Kirkkoamista

Su 29.3.2009
Sain perjantaina luennoilta pois lähtiessäni italialaisen naisen ärjynnän niskaani. Nainen syöksyi pyöräparkin läheisestä kampaamosta karjumaan minulle, että hänen kukkansa vioittuvat, kun me typerät laitamme polkupyörämme juuri siihen. Hänen koko puheestaan ei saanut tolkkua  eikä hän kuunnellut sanaakaan siitä, mitä sanoin palaten takaisin sisälle. Mietin, pohdin ja kävin liikkeessä sanomassa – niin kuin peri-italiaanotkin tekisivät – että mikä mahtoi olla hätänä. Englanninkielen käyttöni oli kuitenkin tarkoituksellista ja sekös sai aikaan koko henkilökunnan raivon. Mene pois Italiasta, typerys, kun et puhu italiaa! Ilmoitin tyynesti – englanniksi - että on olemassa maa nimeltä Suomi ja siellä osataan puhua muille ihmisille suomenkielen lisäksi ruotsia, englantia, saksaa, ranskaa, venäjää ja jopa italiaa – kohteliaaseen sävyyn vieläpä. Kaikkein irvokkainta asiassa oli se, että kyseinen liike sijaitsee Padovan kansainvälisen kielikeskuksen kupeessa – keskuksessa ravaa viikoittain toista sataa vierasmaalaista opiskelijaa.

Kämpällä alakerran belgiaano kertoi, että hänen polkupyöränsä renkaan oli kyseisen liikkeen naistyöntekijä käynyt puhkaisemassa tökkäämällä siihen reiän. Laurie oli ollut tuolloin kielten luennoilla, mutta asian olivat nähneet toiset nuoret.

Ehdotan ensi kerralla kielten professorille, että jospa hän kertoisi muotikampaamon omistajalle, että nämä onnettomat ulkkarit eivät kerta kaikkiaan häviä täältä maasta ja nämä onnettomat tulevat yhäkin tähän taloon opiskelemaan ja tuomaan pyöränsä myös jatkossa hänen kukkaruukkunsa kupeeseen, julkiselle kaupungin parkkipaikalle. Ja pitävät ne siinä – ilman reikiä pyöränkumeissa. Paikassa, johon professori itse ne käski jättämään.

Lauantaina sain lisää vettä myllyyni. Olimme sopineet siivoavamme, yhdessä, jatkuvasti ja joka lauantai aamupäivällä. Näin olin kämppikselle selvittänyt turhautuessani siivoamaan jatkuvasti yksin. Olin myös turhautunut jatkuvaan sotkuun, siivottomuuteen ja sikailuun. Kämppikseni ilmoitti tyynesti kesken imuroinnin, että hänpä meneekin nukkumaan, väsyttää niiiiin kovasti - a dopo siis palataan kohta asiaan. Tämä kohta oli illalla kello 20, johon saakka kämppikseni veteli unta sängyssään.

Henkäilin kiukuissani itsekseni ja mietin, kuinka olin perjantaina hyvää hyvyyttäni tuon kiukkuisen karjuvan italialaisen naisen jälkeen kuljettanut omalla autollani tuon kiinalaisen kämppiksen ihmettelemään Ikean tavaramaailmaa. Tuota ihmettelyä tehtiin kolme tuntia. Minulla ei ollut mitään ostamista ja tarkoitus oli käydä hakemassa kämppikselle uusi espresso-vehje.

Niinpä imuroinnin estyessä ajattelin, että tarvitsen musiikkia – jotain rauhoittavaa, jotain, joka saa ajatukset pois tästä kaaoksesta. Kotimaassa, kotona, kuulen ja olen aina kuullut musiikkia. Meillä on laulettu ja soitettu lapsuuden kotona aina. Samoin ovat omat tyttäreni laulaneet ja soittaneet aina. Varsinkin nuorimmainen, joka on laulanut ennen puhumaan oppimista joka paikassa – suihkussa, pukiessaan, ulkona, leikkiessään, vessassa, myöhemmin myös käyttäessään koiria ulkona sekä siivotessaan. Tätä musiikkia olen täällä kaivannut valtavasti. Tietokonevärkkini ei suostu soittamaan juutuupista musiikkikappaleita ja täällä olevat CD-levyni ovat jo kohta puhkikuunneltuja.

Niinpä otin takin päälleni ja läksin äkäpäissäni ulos kävelemään. Ajattelin, että läheisestä basilikasta löytyy musiikkia – mitä tahansa musiikkia tähän hätään. Löytyi sieltä. Siellä alkoi messu, siis kirkonmenot suomalaisittain sanottuna. Istuin viimeiselle penkkiriville ja päätin kuunnella ja katsella, mitä ovat katoliset kirkonmenot.

Hämmästyin siitä, miten samanlainen tapahtuma se on kuin luterilainenkin. Täysin samoja sanoja, rukouksia IsäMeitineen ja siunauksineen. Huomasin ymmärtäväni melkein kaiken – pappi puhui selvää ja vanhanaikaista italiankieltä. Niin jäin kuuntelemaan kieltä ja seuraamaan tapahtumaa.

Tottakai tapahtumassa oli myös eroja luterilaiseen verrattuna. Kuoripojat, heidän kantamansa kynttilät, monet ulkopuoliset, jotka lukivat erilaisia psalmeja vähän väliä, kovin vähäinen rukousten määrä ja runsas ristinmerkkien tekeminen. Suurin ero oli se, että basilikasta puuttuivat urut. Nurkassa oli populaarimusiikin käyttämät pikkuruiset sähköurut, mutta niitä ei kukaan soittanut. Papit lauloivat tarvittavan musiikin itse.

Varsinaisia virsiä oli todella vähän, paljon vähemmän kuin luterilaisessa kirkossa, mutta ne olivat paljon kauniimpia kuin mollivoittoiset surusäveliset luterilaisvirret. Ne olivat kuin kansanmusiikkia. Ja kirkkoväki lauloi iloisesti, korkealta ja voimakkaasti. Laulu ei laahannut hiljaa tai matalalla hitaasti.

Näitä pohtiessani en onneton kuullut, mitä pastori sillä hetkellä sanoi ja minut pääsi yllättämään kirkkoväen kätteleminen. Jokainen kätteli kaikki vieruspenkkiläiset kädestä. Se vähä, joka jäi alitajuntaani, oli, että siinä oli mukana ystävällisyys, välittäminen tai rauha. Asia oli hämmentävä ja inhimillinen.

Palattuani aina nukkuva kämppis oli herännyt ja siivosi rajuilla otteilla vessaa. Kyselin hyvin rauhallisesti, josko hänellä on jokin sairaus tai jotain, kun hänen pitää nukkua koko iltapäivä.

Jatkoin kirkkojemme erojen pohtimista vielä. Keskustelin sisareni kanssa tietokoneen välityksellä näistä eroista suhteessa Espanjan maahan, jossa hän elää katolisten keskellä. Mietin näitä asioita ääneen myös kämppikselle. Seurasin televisiosta samalla kaunista klassisen musiikin konserttia ja kyselin, mitä musiikkia Kiinan maassa kuunnellaan. No kiinalaista. Kommentoin Suomessa kuunneltavan kaikkia mahdollisia maailman musiikkeja, jota kämppis ällisteli.

Palasimme aiheeseen katolinen kirkko, aborttien kieltäminen, avioerojen sallimattomuus, kirkon vaikutus yhteiskuntaan ja naispapit. Kämppiksen mukaan katolinen kirkko on niin vanha, että sen perusteella se voi toimia, miten haluaa ja että se sitäpaitsi sallii abortit. Ilmoitin, ettei asia aivan niinkään ole. Kämppis ilmoitti lukeneensa niin Wikipediasta, oli tyrmistynyt ja vaati minua kertomaan, mihin minä pohjaan tietoni. Italialaisiin professoreihin, jotka ovat luennoineet meille Italian yhteiskunnasta, politiikasta, uskonnosta, perheestä ja avioliitoista. Luotan paikanpäällä ollleiden, syntyperäisten ja asiaan tutustuneiden, korkean koulutuksen saaneiden henkilöiden informaatioon enemmän kuin nettisivujen raaputuksiin. 

Ärsytyskynnyksen riman ylitti vielä Arvin soitto Suomesta ja uutisointi siellä. Arvi kertoi Suomessa uutisoidun kansainvälisestä talouskriisistä. Me olimme keskustelleet täällä asunnossamme talouskriisistä, sen vaikutuksista ja näkymisestä yhdessä päivällisellämme alakertalaisten kanssa. Tuolloin kämppis ei halunnut kommentoida mitään.

Nyt Suomi välitti tietoa, että talouskriisiaiheeseen liittyen oli haastateltu eri maiden kansalaisten tietämystä asiasta. Kiinalaiset tiesivät vähiten tai jopa ei mitään koko kriisistä. Jolloin tämä kämppikseni herahti toteamaan, että “Mitä nämä uutiset ovat ja mistä ne tulevat? Kuka sellaista uutisoi? Mistä Arvi tietää tuollaista?” Ja lopulta: “Eikö ole parempi olla tietämätön asioista?” – siis jos tietäminen pahentaa lamaa, aiheuttaa paniikkia. Tähän lauseeseen tiesin tässä vaiheessa iltaa ja ärsytyskynnystä varman vastauksen: Suomi on avoin yhteiskunta, siellä tietotekniikka toimii, tiedotus on vapaata, meillä on sananvapaus ja oikeus tietää, mikä on totuus – aina. Ja oikeuttani sananvapauteen käytän myös blogissani. Minua eivät kiinalaiset päättäjät kuljeta kolmen vuoden vankeuteen kritisoinnista ja uutisoinnista.

Kaiken kirkkoamisen jälkeen kämppikseni toivotti hyvää yötä ja on nukkunut koko tämän päivän. Murteita tuntemattomille voin valaista, että kirkota on savolainen ilmaus. Se tarkoittaa sitä, että joku kommentoi kohtalaisen voimaperäisesti, lähes ärhäkkään sävyyn, sanoo mielipiteensä muiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, siis ikään kuin saarnaa tai ripittää jotakuta. Näin nyt on tapahtunut, kaksi, jollei kolmatta päivää. Pelkkää ripitystä. Buona giornata – Have a nice day!

Muista aina, liikenteessä..

La 28.3.2009
Ihmettelen, että italialaiset eivät ole saaneet joka ainoassa maailmassa järjestettävässä autoon tai ajamiseen liittyvässä kilpailussa kaikkia kymmentä ensimmäistä sijaa joka vuosi. Sen verran vaaraa kaihtamattomia, hurjapäisiä, vauhtia rakastavia ovat liikenteessää niin skootteristit, motoristit, autoilijat ja varsinkin polkupyöräilijät. Ajan pyörällä yliopistolle ja takaisin päivittäin kaksi kertaa ja matkaa kertyy polkimien veivattavaksi 60 km viikossa. Valehtelematta ne ajokerrat, jolloin en ole meinannut jäädä jonkun alle, törmätä johonkin, ajaa jonkun päälle, ovat yhden käden lueteltavissa. Voisin pitää tukkimiehen kirjanpitoa siitä, kuinka monta O’Dioa kuulen päivittäin tuolla liikenteessä.

Pyörän saatuani pelkäsin omaa ajoani, eniten huonon tasapainoni ja vammautuneen koipeni vuoksi. Mietin, kerkiänkö jarruttamaan, saanko ajokkini pysähtymään, pysynkö pystyssä kuoppaisilla teillä, kerkiänkö pois muiden edestä. Käsijarrupysähtyminen tuotti ongelmia  – aivot eivät vieläkään suostu ymmärtämään niitä, poljen yhä välillä jalkajarrua. Tai jarruttaminen jää kokonaan tekemättä.

Tiesin autolla ajamisen jälkeen, mikä on italialainen liikenne. Autoillessa liikenne sujuu, mennään reilusti, vauhdilla, torvet soivat koko ajan, kädet heiluvat, mutta liikenne kulkee. Ja jos tulee joku ongelma, jos pitää katsoa kartasta, jos on tullut kääntyneeksi väärään suuntaan, niin ei muuta kuin hätävalot päälle ja pysähdytään siihen, missä tilaa on. Se voi olla lähimmän risteyksen ajokieltoalue, polkypyörien parkkialue tai jos ei muuta ole, niin keskelle omaa kaistaa. Kukaan ei sakota eikä aja päälle – torvet kyllä voivat soida, mutta mitä siitä, niin ne soivat aina kuitenkin. Hätävalot toimivat hyvin täällä.

Pyöräillessä autojen sinkoaminen mihin sattuu tuottaa hiukan – tai kohtalaisen paljon – päävaivaa. Minulla ei ole peltilootaa suojanani eikä kaksipyöräiseni kulje alta pois italialaisen liukkaasti. Myös ne hätävalot päällä seisovat autot, joiden kuski on – forse – istumassa autossa tai vain käypäseltään puoli tuntia lähikaupassa, ovat vaaratekijä. Kadulle pysäytetty hätävaloauto on toisen, oikeasti parkissa olevan, kanssa rinnakkain, joten hätävaloilija on keskellä ajokaistaa. Nämä suharit saattavat lähteä siitä milloin tahansa ja pyöräilijä väistää – jos kerkiää – ja mihin sattuu kerkiämään.

Tuohon sekaan sitä menee pyöräilijä aivan kylmän rauhallisesti, hervottoman reippaasti polkien, tuntematta mitään pelkoa muista menijöistä.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kadut ovat useissa Italian vanhoissa kaupungeissa samanlaisia kuin täällä Padovassa. Talot ovat kiinni toisissaan, talon alimmaisen kerroksen reunan alle jää jalkakäytävä, sen yläpuolella ovat ensimmäisen kerroksen huoneistot. Jalkakäytävää reunustavat kadullepäin kaariholvit, jotka peittävät kävelijöiden näkymisen kadulle. Näiden kaariholvien alta syöksähtelee keskelle katua jalankulkijoita, pyöräilijöitä, talon sisältä tulevia autoja ja skoottereita. Eteensä katsomatta, päämääränä tien vakaa ylitys, joka tehdään usein juosten tai kaasuttaen – italialaisella on hillitön kiire. Näiden jalakulkijoiden päälle olen meinannut ajaa ja monen skootterin tai auton alle jäädä.

Risteysalue on pahin paikka. Kulmien taakse ei näe mitään ja yllättäen sieltä tulee auto ylinopeutta suoraan eteen. Puskurin ja pyöräni väliin jää hädin tuskin viisi senttimetriä ja varmasti jarruni kuluvat senttimetrin vetäessäni kahvasta saadakseni pyöräni pysähtymään. Vesisateen, kosteuden ja sumun tullessa pyörän takarengas lähtee jarruttaessa liukuun ja vetää pyörän kohti maata. Jarrutus on aivan turhaa, jollei halua kaatua. Kadun pintaan kertynyt noki ja saasteet liukastavat marmorin, mukulakivet ja silokivet kosteuden kanssa peilin liukkaiksi.

Jarruja tarvitaan silti – myös pulujen tappamisen välttämiseksi. En ole ruokittujen kaupunkipulujen suojelija, mutten pidä pulun lihasta raakana polkupyöräni etukumien ja pinnojen välissä. Näitä ruokittuja tollikoita kurluttaa kaupunki pullollaan ja höyhenet vain pöllyävät, kun sujautan pyörälläni pulun siiven kupeesta.

Pyöräillessä takaatulevien, lokasuojassa kiinniolevien jarruttomien hurjapääpyöräilijöiden tai autoilijoiden tuloa ei kykene kuulemaan – sen ehkäisevät todella tehokkaasti mukulakivien omalle pyörälle aiheuttama kolina, räminä ja kilinä. Uudet pyörät eivät, ehkä, kolisisi – mutta ne varastetaan takuulla.

Polkypyörän voi kyllä lukita ja sitä tehdään jopa yliampuvasti - pyöriä himoitsevien varkaiden vuoksi se ei ole turhaa. Paksut, skoottereille tarkoitetut rengaslukot toimivat polkupyörien lukitsemisvälineinä. Pyörille on joka puolella kaupunkia paljon maahan pultattuja telineitä, joihin pitkillä raskailla kettingeillä pyörä ja etuhaarukka lukitaan. Jollei telinettä löydy tai jos ne sattuvat olemaan täynnä, niin pyörän voi lukita myös lyhtypylvääseen, liikennevaloon, liikenteenjakajaan tai jopa vesirännin kiinnitinpultteihin. Mihin tahansa, joka ei lähde liikkeelle ilman järeitä työkaluja.

Esimerkki italialaisesta liikenteestä: otetaan Helsingin Kauppatori, pannaan sinne kaikki kojut ja myyjät vihanneksineen, vaatteineen ja makkaroineen ja täysin epämääräisessä järjestyksessä, sekaan heitetään 50 aurinkolasien, sateenvarjojen tai kukkien myyjää kulkemaan päämäärättömästi ympyrää, pyöräytetään kymmenkunta moottoripyörää ja parikymmentä skootteria, Hartwall-areenan lippujono sekä kymmenkunta kuormaa purkavaa pakettiautoa ja kaksi roskakuskia. Sekaan joutaa vielä satakunta polkupyörää, taluttaen, ajaen tai kaahaten. Ääniefekteiksi valitaan pilli, ambulanssin ujellus, parikymmentä auton torvea, 100 kpl O’Dioja sekä pulujen kurnutusta. Ja näin saatte ehkä hyvän näkymän italialaisesta liikenteestä, jossa on ihan vain muutama katu, pikkupiazzat, aurinkoa ja vesisadetta.

Padovan keskusta on Area pedonale eli kävelyaluetta. Ajelimme tänne tullessamme autolla siellä ja kiersimme nämä kävelyalueet. Toiset alueista on rajattu patsailla, sementtirenkailla, kukka-asetelmilla tai puomeilla. Aivan ydinkeskustan ytimessä olimme nähneet Area pedonale -kävelyaluemerkin alla jonkin tekstin, muttemme olleet lukeneet sitä. Kunnes eräänä päivänä yliopistolta kämpälle ajaessani piazzan kohdalla soivat pillit. Ajelin eteenpäin enkä ymmärtänyt, että siellä soitettiin pilliä minulle. Arvi huusi perääni, että pysäytä ja nouse pyörältä! Jaa, miksi. Setä, jolla oli keltainen liivi “Paikallinen katuvartija” -teksteineen ilmoitti, että aivan varsinaisella kävelyalueella on pyöräily kielletty, kävelytä pyörääsi, se lukee kyltissä. Ohho. Että pyörä aiheuttaa mukulakiville jotain vaaraa, sitä en olekaan vielä tiennyt. Toisinpäin asia toimii kyllä, takuulla ja jo koettuna.

Mukulakivet hakkaavat pyörää niin, että takamus on hellänä. Jospa nämä italiaanot ovatkin ajatelleet tätien takamuksien kestoa eivätkä suinkaan suojele hiomattomia, kadusta ylös nousevia, pellolta tai vuorilta kerättyjä ja lohkottoja kiviä, vaan tätiparkoja ja heidän peppujaan pyörän satulassa.

Kesä tulloo – forse!!

Ke 25.3.2009
Täällä tulivat lehdet puihin toissayönä! Pienen pienet hennon vaalean vihreät töpöt huojuivat kovassa tuulessa. Tänään auringon paistaessa näki jo vaalean vihertävän sävyn peittävän hunnunlailla alleen useita puita.

Tuntuu omituiselta, että vaikka täällä on näin pitkään ollut lämmintä ja keli on kuin Suomessa toukokuun lopussa, niin lehdet vain eivät ole puhjenneet puihin.

Ikivihreitä puita on toki paljon – ne ovat näyttäneet oudon eksyneiltä tammikuun kylmässä räntäsateessa tummine lehtineen. Monissa pensaissa ja pensasaidoissa ovat lehdet olleet läpi talven.

Muratti, jota meillä kasvatetaan sisäkukkana ruukussa,  on vihreä läpi vuoden. Sitä kasvaa täällä aivan kaikkialla ulkona. Se on kuin loinen, se kiertää pitkin puiden runkoja, vaeltaa maassa paksuina kerroksina, kiiipeilee muureilla, peittää jotkin pensaat kokonaan alleen. Kaupungin työntekijät leikkasivat tuota liaania tammikuussa säälimättä pois monien puistojen puiden ympäriltä. Kasvatetaan sitä toki täälläkin kukkaruukuissa ja näkyvät sitä jotkut uskalikot kasvattavan myös pihoillaan.

Kevät on tullu tänne kuin hiipien – hitaasti, hitaasti, vähän kerrallaan. Yksi kukkiva puu, toinen kellertävä pensas, pidentyvä vihreä oksa, nuppu siellä, kukkiva narsissi, sitten koristautuu magnolia, itkupaju, kirsikka. Ja varsin hitaasti tulevat lehdet – kuin jälkijunassa. Ensin ihaillaan kukkia ja kun ne lakastuvat, tulee lehtien vuoro peittää kasvi alleen.

Suomessa kevät tulee rohinalla. Yhdellä lämpimällä viikolla sulavat lumet humahtaen, yllättäen tulee lintulauma, jo heti kohta nurmi alkaa vihertää ja yhtenä sateisen lämpimänä yönä tulevat lehdet kaikkialle. Kukat, lehdet, nurmi – kaikkialla kellertää, vihertää ja kukkii yhtä aikaa. Täällä ympäristö hiipii kesään. Tätäkö tarkoitetaan italialaisella lempeällä keväällä? Kuin varkain tulevaa, hitaasti syttyvää, pitkään kestävää.

Minä hätähousu syöksyn joka aamu ovesta ulos katsomaan, joko ovat lehdet tulleet, joko joko. Tuleeko kesä, joko lämpenee ja saa laittaa toppatakin kaappiin? Ei vielä, ei vielä – voimakas tuuli, lämpötila laskee jälleen lähelle nollaa, sataa taas. Rynttään päälleni toppatakin ja villapaidan, paksut hanskat ja kaulahuivin. Seuraavana päivänä läkähdyn samoissa vaatteissa – aurinko paistaa, lämpötila on +22 C – vaihdan ohuen paidan, heitän hanskat ja huivin pois. Kunnes paluumatkalla kämpälle palelen jälleen usvan ja sumun noustua mereltä, pilven peittäessä taivaan ja lämpötilan laskiessa 15 astetta alemmas.

Suomalaiseen ryminällä tulevaan kevääseen tottuneet aivoni eivät ole osanneet vastaanottaa tätä hiipimistä. Kelien vaihtuminen ihmetyttää – mennään takaperin, eteenpäin, takaperin.

Ehkä se kesä silti vielä tulee - forse. Kun ne lehdet nyt kerran tulivat, lopulta.

Italia – kaksi maatako?

La 21.3.2009
Aikaa sitten aloitetellessani italian kielen opiskelemista kommentoi tuolloinen opettajani, että Etelä- ja Pohjois-Italia ovat hiukan – siis hiukan, hän korosti – erilaisia. Jatkaen vielä, että hän ei ota kantaa siihen, millä tavoin erilaisia tai pitääkö se paikkansa, että ne todella ovat erilaisia. Tuntematta asiaa tarkemmin jäin miettimään, mitä hän tällä tarkoitti. Ehkä olin lukenut historiani tai maantieteeni hiukan huonosti, mutten tiennyt asiasta. Seuraava opettajani, suomalainen hänkin, sivusi asiaa sanoen etelässä noudatettavan vähän eri kulttuuria.

Yliopisto-opettajani ovat syntyperäisiä italialaisia ja heidän luennoillaan vasta perehdyimme todella Italian kahteen erilaiseen osaan. Saimme kuulla historian luennoilla, että eteläistä osaa pitivät sotien aikana hallussaan amerikkalaiset ja englantilaiset – harjoittaen ryöstöä maaperää kohtaan. Pohjoisessa jylläsivät itävaltalaiset ja saksalaiset, milloin vaatien mitäkin osaa itselleen tai halliten itäisintä osaa kokonaan. Italia on ollut itsenäisenä yhtenäisenä valtiona vasta vajaan 150 vuoden ajan eli ei kovinkaan paljon Suomea pitempään, ottaen huomioon sen, kuinka paljon vanhempi ja pitempään asuttu tämä alue historiallisesti on.

Maantieteen luennoilla saimme kuulla, että pohjoisessa harjoitetaan maataloutta teollisin menetelmin, se on metsäinen, vauras, vehreä, rehevä Po-joen virratessa sen läpi. Asukkaiden elinkeino on kone- ja konepaja-, tekstiili- ja kemianteollisuuden sekä kaupan ja palvelun parissa. Laaksoissa kasvatetaan myös vehnää, maissia, sokerijuurikasta ja riisiä.

Etelässä taas on ollut ryöstöviljelyä, metsät on hakattu vuoristosta ja sen myötä maaperälle on aiheutunut eroosio. Alue on vulgaanista, sitä vaivaavat maanjäristykset ja tulivuorten purkaukset. Jolleivät maanjäristykset ja tulivuorten purkaukset vie istutuksia ja kasveja mennessään, niin kuivuus, kuumuus, vesipula tai tulvat vievät loput, mitä on maahan saatu. Keski- ja Etelä-Italian pääelinkeino on etupäässä lampaiden ja vuohien kasvatus. Siellä viljellään myös sitrushedelmiä, oliiveja ja tomaatteja. Saapasmaan niemennokan kärjessä sardiinien, sardellien ja tonnikalojen kalastus on  myös merkittävä elinkeino.

Myös kieli jakaa maan osiin. Etelässä, Sardiniassa puhuu sardin kieltä 77 % asukkaista, kun taas koillisessa sijaitsevassa autonomisessa Friulissa 57 % väestöstä puhuu friulin kieltä. Pohjoisessa myös muutama maakunta on kaksikielisiä –  väestöstä yli puolet puhuu saksan tai ranskan kieltä äidinkielenään. Tottakai näiden varsinaisten virallisten kielten lisäksi maassa on muutama kymmen eri murteita – poikkeavimmat eli myös italiankielisille vaikeimmat niistä ovat calabrese ja siciliano murteet, jotka vastaavat suomenkielisille lähinnä eesti keel. Murrealueita Italiassa on useita myös maakuntien tai hallinnollisten alueiden sisällä.

Tulin siis tietoiseksi Italian kahtiajakautuneisuudesta. Kieli, kulttuuri, elinkeino ja olosuhteet samoin kuin myös historia tekevät maan osista erilaiset. Järjestäytyneen rikollisuuden sanoi professori myös kukoistavan enemmälti eteläisessä osassa Italiaa. Korruptoitumista vastaan yritetään taistella kaikin keinoin. 

Etelä ja pohjoinen vetävät myös keskenään kissanhännänvetoa milloin mistäkin asiasta. Pääkaupunki on vaihtunut kolme kertaa ja valtion rahojen jakamisesta riidellään jatkuvasti. Annetaanko rautateille rahoitusta myös etelään, tarvitseeko  keskinen vai pohjoinen Italia moottoritietä enemmän, mihin keskitetään kulttuurin rahoitusta, mikä kaupunki on taiteen tai muodin mekka.

Vastikään tuli televisiosta lähetys, jonka aiheena oli “Jaetaanko Italia kahtia?”. Vuonna 2015 Italiaan on tulossa EXPO-maailmannäyttely. Paikaksi on kaavailtu Milanoa ja siitäkös etelä hermostui. Politiikot, valtaapitävät ja lehdistö väittelevät, esitetään etelän karu todellisuus, kaivetaan esille Milanon toisen lentokentän – missä on etelän ensimmäinen suuri lentokenttä? – saamat valtavat rahat, huomattiin koillisen eli Mestre-Padovan jonnen joutavan romanialaisia tänne tuovan moottoritien suunnattomat kustannukset. Ja etelään ei saada edes siltaa Calabrian niemimaalta Sicilian saarelle – vaikka matka on vain muutaman vähäpätöisen metrin mittainen – lyhyt silta, joka siis tehtäisiin käden käänteessä. Lopulta väittelijät esittivät kiivaasti, että joko nyt sitten vaihdetaan pääkaupunkikin. Eteläinen Rooma unohdetaan ja siirretään kaikki pääasiat pohjoiseen, Milanoon. Ja paneeko Milano luukut kiinni Etelä-Italialle?

En luultavasti ole enää tuolloin täällä näkemässä, kuinka asiassa kävi. Ehkä sentään kuulen pääkaupungin vaihdosta jopa Suomeen saakka. Tai luen myöhemmin jostain historian kirjasta, kuka sai nimen Italia ja mikä sille toiselle onnettomalle maalle jäikään nimeksi.