Suomessa ja italiaa

Ke 30.9.2009
Lupailin kirjoittaa tänne, kun vaihtarien paluuorientaatioon on osallistuttu. Nyt on. Se pidettiinkin kohtalaisen aikaisin, jo näin syyskuun puolella.

YLIOPISTO, LUENNOT, ITALIAN KIELI JA KULTTUURI
Jyväskylän yliopiston luennot ovat siis alkaneet, hyvää vauhtia menossa, ja ensimmäiset tenttipäivätkin häämöttävät kalenterissa. Odotin luentoja innolla, kuin ekaluokkalainen. Tuntui jännittävältä mennä näkemään entisiä vanhoja taidekasvatuksen opiskelijatuttuja. Italian kielten opintoja odotin myös. Ounastelin kyllä, että tutut kielten opiskelijat ovat edenneet poissaollessani jo muihin ryhmiin ja että uusia aloittavia opiskelijoita ei välttämättä tule niin paljoa, että ryhmät saadaan täyteen. Pelkoa ja odotusta.

Löysin yliopiston nettisivuilta uusiakin italiankielen luentoja. Luentoja, jotka toteutettaisiin intensiivisinä, nopeina ja vain tämän syksyn aikana. Luennoitsijoina minulle tuntemattomia suomalaisia sekä Italiasta tänne pyrähtäneitä tohtorikoulutettavia. Valitsin elokuvan Roomaa – miten sen olisi voinut välttää? – sekä Italian nykykirjallisuuden luennot. Täytyyhän sitä historian lisäksi nähdä jotain nyky-yhteiskunnan tilasta ja ajalle tyypillisistä tavoista.

Tammi-helmikuussa takeltelin Italiassa kielen puhumisessa ja vahdin omaa kielioppiani. Puheen päästessä vauhtiin unohtui kieliopin tarkkailu. Tiesin välillä puhuessani, ettei se näin mene tai että tein kardinaalivirheen, mutta puhetulva jatkui keskeytyksettä. Kesällä Suomeen paluun jälkeen pelkäsin, että unohdan koko kielen, kun en käytä sitä. Ja nyt syksyllä, yliopistolla, joutuessani sitä käyttämään huomasin, ettei siinä käynytkään niin, mutta olin jälleen paniikissa kielioppivirheiden kanssa. Italiassa opittu puhetulva jatkuu enkä kerkiä pysäyttämään päästöjäni ennen kuin olen livauttanut virhellisiä älynväläyksiä suustani. Huokaus. Kielten laitoksen lehtori rauhoitteli – ei sen ole väliä. Tentissä varmasti on, takaan sen.

Nykykirjallisuuden nuori herra luennoitsija signore ei saapunut ensimmäiselle luennolle – hänen lentokoneensa jumittui Saksaan. Suomeen saapumisen jälkeen Lufthansa oli vielä kehdannut jättää tavaratkin Saksanmaalle. Siellä olivat luettavat kirjat ja muistiinpanot. Olin ainut osallistuja, yksin törrötin miettimässä, miten luentoja aloitetaan ja mistä löydän itselleni korvaavat kirjat. Yliopiston oma kirjasto ja Keski-Suomen Maakuntakirjasto tarjosivat oivan avun. Kysyin, toteutetaanko luennot, mikäli minä olen ainoa osallistuja – kyllä, ne ovat luennoitsijalle pakollisia pidettäviä. Niin luennot pääsivät käyntiin.

Seuraana päivänä luennoille ilmaantui nuori blondi. Ja seuraavalla viikolla kolme italiaanoa, poika ja kaksi tyttöä. Luentojen päämäärä haki sijaansa ja tapa opettaa vaihtui lennossa. Opin kuitenkin Italiasta lisää ja sain uusia näkökulmia, hyviä ja myös arveluttavia.

Oli omituista olla italialaisen luennoitsijan luennolla. Ikään kuin olisin istunut Padovassa, mutta silti olin täällä. Signorelle oli helppo selittää italiaa, mutta italialaisille opiskelijoille se omituisesti tökkäsi – kielen suomalaisen harrastama millimetritarkkuus joutui siis jälleen koetukselle. Toisaalta tunsin suurta sympatiaa näitä vaihtareita kohtaan. Siinä he istuivat silmät suurina, aivot Italiassa ja pää Suomessa – aivan kuin minä maaliskuussa, mutta vice versa eli päinvastoin käännettynä.

Nykykirjallisuuden signoren mielestä Italia ei ole ollenkaan niin valoisa, naurava ja aurinkoinen kuin minun mielestäni. Eipä hän Suomeakaan kehunut – luonto on hieno – mutta Italia sai kyllä armottomia iskuja. Mietin, mitä hän ajatteli minun kertoessani vaikutteitani italialaisista. Oli kiusallista kertoa mitään. Yhtä kiusallista oli kuunnella hänen tekemiään yleistyksiä. Italialaisia ärsyttivät luennoitsijan kommentit italialaisista ja minua ärsytti välittömästi, jos hän ei tiennyt suomalaisuuden todellista luonnetta, tuntenut suomalaisten tapaa toimia tai tuntenut historiaa tai kulttuuria. Miten Suomeen ovat vaikuttaneet kylmän sodan aikaiset itäisen naapurimme toimet 60-luvulla, minkälainen sosialisti- ja kommunistipolitiikka täällä vallitsi 70-luvulla, oliko meillä 80-luvulla barrikadeja ja mielenosoituksia yhteiskuntaa ja poliisia vastaan tai joutuiko meillä pidätetyksi ilman varsinaista aihetta.

Nykykirjallisuuden signoren kanssa keskustelimme siis yhteiskunnallisista oloista ja tiloista. Hän kommentoi sen hetkisiä uutisia. Suomen televisiossa näytettiin tiededokumentti kuolemasta. Ja kulttuuripalstalla kerrottiin kuolemaa koskevasta valokuvataideteoksesta ja sen näyttelystä. Italiassa tällaista ei kuulema voisi tehdä. Katolisuus ja katolinen mentaliteetti eivät olisi ymmärtäneet kuoleman käsittelemistä näillä tavoin. Mietin, miksi, mutten kehdannut kysyä. Asia jäi avoimeksi. Otan sen esille ehkä myöhemmin, jonkun toisen lehtorin kanssa.

Italian kielten lehtorit keskustelivat tauoilla kiivaasti, Italian pääministeristä ja hänen aiheuttamistaan uusista skandaaleista. Italiaanot pitävät pääministerinsä toimintoja vitsinä – kukapa niitä moittisi, jos itsekin saattaisi tehdä jotain samanlaista. Näiden keskustelujen innoittamina saimme käännöskurssille tehtäväksi kääntää suomalaisten suuressa päivälehdessä lausumia kitkeriä kommentteja pääministerille, joka aikoinaan moitti suomalaista ruokaa. Se ei ole vitsi, suomalainen ei naura ruoalle. Eikä millekään muulle – tyhjännaurajahan ei ole mies eikä mikään, räkänokka sitä vastoin on.

Näistä kielten ryhmistä löysin kuin löysinkin vanhoja tuttuja opiskelijoita. Miten mukavaa! Ja huokaus: sieltä tuli italian kieltä, jota hävetti kuunnella. Päätelmä: olin siis oppinut vaihtoni aikana jotain.

PALUUORIENTAATIO
Paluuorientaatiossa saimme infolehtisiä siitä, mitä pitää tehdä, mitä raportteja palauttaa, miten korvaavuuksia haetaan – mikäli näitä ei joku vielä ollut tehnyt. Saimme tietoa tänne saapuneiden vaihtareiden ja ulkkareiden yhteisistä teemailloista ja meiltä kyseltiin halukkuutta ystäväperhetoimintaan. Siis olemaan vaihtarille tai ulkkarille perhe, joka näyttää suomalaisuutta sisältäkäsin. Lopuksi saimme tietoiskun ulkomaan työharjoittelumahdollisuudesta – tilaisuus palata vaihtomaahan. Tai valita joku uusi maa, johon haluaa tutustua.

Orientaation lopuksi, ryystäessämme kahvia ja teetä, istuimme ryhmissä vaihtamassa kuulumisia muiden ulkomailla olleiden kanssa. Ryhmässäni oli Saksassa, Itävallassa, Meksikossa ja Espanjassa olleita. Heillä oli samoja tuntemuksia kuin minullakin. Pohdimme, mitä jäimme kaipaamaan ja mitä emme missään tapauksessa kaipaa ikinä. Mikä oli vaikeinta ja miltä tuntui palata.

Toisilla opinnot eivät olleet onnistuneet. He olivat pelanneet, viettäneet yhteistä aikaa, valokuvanneet, seurailleet maan toimintaa erilaisissa harrastuksissa ja tämä kaikki opintojen nimikkeellä. Toisilla opinnot taas olivat olleet jotain aivan muuta kuin mitä oli luvattu, rimanalitus. Minulla ne olivat sitä, mitä läksin hakemaan ja sain kaiken hyödyksi – opinnot tukivat omia suomalaisia opintojani ja sen lisäksi olivat vielä äärettömän mielenkiintoisia ja tarpeellisia. Tylyistä professoressoista huolimatta.

Ryhmäläiseni olivat samaa mieltä kuin minäkin kirjoitin kesällä olevani: Suomi näytti paluun jälkeen oudolta, autiolta ja ryteikköiseltä. Ihmiset ovat sulkeutuneita ja puhumattomia. Porukka ikävöi poskisuudelmia ja halauksia. Kaipaus kauniiseen arkkitehtuuriin, istutuksiin, puistoihin ja puutarhoihin sekä ilotulituksen omaiseen värienkäyttöön jäi kytemään kaikille. Ryhmämme monella jäsenellä oli missio, visio tai asenne – paluun jälkeen olen iloinen, puhelias, kyselevä, kaikkien kanssa jutteleva ja näytän “Hei näinkin voi käyttäytyä” -mallia. Positiivinen tuulahdus ulkomailta jäyhille ryppyotsa-suomalaisille.

Paluu oli toisilla maista, joissa oli hillittömän lämmin verrattuna Suomeen ja toiset palasivat kohtalaisen sateisista ja viileistä olosuhteista. Kesä meni minulta ohitse ilman kesää. Minulle se oli kylmä ja kolea – odotin syksyä ja keltaisia lehtiä jo heinäkuussa.

Paluushokki oli kaikilla suurempi kuin menoshokki. Minulle tottuminen tänne vei kolme kertaa pidemmän ajan kuin vaihtoonmenoshokki. Minulla meni melkein kaksi kokonaista kuukautta siihen, että kykenin näkemään uudelleen suomalaisen maiseman kauneuden. Mutta nyt se on löytynyt – hyvä niin.

UN ALLEGGERIMENTO DI FINE
Lopuksi kymppiuutisten kevennys. Italiasta mukana tuoduista tavaroista löysin paluun jälkeen jotain mielenkiintoista – siis muutakin kuin pakastuneita siivekkäitä eläimiä ruoasta. Tässä kohden voin kertoa, että jatko ei ole herkkämielisille, sievisteleville tai raffinoituneille kylttyrelleille eli henkilöille, joiden mielestä intiimeistä asioista puhuminen kuuluu wc:n yksinäisyyteen tai korkeintaan terveydenhoitajille.

Matkalaukun pohjalla, kristallilaseja ja ruokalautasia tukemassa, oli monta pakettia terveyssiteitä. Niitä samoja, juu, joita suomalainenkin käyttää. Pakettien sisällä oli yksittäispakattuja siteitä. Näiden yksittäispakkausten päällä oli jokaisessa tekstiä, ikään kuin mietelauseita. Tekstit eivät todellakaan olleet valmistusfirman logoja, nettisivutietoja tai mainoksia. Ne olivat italialaisia tietoiskuja ja mitä ilmeisemmin suunnattu kyseisen tuotteen käyttäjälle, naiselle – naiselle, joka istuu vessassa tarpeillaan ja tutustuu hyödylliseen “Minä naisena” -tuotokseen. Luin aikani kuluksi tekstejä – mitä ne olivat, miksi ne siinä olivat. 

Seuraavassa kooste parhaimmistosta:
- Ranskassa kierron päiviä kutsutaan “kuun hetkiksi”. (Kukahan tämän yleistyksen on käynyt ranskalaisilta onkimassa?)
- Tiedätkö, että kuukautiskierron aikaan käytökseen hyvin yleisesti kuuluu haluta makeaa? (Kukapa voisi kieltää näin loogisen lauseen - voisin melkein käyttää tätä tieteellisessä argumentaatiossa).
- Kuiva hedelmä voi antaa sinulle luonnollisen rentoutumisen vaikutuksen. (Kuiva nauru tähän).
- Tiedätkö, että heti kierron jälkeen, estrogeenin lisääntyminen ja testosteroni lisäävät keskittymiskykyä? (Kylläpä on hyviä oivalluksia, jo kohta Nobelin ansaitsevat).
- Tiedätkö, että esimenstruaalinen (kuukautisia edeltävä) syndrooma ei johdu yksinomaan biologisista tekijöistä, vaan myös psykologisista ja sosiaalisista tekijöistä?
- Kuukautisia edeltävässä (premenstruaali) vaiheessa voi ilmetä positiivisia vaikutuksia, kuten kasvanut seksuaalinen halu ja luovuus. (Maailma on ihmeitä täynnä, sanoi Galileo).
- Ilmastonmuutokset voivat aiheuttaa kehitysmuutoksen kuukautiskierrossa. (Taitavat herrat olla edellä suomalaista ilmastonmuutoksen kehityskeskustelua, arvelen).
- Tiedätkö, että kuukautisia edeltävä syndrooma (premenstruaali) iskee pääosin naisiin, jotka työskentelevät kodin ulkopuolella? (Onkohan opiskelija kodin ulkopuolella työskentelevä vai kodinomaisesti työskentelevä? – Tämän tekijästä ei voi olla epäilystä: sovinisti ja maskuliini, joka työntää naisen hellan ja sen yhden väliin).
- Tiedätkö, että reilu lautasellinen riisiä auttaa taistelemaan premenstruaalille tyypillistä väsymystä vastaan. (Hmm…. Kiinalaiset ovat siis ylivirkeitä kansalaisia.)
- On hyvä tehostaa normaalia käytännön hygieniaa kuukautisvaiheen aikana. (Myöskään teinejä ei unohdettu, olkaa hyvä).
- Kuun kierron neljä vaihetta löytyvät myös naisten kierrosta.
- Tiesitkö, että kierron aikana on suositeltavaa pitää yllään mukavia ja hyvin ohuita (läpinäkyviä?) vaatekappaleita? (Pidetäänkö italialaisia naisia täysinä ääliöinä?)
- Tiesitkö, että tekniset rentoutumiskeinot, kuten itsesuoritettu treenaaminen, auttavat taistelemaan premenstruaalista syndroomaa vastaan?
- Tiedätkö, että premenstruaalinen syndrooma voi aiheutua stressistä? (Jestas, että on viisasta tekstiä!)
- Väärä antiikkinen oletus sanoo, että kierron aikana on tarpeen välttää hiusten pesua.
- Tiedätkö, että kuukautiskierron aikana voit rauhassa käydä uimassa meressä? Ja toinen: … että voi rauhassa mennä kylpyyn. (Suomalaiset kansakoululaiset ovat tienneet tämän 1900-luvun alussa – saunassa hoitui kaikki).
- Syömällä viljaa, hedelmiä, pietaryrttiä, magneesiumpitoisia ruokia, banaania, pinaattia… voi taistella useita naisia vaivaavaa väsymystä sekä huumorintajun/mielialan, hyvän tuulen menettämistä vastaan. (Tässä sitä huumoria tarvitaan).
- Kierron aikaan on suositeltavaa olla käyttämättä liikaa maitotuotteita. (Oho oikeen!) – ja toinen: .. on hyvä välttää kofeiinituotteiden kuluttamista.
- Pienentämällä suolan osuutta ruoassa voi rajoittaa turvotustuntemuksia kuukautisia edeltävinä päivinä. (Tiedeosastoa tuntemuksina, ei todellisina havaintoina).

Joukossa on toki järkevän rajoissakin olevia, mutta ääripäänä on totaalisen älyttömiä hehkutelmia. Ja mitä ilmeisimmin ne ovat jonkun idiootin, typerän tai ääliön laatimia. Sovinistisia, yleistyksiä, hatusta tempaistuja elämä on laiffiiii -juttuja. Samalla linjalla laiffi-lausujan kanssa. Ehkä Italian pääministeri voisi tokaista jonkin noista juhlapuheessaan. Näitä voisi lähettää hänelle postissa – italialaista vessahuumoria ikuistettuna.

Blogi jää yhä avoimeksi – lukijoita riittää jatkuvasti. Kommetteja otetaan vastaan ja tarkistan säännöllisin väliajoin, mitä tänne on viestitetty.

Hyvää kirkkaan kuulasta kylmää syksyä kaikille! Kauniin ruskan jälkeen minä odotan jo heti Lunta! 

Italia, Merja ja blogi

Pe 31.7.2009 
Paluu Suomeen on jo hyvässä mallissa. Suomalainen maisemakin näyttää jo lähestulkoon normaalilta. Ihmiset vielä ovat oudon eristyneitä ja vähäpuheisia. Kadut ja tietkin ovat hiljaisia ja harvat liikkujat matelevat liikenteessä.

Vaihtokokemustani en kaikkien hankaluuksien, kulttuurieroihin sopeutumisen tai paluun ankeuden jälkeenkään silti vaihtaisi mihinkään, en ikinä! Se oli elämää rikastuttava ja kokemuksia antava reissu. Upea Elämys, jota moni ei saa tai pysty hankkimaan koko elämänsä aikana. Minulla on repussani jotain, jota kuljetan mukanani lopun ikääni – sono finlandese ma adessso un po’ una italiana, olen suomalainen, mutta minulla on nahkoissani nyt jotain italialaista.

Käyn syksyllä – ilmeisesti lokakuussa – Jyväskylän yliopiston muiden vaihtareiden kanssa läpi tätä kokemusta. Mikäli vaihtareiden tai kansainvälisen keskuksen tätilöiden kanssa tulee jotain ihmeellistä uutta ja pohdittavaa, niin kirjaan jotain blogiini. Muussa tapauksessa tämä jää tähän. Jätän blogisivut silti vielä avoimeksi, koska lukijoita ja kommentoijia näyttää olevan yhä.

Blogissani vieraili kevään 2009 aikana lähes 8.700 kävijää. Kirjoitin 90 artikkelia eli kirjotelmaa ja sain runsaasti kommentteja ja palautetta. Lämmin Kiitos kaikille lukijoille, kommentoijille ja palautteen antajille! Tämä oli itselleni tarpeellista erilaisuuden purkamisen ja yhteydenpidon vuoksi, mutta kuulema monet teistä ovat viihtyneet tämän ääressä ikään kuin romaania lukien.

Buona estate e buona vacanza – Hyvää Kesää – olokootki kylymä tai sajetta täynnä, soon Suomen kesä kummiski!

Paluu – shokki

Pe 24.7.2009
Mitä tapahtui paluun jälkeen? Olin kaksi päivää aivan pökerryksissä. En saanut saunotettuja tavaroita mihinkään. Niitä oli eteisen lattia täynnä, olohuoneen ja takkahuoneen sohvat pullollaan, takkahuoneen lattialla, keittiössä kahdella pöydällä ja pakastearkun kansilevy täynnä.

Söin, sain mahani ripulille suomalaisesta ruoasta, tein ruokaa italialaisista tarvikkeista. Nukuin ja olin rättiväsynyt.

Joka kerran, kun lähestyin tavaroita, minua inhotti enkä saanut niitä mihinkään. Istuin lattialla, selasin valokuvia, löysin matkalaukusta jotain mukavaa, muistelin olemista Italiassa, mietin, mistä minkäkin vaatteen tai esineen olin löytänyt tai ostanut. Kaivelin tuliaisia sukulaisille, tein löytöjä unohtuneista ihanista muistoista. Huutelin tavaroiden äärestä muistojani muille ääneen ja kertailin tapahtuneita.

Perhe jupisi – milloin tämä esterata huushollista häviää vähimmin äänin kaappiin. Non lo so – en tiedä, enkä ole varma, haluanko tietääkään.

Tavaroiden paikoitukselle tuli dead line, Arvin 50-vuotissyntymäpäivät, joita juhlittiin neljän päivän päästä paluusta. Ja leipoakin piti, siivoamisesta puhumattakaan. Yhdessä Arvin kanssa saimme vähän kerrallaan esterataa pienemmäksi: käytetyt vaatteet pyykkiin, yliopistossa tarvittavat kirjat ja luentomateriaalit kuljetuslaatikkoon ja kellariin, toimistotarvikkeet makuuhuoneen siivottuun hyllykköön, koriste-esineet kirjahyllyyn, tuliaiset saajille tai kaappiin talteen, tietokoneet, tulostimet, värikasetit, CD-levyt ja kuvatallenteet tietokoneen ääreen, talvivaatteet ja -kengät vaatehuoneeseen, sadevaatteet eteiskomeroon, tyynyt, täkit, makuupussit, lakanat ja verhot pyykkikoneeseen, astiat nuorimmaiselle ja kaappiin sekä mökiltä tuodut tavarat pahvilaatikkoon ja aittaan.

Torstaipäivänä poeka toi teini-invaasion taloon. Tytär kuljetti myös apua. Viiden nuoren ja Arvin kanssa paiskoimme leipoen reilulle sadalle hengelle juhlasyömistä: 7 täytekakkupohjaa, 140 kookospullaa, 8 oliivi-tomaatti-ananas -pizzaa, 8 vanilja-kookos-raparperi -piirakkaa. Sangollinen kirsikkatomaatti-fetajuusto-oliivi-purjosipuli -salaattia jäi juhlapäivän aamuksi tehtäväksi. Raivaussaha lauloi pensaikossa, ruohonleikkuri nurmen päällä, rukkaskädet rikkaruohoissa. Yöksi nuoret hävisivät koteihinsa.

Perjantaina pesuhuone ja sauna saivat puhdistuksen, matot lensivät pihalle ja paukkuivat telineellä, koirat saivat leikkauksen, pesushampoota ja kuivauksen föönauksen kera, ikkunat tuli pikapestyä ja pölyt pyyhittyä, lattiat mopattua ja matot pääsivät takaisin sisälle. Talo oli asukkaineen valmis ottamaan vieraat vastaan.

Lauantain juhlapäivänä naapurit toivottivat poislähtiessään hyvää kesää ja minä vastasin, että “Nähdään juhannuksena kylänuotiolla!” Minä juhannuksena? Minun juhannukseni oli Italiassa, täällä en ollut sitä elänyt. Suomen kesä oli kylmä, ja niin aivot tekivät tepposen - laskivat kesän ja juhannuksen olevan vielä edessä – ja suuni toivotti toivotuksensa ennen kuin järki pääsi puuttumaan asiaan.

Suurleipomisen ja -siivouksen myötä palauduin nopeasti arkeen. Italian tavarat löysivät paikkansa henkistä energiamäärää nopeammin ja kotiuduin kotiin joutuisasti.

Olin hyvilläni, että näin sukua, ystäviä, kummeja ja naapureita. Suomeen paluun jälkeen minulla oli ollut sama kumma tunne ihmisten näkemisen tarpeesta kuin tammikuussa ennen lähtöä oli ollut: hyvästele ja halaa kaikki, nyt puolestaan halaa ja tervehdi.

Kotona minulla olivat paikat häviöksissä. Availin ruokakaappeja väärältä puolelta, työnsin kädestäni tavaraa vaatehuoneeseen kuin Padovan komeroon, väärään paikkaan. Astioita piti etsiä ja jauhot menivät jääkaappiin. Tempoilin ovia kahvoista, joita ei ollut ja sammutin valoja kääntämällä nuppia.

Ihmettelin aikani, miksi tuhlasin tiskipesuainetta pullollisen viikossa. Sitten tuli valaistus – Italiassa astiat eivät lähteneet puhtaiksi vähemmällä eivätkä ilman teräsvillaa kalkin vuoksi. Nyt pitää oikein hillitä käden liikettä ja vaania tippoja tiskiainepullon suulta. Ei ole kalkkia eikä tarvetta teräsvilloihin.

Pää oli täynnä italialaisia sanoja ja vastasin monelle italiaksi. Joutuessani selittämään, mitä me olimme syöneet Italiassa, minun piti kääntää se ensin päässäni italian kielestä suomen kieliseksi. Selitin Arville, että “Kun ajoimme sitä moottoristradaa myöten, niin.. ” ja tajusin vasta jälkeenpäin kummallisen sanani. Koko ajan piti miettiä, mitä jokin sana on suomeksi ja käänsin puhettani päässäni italiaksi, vaikka ei ollut tarvetta siihen. Jatkuvasti piti kysyä Arvilta “Mikä se on se suomalainen sana, joka… “. Ovesta sisääntuleville nuorille suusta pöllähti automaattisesti Ciao! ja kauppaan mennessä tuli ovella Buongiorno! – ilman epäröinnin häivääkään. Puhuin suomen kieltä kovalla äänellä enkä tajunnut, että vieressä seisova ymmärsi sanomani. Hävetti.

Sen lisäksi, että ympäristö näytti yhä omituiselta, puskittuneelta, pensaita täynnä olevalta, liian rehevältä ja valottomalta, niin myös ihmiset näyttivät omituisilta - vaaleilta ja haalistuneilta.

Istuessani autossa ajomatkalla Puumalaan mökille minun piti vahtimalla vahtia, mitä voisin valokuvata. Missä ovat ne kauniit kohteet, joita voi tallentaa. En löytänyt 60 kilometrin  ajomatkan aikana yhtä ainutta kuvattavaa kohdetta. Oikein harmistuin ja pyysin Arvia sanomaan, milloin hänen mielestään näyttää kyllin kauniilta. Missä ovat ne minun kauniit suomalaiset maisemani, milloin saan ne takaisin ja löydän jotain ikuistettavaa? En moiti suomalaista maisemaa, en mollaa omaa maatani, mutta en voi aivoilleni mitään.

Italiassa olin tuskitellut keskipäivän taukoa ja kauppojen kiinniolemista. Täällä tuskittelin sitä, että kaikki paikat ovat kiinni tasan kello 17 – mitään ei ole auki iltayhdeksään. Paitsi joku hyödytön marketti.

Jäsenet olivat kuumuudesta ja matkasta turvoksissa. Luulin lihonneeni Italiassa – paino putosi viisi kiloa nestekertymän vuoksi. Silmät turposivat, vuotivat vettä ja kutisivat. Siitepölyaika oli Italiassa ohitse ja täällä heinät kukkivat täydellä teholla. Nenä meni tukkoon ja vuoti verta kuin tammikuussa Italiaan mennessä.  Joka paikkaa kutisi ja kasvot kesivät kuivaa nahkaa. Maha oli monta päivää sekaisin kaikesta, mitä suuhuni laitoin. Toista viikkoa taistelin syömisten kanssa.

Olin aivan rättiväsynyt ja minua nukutti jatkuvasti. Ei huvittanut tehdä mitään, ei kotitöitä, ei yliopiston paluuraportteja, ei anomuksia opintojen korvaavuuksista, ei tulostaa valokuvia kamerasta, ei blogia. Saatoin tehdä vain jotakin, jossa ei vaadittu aivoja ja nekin jäivät kesken.  Panin pyykkiä koneeseen, jätin ne sinne toisten huolehdittavaksi, kävin ruokakaupassa ja ostin, mitä käskettiin, jätin tavarat kasseihin, aloitin pihan kastelun ja jätin kastelukannut rappusille, otin lakanat sängystä ja jätin ne lattialle, toin kuivia vaatteita narulta sisään ja tuuppasin ne sohvaan. Kuljin kuin haamu pitkin huushollia, luin vanhoja lehtiä, söin ja nukuin.

Hakemastani 20 kesätyöpaikasta oli tullut hylätty vastaus – olin hakenut töitä kaikista maailman paikoista, oli museo-oppaan työtä, kaupungin kulttuuriprojektityötä, seurakunnnan puutarhatyötä, asiakaspalvelutyötä pankista ja kulttuurikohteista, myyntityötä kaupan kassalta, postijakajan työtä, siivoustyötä. Ei mitään työtä mistään koko kesäksi. Arvi lähti töihin ja nuorimmainen reissuilleen. Minä pakenin kirjoihin – luin 2.000 sivua teekupin kulkiessa keittiöstä sohvaan.

Olotila oli kuin olisin yhtä aikaa sekä Italiassa että Suomessa. Opinnot olivat molemmissa kaukana, en ollut missään. Töissäolijoiden lähteminen aamulla tuntui kummalliselta. Vaihtoaikani oli ollut todellinen irtiotto: en ymmärtäny työtä – sitä, että joku on työssä – minulla oli ollut vapaata, lomaa ja reissuja.

Palelen koko ajan. Tämä oli kuin paluu Italian helmikuuhun. Tai Suomen huhtikuuhun. Sääsetukka sanoi “Tulossa huomiseksi poutaa ja helleraja rikkoutuu”. Mikä ihmee helleraja? Vaivaiset +25 C ja minulla pitkät housut jalassa. Ulosmennessä etsin takkia ja sukkia. Helle on se, jolloin kuljetaan paljain jaloin, hihattomassa lyhessä mekossa ja on hiki. Lykkäsin puita leivinuuniin ja sain sisälämpötilan nousemaan +29 C – sekä muut valittamaan kuumuutta ja hikeä. Minua ei hiottanut, oli sopivan lämmintä ja saatoin kulkea jopa paljain varpain sisällä.

Pojan kaveri oli palannut vaihdosta kuukauden minua aikaisemmin. Hän kysyi minulta “Ahdistaako?”. Hämmästyin sanavalintaa, mutta hetken miettimisen jälkeen tokaisin “Ahistaa. Ja paljon.” On kuin jarruttaisin ja kaasuttaisin yhtä aikaa. Ikävöin tänne Italiassa, kaipasin siisteyttä, puhdasta luontoa ja rauhaa. Halusin päästä eroon elukoista ja saasteesta, ikävöin järviä ja odotin hilittömällä innolla Suomen helteistä kesää. Salainen haaveeni oli istua lämpimässä kesäillassa, auringon painuessa mailleen, peilityynen järven rannalla ja kuunnella, kuinka kuikka huutaa veden ylitse. Nyt pääni ei sopeudu luontoon eikä rauhaan, se etsii meteliä ja ihmisiä, vaikka en kaipaa niitä yhtään. En löydä kauniita kesäiltoja enkä lämmintä aurinkoa. Valon määrä on olematon ja tunnen olevani pimeässä. Sataa, on kylmä ja odotan vain, milloin lehdet menevät keltaiksi. Täällä on syksy, sanovat aivot.

Minua inhottaa tämä aivojeni kummallinen kangertelu. Ärsyynnyn suunnattomasti, kun muut luulevat, että teen tämän tahallani. Minulle sanotaan, että palaa jo Italiasta, älä puhu väärää kieltä, älä moiti Suomea, olet nyt täällä ja sopeudu siihen. Ei se niin mene, aivoihin ei leikata koloa ja tuoda sinne muuta tilalle.

Kaipasin suunnattomasti muiden vaihdossa olleiden kanssa keskustelemista. Harmittelin, että näemme vasta syyskuussa ja vaihdon purkaminen tapahtuu tuolloin. Etsin jopa netistä verkostoryhmää – lomalla kaikki. Jos olisin valinnut syksynvaihdon, niin paluun jälkeen purkaminen olisi tapahtunut heti helmikuussa, mutta paluu olisi ollut yhtä lailla kaaosta, keskelle lukuvuotta ja talveen.

Päätin viettää kesälomaa. Kuljen paksut vaatteet päällä, vaikka varikset nauraisivat. Luen kirjoja tai nukun terassin kiikussa, jos huvittaa. Katselen valokuvia ja haistelen Italian tuoksuja. Juttelen sähköisillä viestimillä Italiassa olleiden opiskelijoiden kanssa koko päivän – minulla ei ole kiire eikä muuta tärkeätä tekemistä. Teen yhden työn päivässä – jos huvittaa. Ja käytän italian kieltä, koska se huvittaa. Teen niin kuin itse haluan ja mitä haluan.

Sain paluuraportin yliopistolle tehtyä, samoin opintojen korvaavuusanomuksen. Tulostin 500 valokuvaa Italiasta ja tein blogin. Nyt tuntuu, että paluu saattaa onnistua.

P.S. Löysin muuten Saimaalta upeita hiekkarantoja! Pihalta muutaman hienon orvokin, aamukasteessa sadoissa väreissä kimaltavan nurmikon ja illan viiletessä kostean usvaisen suomalaisen peltomaiseman.

Halki Euroopan

Pe 26.6. – ma 29.6.2009
Bojana piipahti käymään juuri ennen lähtöä ja vaihdoimme osoitteita. Andriana keitti meille pastat ja söimme yhdessä. Ja saimme kuin saimmekin kaiken tavaramäärän autoon, un miracolo, ihmeiden ihme. Autoni on kookas ja tällä kertaa siitä tuli oikea tilaihme. Huone jäi kolkon tyhjäksi – pöydät, tuoli, metallinen hetekka.

Auringon paahteen hellittäessä hyvästelimme Andrianan ja Saran sekä napsimme viimeiset valokuvat vaaleanpunaisen talon etupatiolla. Naapurit tulivat vilkuttamaan ja Rudi heilutti häntäänsä takorautaportin takaa.

Lähdimme matkaan ajaen moottoritietä kohden Veronaa. Istuin hiljaa penkissä ja katselin kaikkea vielä viimeisen kerran. Arvi otti kädestä kiinni – olin ollut pitkään puhumatta, lähtöikävä puhui hiljaisuudessa. Alkoi sataa vettä.

Lähellä Veronaa näkyivät kaukaisuudessa Alpit. Ne monistuivat sinisessä hämärässä useiksi vuoriksi - näky oli kuin veteen heitetyn kiven tekemät aallot, jotka pienenivät ja pienenivät etääntyessään.

Veronasta käännyimme kohden pohjoista ja Trentoa. Garda-järven kohdalla olisin halunnut kääntyä sivuun ja loikata vielä kerran katsomaan tuota kaunista järveä ja sen ympäristöä. Emme pysähtyneet – pysähdys olisi saattanut venyä pitkäksi, yön yli kestäväksi ikäväksi.

Trenton kaupunki näytti toiselta puolen Alppeja kovin nykyaikaiselta ja rumalta korkeine kerrostaloineen. Ajoimme lännen puoleista moottoritietä, suora ja nopea tie kohti rajaa. Tien metalliset rautakaiteet estivät monen hyvä valokuvan ottamisen – kaide törrötti kuvan alareunassa ikävän näköisesti.

Trenton jälkeen suuntasimme samalle rajanylityspaikalle, Brenneron solaan, josta tammikuussa tähän maahan saavuimme. Pysähdyimme viimeiselle etapille Italiassa, viimeinen valokuva tästä maasta. Ostimme auton ikkunaan Itävallassa tarvittavan leimamerkin.

Jatkoimme vaitonaisina matkaa. Aurinko painui Alppien taakse. Vain kultainen kajo näkyi rosoisen vuoren laella – valo kuin lapsena tehty taskulampun keltainen kiila kummittelijan naamalla.

Jossain hämärän keskellä näkyi valkoinen hohde. Alpeilla oli lunta! Näky oli hauska ja omituinen lämpimän kelin, kosteuden ja sateen jälkeen.

Itävalta
Tien laidalla seisoi kaksi rajavartijaa, jotka ensimmäistä kertaa koko reissun aikana tarkistivat tuulilasissa olevat verotarramme. Olin hyvilläni, että Arvi muisti ostaa ne viimeiseltä Italian huoltoasemalta – ylimääräisiin sakkoihin ei ollut varaa.

Rajan ylittämisen jälkeen etsimme suuntaa kohti Innsbruckia. Satoi yhä.  Ilta pimeni ja yöpaikan tarve alkoi poltella matkalaisia.

Keskellä Alppeja, jossain lähellä Saksan rajaa, pimeyden ja kylmyyden lisääntyessä etsiydyimme sattumalta pieneen Gasthof Hirscheniin. Talo oli kuin suoraan Pikku Heidi -elokuvasta – vain paimen torvineen ja jodlauksineen puuttui.

Ala-aulassa saimme saksaa puhuvalta tätiltä avaimen huoneeseen. Papereita tai passeja ei kyselty eikä henkilöllisyyttämme tiedetty. Yritin puhua italian kieltä – suunnattomaksi harmikseni se oli täysin turhaa. Minä vain en saanut sanaakaan saksaa  suustani ulos – ymmärsin kyllä kaiken, mutta pää ei taipunut kieleen, englanti oli ainoa, jota kykenin käyttämään. Tätille se kelpasi, minulle ei.

Huone oli yhtä kaunis kuin koko talo – sievä, puhdas ja tuoksui raikkaalle. Hyytävän kylmä siellä oli, ikkunat avoinna metsään antavalle, taloa kiertävälle terassille. Käänsin patterit täydelle teholle, muttei se hyödyttänyt mitään, haalea hohka saattoi lämmittää joitakuita, muttei meitä. Söimme autosta tuodusta, lämmenneestä kylmälaukustamme jotain ja sulloimme laukun ikkunalaudalle yöksi. Äkkiä untuvapeittojen alle ja nukkumaan. Eivät tienneet omistajat, että saatoimme kuljettaa torakoita muassamme täkkien alle.

Lauantai 27.6.2009
Aamulla söimme Gasthofin alakerrassa hyvän aamiaisen itävaltalaiseen tyyliin. Teen ja kahvin kera itse leivottuja muhkeita sämpylöitä, vahvoja, voimakkaita ja rasvaisia leikkeleitä, juustoa, jugurttia ja viljamysliä. Jatkoimme kohden Saksan rajaa ja Mittenwaldia.

Taivas tummeni ja keli oli hyytävän kylmä. Meitä paleli ja käänsin auton lämmityslaitteen ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen lämpimän ilman puolelle. Takki päällä värjöttelin vieressä, kun Arvi ajoi pitkin Alppiteitä kaatosateessa. Kaikki näkyvyys hävisi, vettä oli joka puolella. Pyyhkijät eivät auttaneet tilannetta ensinkään ja tien tietäminen oli arvaamisen varassa.

Tie kiemurteli ylös Alppien rinnettä ja takaisin alas. Jarruista tuli katkuinen haju ja pakokaasu oli mustan sinistä.

Saksa
Saksan puolella keli jatkui yhtä rumana ja kylmyys lisääntyi. Kaikki se aurinko ja lämpö – +34 C – jäi Italiaan. Joka puolella roikkui harmaita ja mustia pilviä ja ihmiset kulkivat paksut vaatteet päällään. Suomesta kantautui viestiä hellekeleistä, Saksa ei niitä tuntenut.

Asetimme navigaattoriin suunnaksi Münchenin ja Matti alkoi tasaisella äänellään neuvoa meitä sitä kohden. Ajoimme pienempiä teitä ja nousimme Alpeille laskeutuen jälleen alaspäin. Ohitimme Garmisch-Partenkirchenin ja tammikuisen mäenlaskupaikkamme. Kaikki maisemat näyttivät oudoilta ja kummallisilta ilman lunta ja talviaurinkoa.

Pienissä kylissä värikkäiksi maalattujen talojen seinät kiinnittivät huomion. Jokaisella talolla oli oma profiilinsa, asukkaiden mukainen. Nykyaikaiset mainokset talojen seinissä näyttivät irvokkailta ja väärässä paikassa olevilta.

Tie muuttui loivaksi alamäeksi, Alpit jäivät sivuille ja taakse. Jossain kaukana näkyi lumen rippeitä Alppien rinteillä. Ajoimme jälleen laaksoissa. Ympärillä oli viljelysmaita, peltoja, navettoja, aittoja, viljaa, heinää. Sade piiskasi ikkunoita ja kauniit Alppimaisemat jäivät sumun ja sateen peittoon.

Arvi mietti haluavansa ajaa läpi Saksan samana päivänä, ehkä vielä Tanskaankin. Ajatus kuulosti pähkähullulta, raskaalta ja pitkältä. Jospa sade hellittäisi – ehkä voisimme päästä edes Pohjois-Saksaan, yöksi siihen kauniiseen Heiligenhafeniin, jossa tammikuussakin olimme. Ajomatkaa tulisi yli 1.000 kilometriä.

Münchenin Olympia- ja Allianz-areenoiden välissä autostradan varressa oli taidetta – äänivallit, jotka olivat suuria teräksisiä levyjä, rakennettu kuperiksi kaartumaan tiellepäin. Varsinaista taidetta verrattuna Italian taiteeseen, ei voi muuta sanoa. Oikein ihailin. Ilman rumaa ei ole kaunista, niin sen täytyy olla.

Navigaattorista hävisi äly, totaalisesti. Se jumittui paikoilleen, seuraili pellolla ajaen, käski kääntymään moottoritiellä U-käännöksen tai seuraavasta liikenneympyrästä vasempaan. Sen jälkeen se hiljeni ja jäi etsimään signaalia tai suunnittelemaan reittiä. Sammutin häkkyrän tarpeettomana.

Münchenin jälkeen, jossain Pfaffenhofenin – juu, on se oikea nimi – ja Holledaun liepeillä oli Saksalle tyypillisiä tuulimyllyjä. Suuria, teräksisiä, lentokoneen potkuria muistuttavia lapoja, jotka pyörivät korkean terästangon nokassa. Näky oli sekä hauska että vastenmielinen – hyödyllistä ja energiaystävällistä sähköä, mutta niin kovin tylyssä esiintymisasussa tuotettu. Pehmeän keltaisten sekä vihreiden laaksojen ja viljapeltojen välissä, valkoisten ja punakattoisten koristeellisten talorykelmien takana siellä täällä kohoten korkeuksiin uhkaavan voimakkaasti.

Ohitimme Ingolstadtin ja Tonava jäi taakse. Nytkin se oli sula. Ingolstadtin jälkeen näimme vielä lisää tuota kaunista saksalaista arkkitehtuuria ja maiseman koristajaa. Jäykät teollisuuslaitoksen savupiiput törröttivät kohden taivasta puskien mustaa usvaa ylöspäin. Näky oli kuin me ja mielialamme lähdöstä - tumma, synkkä, jäykkä ja hiljainen.

Pysähdyimme palvelualueelle – levähdyspaikka täynnä autoliiton autoja ja miehiä korjaamassa jonkun autoa. Vaihdoimme paksummat vaatteet päällemme – sortsit pois ja takki päälle. Alueella oli ravintola ja pikaruokala. Näytti kuitenkin hyvin vahvasti siltä, että saksalainen syö eväitään autossa – kuten mekin teimme. Siirryimme eväiden jälkeen jonon jatkoksi wc-tiloihin. Ulos tultua sanoin Arville, että huomasitkos, olemme Saksassa, emme Italiassa.

Italialaisen rautatieaseman tai huoltoaseman wc:ssä oli reikä lattiassa, rei’ässä ja sen ympärillä sentti posliinia, housun lahkeet sai nostaa ylös, jos mieli olla kastelematta niitä. Saksalainen toimi toisin. Huoltoaseman wc-tilat olivat erillisellä uloskäynnillä varustetut. Ovella seisoi matruuna valvomassa toimintaa. Vieressä oli lippuautomaatti, josta sai ostaa 50 centillä sisäänpääsylipun. Se tökättiin koneeseen, joka aukaisi teräksiset pyöröportit. WC:ssä käynnin jälkeen kävijä koski seinässä olevaa pientä neliön muotoista kuvaketta. Seinästä tuli robottikäsi, joka rullasi eteenpäin, pysähtyi pöntön renkaan yläpuolelle, surisi, ruiski ja pesi. Istumarengas kääntyi täyden ympyrän robotin pestessä sen putipuhtaaksi. Poislähtiessä kädet pestiin lavuaarin yläpuolella automaattisesti avautuvan vesisuihkun alla ja kuivattiin lämminilmatuulettimen alla. Kuivaukseen saattoi myös käyttää itsestään telineestä tulevaa paperia. Sen loppuessa ovivahtimatruuna kävi lisäämässä sitä. Mihinkään ei saanut koskea käsin, kaikki toimi valosilmällä. Täysin steriiliä ja puhdasta. Näin toimii sakemanni!

Viljelysmaita – kaura-, ohra-, rypsi- ja rapsipeltoja - näkyi yhä lisää ja moottoritie kulki kumpuilevien laaksojen välissä. Poikkesimme autostradalta Hilpoltsteinin kohdalla sivuun kohden Freystadtia. Ajoimme pientä mutkaista tietä läpi maatalojen muodostaman kylän, lantakasojen ohitse pellon kuvetta. Kuvasin kauniita peltoja, joissa unikot valtasivat alaa rapsilta. Tumma ukkospilvi huokui taivaanrannassa ja jatkoimme matkaa takaisin autostradalle kohden Nürnbergiä. Taakse jäi tammikuinen yöpymäpaikkamme Feuchtin Gasthausissa.

Maisemat olivat niin kovin erilaisia talviseen näkyyn verrattuna. Kaikkialla oli viljeltyjä peltoja, keltaista rypsiä, vihreää heinää – kuin shakkilaudan ruudut ikään. Laaksoja, kyliä pienine punakattoisine taloineen ja kirkontorneineen. Sade vihmoi yhä peittäen välillä näkymät ikkunoista jättäen meidät näkemään vain tien valkoiset viirut.

Olimme jo Keski-Saksassa, Frankfurtin korkeudella. Ohitimme Würzburgin ja Schweinfurtin ja ajoimme kohden Fuldaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Fuldan kohdalla pysäytimme autostradan varrella olevalle huoltoasemmalle syömään ja käyttämään hotelli-helpotuksen palveluita. Niin näkyivät tekevän monet muutkin.

Sade hellitti hetkeksi, mutta kylmä viima puhalsi aukeilta pelloilta. Kaukana näkyi pieniä kyliä laakson toisella puolella. Palveluaseman pihalla kukkivat keltaiset ja oranssit ruusut valtavan suurin kukin. Tuntui omituiselta nähdä ruusuja kukassa – aivoissani ne olivat kukkineet jo kuukausi aiemmin.

Vaihdoimme jälleen kuskia ja läksin ajamaan kohden Kasselia, ohi Göttingenin, Hildesheimin ja Hannoveriin. Arvi yritti levätä vieressä, vaikka siitä ei näyttänyt tulevan sen paremmin mitään kuin valokuvien ottamisestakaan.

Navigaattori-Matti tuli älyihinsä. Ei sillä mennyt sekoiluun kuin 500 kilometriä ja vielä suoralla autostradalla, jossa ei italialaisia mutkia, y-haaroja tai ympyröitä ollut yhtä ainutta. Nyt se tunnisti tien ja löysi jopa oikeat paikkakunnat.

Saavuimme Hamburgin ohittavalle moottoritielle jo kohtalaisen väsyneinä. Jatkoimme sinnikkäästi yhä kohden Itämeren rannalla olevaa Lübeckiä. Meren näkyessä Arvi päätti, että emme jää yöksi Heiligenhafeniin, vaan ylitämme lautallla samana iltana vielä salmen. Jäämme yöksi Tanskaan, josta pääsemme seuraavana aamuna lähtemään nopeammin kohden Helsingöriä ja Tanska-Ruotsi -lauttaa.

Minä hermoilin saapuvaa yötä. Kello oli jo 22 eikä yöpaikasta Tanskassa ollut tietoakaan. Takana oli jo yli tuhat kilometriä ja olimme kohtalaisen nääntyneitä autossa istumiseen.

Niin kuitenkin ajoimme Itämeren rantaan. Odotimme Puttgardenissa lauttaa ja auringon painuessa mereen ylitimme Saksan salmen. Söimme lautan pikaruokalasta ranskalaisia perunoita ja muutamat nakit pahimpaan nälkäämme. Katselin ikkunasta ja ilakoin: hyvästi Eurooppa, me tulemme Pohjoismaihin, melkein kuin kotiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 Tanska
Saavuimme Tanskan mantereelle pimeän jo tultua. Mietimme, jäämmekö Rödbyn sataman lähelle yöksi vai ajammeko eteenpäin. Sataman lähellä ei näkynyt mitään yöpymäpaikkaa, joten jatkoimme eteenpäin.

Kiersimme Nyköbingin kylän liepeillä emmekä löytäneet vieläkään mitään paikkaa, jossa voisimme yöpyä. Niin päätimme ajaa seuraavan salmen ylitse ja katsoa, josko Vordingborgista löytyisi jotain. Kartta oli täynnä pieniä leirintäalueiden merkkejä, mutta missään ei kuitenkaan ollut mitään. Löysimme yhden hotellin. Siellä oli joku juhla ja kaikki 100 yöpaikkaa olivat varatut. Melu juhlijoista kantautui ulos ja kuului yössä kauas.

Aloin jo turhautua ajamiseen. Väsymys oli hillitön, nälkä poltteli suolistossa ja yöunet näyttivät jäävän aina vain vähemmälle. Arvia poltteli tarve ajaa yhä eteenpäin, joten jatkoimme kohden pohjoista.

Hätkähdin hereillle jossain – ei missään. Arvi etsi yöpaikkaa ja pysähtyi kysymään huoltoasemalta. Mies neuvoi meitä ja ajoimme seuraavan tunnin harhaillen pitkin tanskalaisia peltoja lähellä jotain Karlslundea. Ketään muuta ei näyttänyt olevan liikkeellä, yö oli sysimusta ja kello lähellä yhtä aamuyöstä.

Löytämämme yösijapaikka oli suljettu, pois käytöstä. Samoin sitä seuraava. Seuraavan yösijan isäntä sanoi, että heidän vanha kansakoulunsa on täynnä yöpyjiä, ei voi mitään. Palasimme huoltoasemalle.

Turhautuneina kiersimme kohteliaan huoltoaseman hoitajan neuvosta uudelleen kylälle ja löysimme viimein hänen neuvomansa paikan – kurssikeskus. Suljettu lauantaisin ja sunnuntaisin. Olimme tehneet virheratkaisun lähtiessämme Saksasta lautalla Tanskaan.

Takanamme oli 1.500 ajokilometriä ja kello kipitti kohden kolmea aamuyöstä. Päätin, että pysäköimme automme tuon kurssikeskuksen pihaan – enää Arvikaan ei mutissut ajavansa eteenpäin. Söimme muutaman eväsleivän, pesimme hampaat juomavedellä, kasvot käsipyyhkeillä. Auton penkkejä pystyi kääntämään vain kolme senttimetriä taaksepäin, joten nukkuisimme lähes istuallaan. Kaivoimme tyynyt takapenkin rojumäärän alta, samoin yhden huovan ja asettauduimme penkeille nukkumaan. Panin kännykän herättämään meidät klo 6.30.

Kuuntelin yön ääniä ja Arvin kuorsausta. Vahdin sivuikkunasta kulkijoita. Joku saapui ravintolasta taksilla pihaan neljän jälkeen. Sen jälkeen nukahdin hetkeksi.

Sunnuntai 28.6.2009
Hätkähdin hereille aamuauringon kirkkaiden säteiden vihloessa ilkeästi silmiini. Kello oli kuusi ja olin nukkunut puolitoista tuntia. Torkuin hetken ja ravistelin Arvin hereille. Jaloittelun, hammaspesun ja eväiden syömisen jälkeen istuimme takaisin autoon.

Ajoimme kylälle ja huomasimme olleemme lähes meren rannalla – muutaman kymmenen metrin päässä Itämeren aallot löivät rantahiekalle. Kööpenhaminaan oli 20 kilometriä. Uskomatonta! Ei yhtään kunnollista yöpaikkaa, vain maataloja, pikku kyliä, koiran pissattajia ja peltoaukeita. Ja näin liki suurkaupunkia.

Jos yöllä olisimme ymmärtäneet – ymmärsimmekö enää tuolloin mistään mitään, kumpikaan - että olimme niin lähellä Kööpenhaminaa, niin olisimme voineet mennä sinne yöksi. Kai edes siellä nyt olisi ollut jokin hotelli, joka olisi ollut auki ja jossa olisi ollut vapaita paikkoja. Tuumailimme, että ainoa hyvä seikka tässä oli se, että yöpyminen oli meidän tavallamme tehtynä halpaa. Joskaan aamiainen ei ollut piristävä eikä riittävä. Myös peseytymistiloissa havaitsin lieviä puutteita. Häiriötekijänä oli kadunlakaisija-autokuski, joka tuli paikalle kesken meidän huussin etsintäoperaatiotamme.

Tiesin, ettei minusta ollut kuskiksi, joten Arvi ajoi. Heräsin siihen, että olimme Helsingörin satamassa. Ensimmäinen lautta lähtisi vasta kello 8.

Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta. Emme olleet nähneet sitä sitten Italian jälkeen.

Kiertelimme katsomassa pientä Helsingörin kaupunkia. Sieviä värikkäitä taloja – terrakottaa, kirkasta sinistä, vaalean vihreää, tummaa keltaista - liki tai aivan kiinni toisissaan, seinissä tummat poikkilaudat, harjakatto punaista tiiltä. Kadut olivat lähes autiot, muutama äiti työnsi rattaissaan lasta ja isä talutti koiraa.

Ruotsi
Saavuimme Scandlinesin lautalla Helsinborgin satamaan. Matka kesti vain 20 minuuttia. Nähdessäni aallonmurtajalla muiden lippujen vieressä liehumassa Suomen lipun en voinut olla kiljumatta ja valokuvaamatta sitä! Olin tullut kotiin.

Ajoimme niiden muutaman auton perästä, joita lautalta näin varhain sunnuntaiaamuna tuli ulos. Yllättäen edessämme seisoi tullimiehiä, jotka ottivat saapuvista autoista muutamia tarkastukseen. Tottakai mies nosti kätensä meidän kohdallamme, kuinkas muuten. Arville sanoin kiireesti, että “Anna minä puhun, ole sinä hiiren hiljaa, meillä ei ole aikaa purkaa tätä kaaosta autosta, mikäli mielimme illalla lähtevälle Ruotsin lautalle”. Ikkuna auki ja kuulemaan setää.
“Talar ni på svenska?” “Jåå-å, mutta ehkä tällä kerralla olisi parempi keskittyä englantiin. Olemme olleet Italiassa puoli vuotta eikä kieli käänny nyt muuhun.”
“Ai Italiassa! Töissäkö olitte?” setä kysyi iloisella naamalla ja vilkuili perää laahaavaa lastiamme autossa.
“Ei, kun yliopistossa opiskelemassa”, vastasin yhä hymyillen sievästi.
“Hänkinkö?” kysyi setukka ja sojotti sormella Arvia.
“Eieiei, hän oli lomalla, vapaalla”, tuska jo poltteli poskilihaksia, mutta pidin hymyni. “Ja Suomeenko olette palaamassa?” setä nyökytteli päätään auton takakonttia kohden.
“Sinnepä sinne, kiireesti kotiin.” Odotin kauhulla jatkoa.
“Hyvää matkaa, alkaahan mennä!” setä hymyili kieron ovelasti ja nosti kätensä. “Tack så mycket!” ja arrivederci. Uskalsimme ulvoa naurusta ja helpotuksesta vasta kilometrin päässä.

Soitin heti Ruotsiin saapumisen jälkeen kännykällä – kuten joulukuussa sovittu oli – Viking Linen suoraan palvelunumeroon vahvistaakseni tulomme seuraavan yön lautalle. Numero ei ollut käytössä, joten etsin ostamastamme lippuvihkosta jotain numeroa lipunmyyntiin. Numerosta kohtelias neito vastasi – huonolla suomen kielellä – ettei teidän nimellänne ole mitään lippuvarausta. Miten se on mahdollista, mehän nimenomaan sovimme, että kaikki laivaliput ovat yhdessä köntässä ja ne on maksettu joulukuussa. Neito vain intti, että jåå, ovat köntässä, mutta maksettu on vain Turku-Stockholm ja meno-paluu Ruotsi-Tanska-Saksa -liput. Vähän aikaa päässä surisi ja olin totaalisen ällistynyt. Mietin, kuka maksaa virheen ja mitä teemme. Kysyin, onko heillä ensi yöksi paikkaa kahdelle hengelle ja autolle. Ei ole, on yksi paikka vain autolle. Pannahinen. Takaisinko pitäisi kääntyä, olemme jo lähes kotona. Tarkistin vielä, onko laivalla välillä Tukholma-Helsinki yhtä ainutta onnetonta paikkaa meille. Ei ole sitäkään vähää, mitä Turusta on. Varasin autopaikan Turkuun ja kiroilin mielessäni. Kansipaikat siis meille yöksi – yllättävän mukavaa, varsinkin, kun olimme nukkuneet edellisen yön muutamat tunnit istuallaan autossa. Nyt nukkuisimme istuallaan, laivassa, ja minä, joka oksennan laivan keinuessa, saatan nauttia tulevasta matkasta täysin rinnoin.

Jätin viestin pojalle Suomeen. Löytyykö miltään laivayhtiöltä, mistään kaupungista, mitään paikkaa autolle ja meille yöksi. Löytyi – ei löytynyt. Soitin Silja Linelle ja Tallinkille. Missään ei mitään.

Niin jatkoimme matkaa odottaen kiihkeästi tuota varattua Viking Linen istuallaan tapahtuvaa nukkumista. Onneksi ajomatkalla kohti Tukholmaa sentään aurinko paistoi eikä ollut Saksan ikuista vesisadetta.

Etelä-Ruotsi näytti litteältä, kaikkialla oli laakeita peltoja ja tasaista maata. Viljelykset olivat paljon jäljessä italialaista kasvukautta. Näyti ihan Suomelta – siltä Suomelta, jonka minä muistin.

Istuin autossa jännityksestä kihelmöiden. Oli kuin lapsena, joulupukkia odottaessa. Miltä Suomi näyttää, onko siellä kuuma kesä, mitä koirat tuumaavat meistä ja tavaroista, mitä kuuluu kaikille tutuille, miltä tuntuu tulla kotiin. Maltoin miettiä näitä aina suurelle Vättern-järvelle Jönköpingiin asti. Ihailin vielä järven suurta selkää, auringon kiloa veden pinnassa, korkeita kallioita ja aukeaa maisemaa. Lopulta kuukahdin penkkiin umpiuneen.

Heräsin Tukholmaan saapuessa, kun Arvi tyrkki minua käsivarresta. Halusin nähdä kaupungin. Emme löytäneet sitä uutta, tammikuussa ajettua tietä suoraan satamaan – eikä navigaattori tuntenut sitä - joten siis kiersimme kaikki mahdolliset mutkat, ympyrät ja risteykset töistä palaavien ruotsalaisten kanssa. Näimme kaupungin, kuten toivoin.

Mennessämme näimme myös ruotsalaisten oman version tutusta liikennemerkistä, liikenteenjakajasta. Meillä se on sini-valkoinen, ruotsalaiset maalaavat raidat kelta-sinisiksi, kuten lippunsa.

Saavuimme satamaan paljon ennen kuviteltua saapumisaikaa. Kello oli vasta kolme iltapäivällä. Laiva lähtisi kello 20.

Satamassa kökötti lähtövalmiina suuri puna-valkoinen Viking Linen laiva. Ajoimme check-inniin ja kysyimme, mihin laiva on menossa ja onko siinä paikkoja autolle ja kahdelle hengelle – olisimme voineet peruttaa myöhemmin lähtevään laivaan varatun autopaikan. Neitokainen vastasi auliisti – englanniksi – että juu, voitte vaihtaa varausliput ja että jos odotatte puoli tuntia, niin selviää, saatteko tästä laivasta hytilliset peruutuspaikat Helsinkiin. Helsinki – meidän maamme, kotimaa, täältä tullaan!

Arvi ymmärsi selityksen väärin – vahvistakaa peruutuspaikat toimistosta, kaupungin sivulta – ja niin juoksimme viitisen kilometriä pitkin helteistä Tukholman Gamla Stania etsimässä Viking Linen toimistoa saadaksemme nuo hytilliset peruutuspaikat. Emme löytäneet mitään toimistoa ja takaisin palattuamme tuo nuori ystävällinen neito sanoi antaneensa meidän paikkamme muille, koska heidän etsinnöistään huolimatta me emme olleet enää satamassa, odottamassa paikkoja alueen sivussa. Joudutte nyt odottamaan sitä varaamaanne autopaikkaa myöhemmästä laivasta ja juu, emme ota siihen laivaan vielä vastaan ketään, odottakaa kaksi tuntia. Mutta lohduttautukaa sillä, että nämä juuri lähtevän laivan paikat Helsinkiin olisivat maksaneet enemmän kuin teidän varaamanne paikka Turkuun. Lohtu sekin, vaikkakin laiha.

Istuin auringon paahteessa satamakivellä ja huokailin. Kenen pää pitäisi vaihtaa? Mitä vielä tulee eteen? Voiko joku muukin mennä tällä reissulla vielä pieleen? Lauhtuneena ja kovin nöyränä Arvi ehdotti, että menisimme viereisen laivayhtiön ilmastoituun odotushalliin ja istuisimme vaikka syömässä jäätelöt ja juomassa jääteetä. Suostuin tähän ehdotukseen – olisimme riittävän lähellä kotiin lähtevää laivaa.

Istuimme korkean rakennuksen kahvilassa ja ihailimme laskevan auringon kellertävässä valossa näkyvää Tukholman vanhaa kaupunkia. En ollut nähnyt kaupunkia moneen vuoteen, mutta silti tuntui kuin olisin ollut jo kotona. Pohjoiset maat ovat meidän maatamme, ruotsalaiset niin kovin lähellä meitä. Hymyilin kuin ääliö ja ihastelin jokaista ruotsalaista sanaa, jonka näin tai kuulin.

Kotimaasta kantautui tekstiviesti: kova ukkosmyräkkä on jäähdyttänyt itäisen Suomen ilman, varautukaa kylmään keliin. Onneksi myräkkä oli edellisenä yönä ja Itä-Suomessa eikä tulevana yönä, merellä. Ja onneksi meillä oli jotkut pitkähihaiset paidat ja takit autossa käden ulottuvilla. Sortsit voisi jälleen jättää takakonttiin.

Olimme jättäneet automme lähelle check in -pistettä ja olin hyvilläni siitä. Palattuamme jäätelönsyöntireissulta autolle näimme koko kentän olevan autoja täynnään. Omamme köllötti ensimmäisen rivin toisella paikalla – jotkut autoilijat näyttivät närkästyneiltä ja loivat meihin piikkisiä katseita meidän kömpiessämme autoomme. Ilmeisesti heillä ei ollut autoissaan ilmastointia eivätkä he olleet osanneet käyttää virkistykseen tuota ilmastoitua odotushallia lähellä.

Laivan lähtö oli  myöhässä ja pääsimme ajamaan sisään vasta kello 20.10. Check in -luukulla oli nainen, joka kysyi: “Ja millä nimellä varaus on?” Tuijotimme ällistyinä tuota naista. Hei, sehän puhuu suomea! Yllättävä havainto. Hihitimme kuin hourupäiset ja jouduin selittämään naiselle, että olet ensimmäinen virkailija, joka puhuu minulle suomea sitten kuuteen kuukauteen. Häntä nauratti ja jutustimme luvattoman pitkään Italiasta. Rouva neuvoi meitä kysymään välittömästi laivaan ajettuamme informaatio-pisteestä, olisiko siellä tiedossa jokin peruutushytti meille yöksi.

Heti, kun saimme auton autokannelle, riuhtaisimme repun täynnä juomista, eväitä ja paksuja vaatteita sekä hammasharjat mukaamme ja juoksimme ylös informaatioluukulle ilmoittamaan hyttitarpeesta. Täti sanoi, ettei vielä ole mitään tiedossa, mutta otti nimemme ylös.

Raahustin reppuineni varaamaan parhaat mahdolliset kansituolipaikat. Arvi palasi vielä autolle hakemaan huovan yötä varten – kansituolihuoneessa oli reipas raitisilmatuuletus täydellä teholla. Auringonpaahtama ruskeanahkainen nuori mies imuroi kansipaikan kokolattiamattoa ja keräsi roskia lattialta. Sillä samalla hetkellä kajahti kaiuttimista “Kontinen, ota yhteyttä informaatioon!”

Ja Kontinenhan juoksi! Reppu lensi takaviistossa ja läähätin tiskissä, että mitä-mitä-mitä. Teille olisi neljän hengen hytti B-kannella. Mikä se on? Neljälle hengelle – juu, ja hintakin on sen mukainen. Herranen aika! Voinko miettiä hetken. Kyllä voitte, mutta luovutan paikan seuraavalle kuulutetulle, jos hän saapuu tähän. Takana jonottava nainen kysyi info-tätiltä, että onko hänellä mahdollisesti hyttiä. Ei ollut, joten hän kääntyi puoleeni ja kysyi minulta, että voisiko hän tulla hyttiini ja maksaa puolet siitä. Info-tiskin täti sanoi, että hänelle ei kuulu, kenelle tämä Kontinen myy lippunsa tai puolet siitä, hän rahastaa vain Kontisen. Ilmoitin ottavani hytin sekä mielihyvin tuon ruotsinmurteella suomea puhuvan ikäiseni naisen hyttiini – minulla vain on sitten mieskin mukana. Nainen häkeltyi hetkeksi, mutta jo kohta kaivoi rahat lompakostaan ja esittelin hänelle paikalle huopineen saapuneen Arvin.

Kävimme hytissä heittämässä tavarat ja syöksyimme suihkuun – mikä autuus, puhdasta vettä ja suihku kahden vuorokauden autossa istumisen ja paahteisen Tukholman katujen juoksemisen jälkeen. Sitten ostoksille myymälään.

Nälkä kaivoi sielua ja lämpimät, päivän autossa sulaneet reppueväät eivät juuri sillä hetkellä innostaneet meitä. Niinpä etsimme jotain ruokapaikkaa, jossa olisi kohtalaisen edullisesti jotain pientä syötävää. Löysimme uutuuttaan mainostavan tapas-paikan. Aurinkoisesti hymyilevä nuori mies tuli sanomaan, että suurten näköalaikkunoiden vierestä vapautui juuri pöytä, tulkaa istumaan. Hetken epäröimme, olimme menossa tapas-paikkaan syömään pikkupurtavaa, emme ravintolaan ravintola-annosta.

Kävelin nuorukaisen perästä ja näin koko seinän korkeudelta avautuvan upean maiseman merelle. Laskeva aurinko hohti tulipunaisena kultaisena kimaltavan meren yllä. Kullanruskeaksi värjäytyneet käkkäräiset männyt kumartuivat kohti vettä. Istuin siltä seisomalta pöytään. Harmittelin vain sitä, että kamera oli autossa ja autokansi jo lukossa.

Tarjoilijatar tuli pöytään tuoden menun. Selasin sitä ja löysimme paljon tuttuja ruokia: pastaa, tramezzinoja, pizzaa. Osaavatkohan nämä edes lausua näitä, ihmettelin. Arvi päätti tilata cesar-salaattia ja scampia. Kysyin, saisimmeko annoksen puoliksi. Tarjoilijatar hymyili – juu, niitä voi tilata puolikkaina annoksina ja tuossa on puolen annoksen hinta, 8 euroa. Kohtuu hinta ja otimme ne.

Annokset tulivat. Valtavan suuri lautasellinen mitä suussa sulavinta herkkua. Salaatinlehtipeti, tomaatteja, voimakasta juustoa, krutonkeja, oreganon tuore oksa, vahva tumma ja ohut kastikejuova, suuria maustettuja ja paahdettuja jättikatkarapuja grillivartaassa, voimakas valkosipulinen salaatinkastike. Kieli siinä meinasi luiskahtaa mukana. Kiittelin vuolaasti keittiötä ja kokkia. Huomasin menusta, että laivalla oli italailainen viikko. Mikä sattuma! Se kruunasi meidän vetisen, väsyneen, univajeisen ja epäonnisen ajomatkamme täydellisesti.

Varaamattomat liputkin unohtuivat herkullisen ruoan ja hyvän yösijan myötä. Huonekumppanimme oli suomenruotsalainen muotivalokuvaaja, jonka kanssa keskustelimme taiteesta ja Italiasta. Hänen tyttärensä oli menossa Sardigniaan vähän ajan päästä. Ystävällinen, sivistynyt, kohtelias ja älykäs nainen – mielenkiintoinen keskustelu. Suihkun, maittavan ruoan ja mielenkiintoisen keskustelutuokion jälkeen nukuimme Arvin kanssa kuin karhut talviunilla hyttimme yläpeteillä.

Maanantai 29.6.2009
Saavuimme Suomen Turkuun aamuauringon paisteessa. Katselin auton ikkunasta hetken aikaa omituista Suomea. Ei ihmisiä, ei taloja, ei kulkijoita. Nukahdin jälleen autoon Arvin ajaessa kohti Helsinkiä.

Heräsin tokkuraisena lähellä Helsinkiä. Vieläkään ei ihmisiä, ei liikkujia eikä taloja. Kaikki näytti niin pieneltä, kutistuneelta, tyhjältä ja autiolta. Vaikka oli arkiaamu ja lähellä lounasaikaa. Pistäydyimme tyttäremme luona. Veimme tuliaisia, joimme kahvit ja söimme leipää sekä hyödynsimme pesuhuonetta.

Matka jatkui kohden Mikkeliä. Ajoin ihmetellen, missä olivat kylät ja kaupungit, missä laajat laaksot, missä olivat kulkijat ja tielläliikkujat. Kaikkialla oli tyhjää, autiota ja hiljaista. Niin pientä ja metsäistä. Tukeva, läpitunkematon pensaskasvusto teki puista pieniä ja tienlaidoista epäsiistin näköisiä. Maa näytti asumattomalta ja unohdetulta.

Vaikka Arvi papatti vieressä ja vaikka kuinka olen asunut täällä, niin olen elänyt puoli vuotta Italiassa ja aivot ovat siellä yhä. En voi asialle mitään enkä voi leikata ajatuksia irti päästä. Aivot ovat siitä kummallinen rakkine, että ne sopeutuvat tilanteisiin. Näkömuisti ei ole ihmisen muisteista paras ja aiemmin nähdyt asiat unohtuvat kovin nopeasti uusien vallatessa alan. Suomen nähtyjen metsien tilalle olivat tulleet jykevät sembramännyt, jotka kasvoivat harvassa, laakeat viininviljelyspellot, kauas kantavat näkymät, lukemattomat kylät ja ihmisvirrat, katkeamattomana jatkuvat kaupungit, värikkäät talot, kukat ja hoidetut istutukset sekä lyhytkasvuinen tai olematon aluskasvusto ja nurmi.

Saavuimme kotiin. Riemullinen saapuminen vaihtui typertyneeseen toteamukseen: miten täällä näyttää niin kulahtaneelta ja vanhalta? Missä on kaikki valo ja värit?

Jätin ahdistavan tavaramäärän autoon ja istuin eteisessä miettimässä, mihin teen reiän saadakseni valoa lisää. Minua paleli – mikä kesä täällä on, jäätävän kylmää, vain onnettomat 15 C astetta. Talvitakin tarvitsen.

Koirat majoittuivat autoon. Haistelivat tavaroita eivätkä suostuneet lähtemään sieltä pois. Toisen kun sai ulos, niin jo toinen oli tilalla. Tiukka katse – tämä autohan ei lähde tästä pihasta ilman meitä.

Arvi kantoi rojuja autosta pakastearkkuun ja kuumaan saunaan desinfiointia varten.  Kantamista kesti kuusi vaivaista tuntia. Minä menin saunaan viimeisenä perästä. Istuin saunan lauteilla. Se oli ainakin paikka, jota olin ikävöinyt ja jossa ei tarvinnut miettiä pienuutta, pimeyttä tai kylmyyttä.

Torakoita ei löytynyt – toistaiseksi – mutta ruokatarvikkeissa oli jotain elukoita. Keitin puuron italialaisesta maissijauhosta – joka oli desinfioitu pakastamalla – ja keittiössä haisi palanut liha. Puuron pintaan nousi mustan harmaita siivellisiä elikoita. Nuorin tyttäremme ilmoitti, että “Tämä syöminen on extreme-elämys.” Seuloin kaikki pakastetut kuivatuotteet siivilän läpi ja pussitin uudelleen.

Minun ei tarvinnut pohtia yhtä sekuntin vertaa, mikä on kulttuurishokki paluusta. Se tulee pyytämättä ja lupaa kysymättä. Olinpa lukenut siitä, olinpa varautunut siihen tai olinpa odottanut paluuta kuin joulupukkia. Mikään ei auttanut. Ci siamo, in Finlandia – täällä me nyt olemme, tähän jämähtäneet.