Galileon jäljillä

Pe 29.5.2009
Kävimme kielten-Luigin kanssa sivistymässä. Oli tutustuminen Galileon tulevaisuuteen, tiedettä ja tekniikkaa 1600-luvulta Padovan kulttuurikeskuksen museon tiloissa. Herra Galileo Galilei on asunut Padovassa ja opettanut yliopistolla matematiikan laitoksella geometriikkaa, tähtitiedettä ja mekaniikkaa vuosina 1592-1610. Ja mitä luultavimmin näyttely oli koottu kunnioittamaan tätä täällä tehtyä työtä.

Näyttelyopas kertoi meille italiaksi Galileon keksinnöistä, valmiista, keskeneräisistä, toimivista ja toimimattomista. Valon tutkimisesta, äänen etenemisestä, kaukoputken käyttämisestä, linsseistä ja prismoista, kitkasta, lentoradasta ja matemaattisesta kiihtyvyydestä, auringonpilkuista ja aurinkokeskeisestä teoriasta. Näimme kuvia Galileon lyijykynällä kellertävälle paperille piirtämistä kuun kraatereista sekä säilyneen kaukoputken, joka oli lasivitriinissä ja kuulimme, kuinka tyhjiö vaimensi kellojen sointiäänen.

Kaikkea tällaistähän voi nähdä jossain Suomen tiedepuistossakin, mutta tuntui jotenkin erikoisemmalta nähdä tämä kaikki siellä, missä tämä herra oli oikeasti asunut, 400 vuotta sitten. Kulkenut näitä samoja mukulakivikatuja, avannut samoja yliopiston ovia kuin minä. Kirjat, joita hän oli kirjoittanut ja vihkot, joihin hän oli puumerkkejään raapustanut, olivat ehjinä nenämme edessä. Suuret keksinnöt saivat reaalisen tuntuman – ne olivat oikeasti jonkun nahkaa ja verta olleen tekemiä, eivät tiedepuiston luonnoksia.

Kierroksen jälkeen talon virkailija vei meidät katsomaan talossa olevaa vanhaa kirjastoa. Sieltä löytyi pergamiinille tussikynällä kirjoitettuja kirjoja, joiden tekovuosi oli 1250. Kirjoja tehtiin siis tuolloinkin – kopioitiin käsin kirjoittamalla ja sidottiin puulankuilla ja nahkalla kiinni. Joku uskalias kokeili näppeineen, miltä pergamiinit tuntuivat ja sai Luigilta armottoman katseen.

Sen jälkeen meillä olivat viimeiset kielten luennot – samalla ne olivat myös tämän kevään viimeiset Italiassa olevat yliopiston luennot. Oli vähän outo olo. Tässäkö koko kevät on, äkkiä mennyt aika. Otettiin valokuvia, jätettiin sähköpostiosoitteita. Osa italialaisista, mutta myös puolalaisista, saudi-arabialaisista, englantilaisista ja belgialaisista osallistujista on tullut hyviksi tutuiksi. Tänne jää kaikki, mihin juuri kerkisi tutustumaan ja pääsi sisälle johonkin. Jäljellä ovat tentit ja arvioinnit, paperien vatkaaminen, pakkaaminen ja lähtö. Hikistä, mutta haikeata.

Kauhukammari

Ke 27.5.2009
Tulin sitten suorittaneeksi italialaisen suullisen tentin – elämäni ensimmäisen. Enkä voi parhaalla tahdollanikaan sanoa, että se olisi ollut helppo tai että professoressa olisi ollut suotuisa vaihto-opiskelijaa kohtaan.

Tentistä ei ollut vielä mitään tietoa kahta päivää ennen tenttiä. Laitoin professoressalle sähköpostin ja sain vastauksen: juu, kyllä se on seuraavana päivänä, hänen studiossaan kello 9.30. Menin yliopiston Livianon päärakennukseen, kiipesin kirjastoon, kävelin sen läpi professorien huoneiden luokse. Sieltä käytävältä löytyivät tutut opiskelijat. Olin saapujista viimeinen, vaikka olin etuajassa. Leidi itse ei ollut saapunut. Myöhästyi varttitunnin.

Kuulustelu alkoi ja professoressa otti vastaan yhden opiskelijan kerrallaan omassa työhuoneessaan. Koskapa olin saapunut viimeisenä, niin laskeskelin olevani vuorossa puolen kahdentoista aikaan. Istuin hämärässä kirjastonurkkauksessa, keskellä tummia tammikaappeja, avoimen ikkunan ääressä. Puutarhan läpi kuului valtavan kaunis kuoron ääni – musiikkiluokan lasten vahvat äänet lauloivat italiaksi opettajan johdolla. Kuuntelin kaunista laulua ja haistelin ulkoa tulevaa voimakasta lehmusten kukkien tuoksua. Söin eväitäni ja ajattelin, että en jännitä – keskityn siihen, että osaan ja tiedän.

Kesken kuulustelujen rouva ilmoitti lähtevänsä tapaamaan paikalle saapunutta naista ja ilmoitti viipyvänsä 10 minuuttia. Viipyminen kesti tunnin. Meitä istui vielä kaksi raukkaa käytävällä. Emme voineet poistua mihinkään, ei edes vessaan, koska arvelimme, että jollemme ole ovenvierusjakkaralla arvon korkeuden saapuesssa, tentti menee meiltä sivu suun. Ja Rouva korkeus häviää kotiinsa.

Pääsin lopulta lähes neljän tunnin kuumassa käytävässä olleen hikisen odotuksen jälkeen professoressan työhuoneeseen. Hän tarkisti librettoni eli pahvikantisen suorituskorttini ja oikeuteni olla läsnä. Hän aloitti kysymällä valtavan laajan kysymyksen, joka oli minun tärppikysymykseni. Osasin ja tiesin. Selitä maalausten välineellisten tehtävien erot, renessanssiajan näkökulmasta – mietin, mitä hän haluaa tällä kysymyksellä, käänsin kysymystä mielessäni suomeksi, jäsentelin vastausta aivoissani ja aloitin kääntämään sitä italiaksi. Yht’äkki’ä huomasin, että kaikki tavallisetkin italialaiset sanat hävisivät päästäni! Aloitin jotain, mietin kuumeisesti ja rouva korkeus keskeytti, koskapa hänestä tuntui, etten tiedä mitään  enkä saan sanottua mitään, aikaa vaan tuhraantuu. Kysyin, voinko käyttää sanakirjaa apuna, mutta se nyt oli aivan tarpeetonta, tyhmä kysymys, kuka typerä sitä sanakirjalla tekee tentin. Jatkoin, että tämä on ensimmäinen tenttini italiaksi  ja elämäni ensimmäinen suullinen tentti, joten olo on hiukan hermostunut. Pää täynnä asiaa, jota ei saa tulkattua italiaksi.

Professoressa huokaisi äänekkäästi ja käski siirtymään kuvantunnistusosioon. Kirjat lähjähtivät pöydälle ja sormi tökki kuvaa. Tiesin, mitä tekniikkaa oli käyetty, osasin kertoa ajankohdan ja paikkakunnan, mutten kuolemaksenikaan muistanut kaikkia 70 italialaista taiteilijaa tuolta ajalta ulkoa. Ja leidin ärsytyskynnys vain aleni.

Useiden maalausten ja teosten katsomisen, tutkimisen ja selittämisen jälkeen professoressa räähkyi, ettei hän millään voi ymmärtää, miten hän tämän arvioi. Kun menin ja sotkin vielä lopuksi grafiikan tekniikat. Juu, olin sanonut työn tehdyksi metalligrafiikan kaiverrusmenetelmällä, kun se onneton oli tehty puukaiverrusmenetelmää käyttäen, grafiikkaa sekin. Olin kyllä korjannut asian, mutta mitäpä siitä, sanottu, mikä sanottu. Kysyin hiljakseen, saanko nyt vastata siihen ensimmäiseen suureen teoriakysymykseen. Ei se enää hyödytä, hän antaa arvionsa.

Professoressa sanoi ankaraan äänensävyyn, että hänhän ilmoitti minulle kurssin aluksi, että tämä on erikoiskurssi, vaikea jopa italialaisille, todella vaikea. Ja kun on tuo kieli vielä. Olisi tämä ollut vaikea saksaksikin. Vai että saksaksi! Sitä se tässä vielä puuttui – kas, kun ei kreikaksi. Teki mieleni sanoa, että toinen virallinen kielemme on kyllä valitettavasti ruotsi, ei saksa.

Siinä vaiheessa sanoin, että olen lukenut, suorittanut ja läpäissyt hyvällä arvosanalla maailman taiteen historian, mutta me emme keskittyneet vain italialaisiin tekijöihin. Ja tunnen nämä käsittelemämme tekniikat, joka ainoan – tosin nykyaikaisemmat – olen maalannut öljyväreillä kankaalle, temperalla puulle, tehnyt metalligrafiikan töitä sekä tuota onnetonta puukaiverrustakin. Ja työnsin hänen nenänsä eteen kortin, jonka olin tehnyt tätä tilaisuutta varten. Hän kiitteli kortista ja kerroin, että se on tehty nestemäisellä musteella, tussiterällä.. “ja akvarellilla”, leidi jatkoi. Sbagliata! – erehdyitpä, nolla pistettä. En sanonut, vaikka mieleni teki.

Karmea kokemus, kerrassaan karmea. Istuessani tuskaisen kuuman huoneen penkissä hikoilemassa näin, että hän oli antanut kaikille italialaisille opiskelijoille täydet pisteet, täyden kympin. Kas, saatan epäillä, etteivät italiaanotkaan ole muistaneet kaikkien tekijöiden nimiä ulkoa, mutta hyvä puhe, liukas kieli, kauniit lauseet ovat kuulema auttaneet usein tenteissä. Se hyvä figuuri – olin varmaan antanut totaalisen typerän figuurin sekä suomalaisesta että suomalaisen yliopiston opetuksen tasosta.

Poislähtiessäni en malttanut kuitenkaan olla laskettelematta arvon rouva korkeudelle, mitä kaikkia kuului noihin taideteosten välineellisten erojen luetteloon – sanat tulivat syöksymällä, luettelossa, oven edessä, juuri ennen kiitosta ja näkemiitä. Suljin kauhukammarin oven ajatellen mielessäni, että jätän hänelle antamani nimen – cattiva-Elisabetta,ilkiö – voimaan.

Ja tämä oli se professoressa, joka kovaan ääneen ilmoitti meille Venetziassa vieraillessamme, että taidetta ei lueta kaiken maailman manuaaleista. Sitä opiskellaan paikan päällä, kuvia katsellen. Hänen tenttikysymyksensä, laaja teoriakysymys, oli suoraan kirjasta – siitä riivatun manuaalista – pelkkää teoriaa, täyttä asiaa, ei mitään kuvajuttuja.

Tämän jälkeen voin silmää räpäyttämättä väittää toisin puhuville, että vaihtareita ei kohdella hyvin tai paremmin kuin natiiviopiskelijoita. Heitä kohtaan ei olla lempeämpiä, yhtään armoa ei tunneta, aikaa ei saa enempää, miettimistä ja jäsentelyä ei sallita eikä kielen käytölle anneta anteeksi.

Hyvilläni olen siitä, että tentti on nyt ohi, koko keväinen odotus tämän kuikelonokkaisen tentaattorin tentistä on takanapäin. Opintopisteitä kertyi suoritusrekisteriin kuusi. Arvosana oli – blondijärkeni mukaan suomalaiseksi käännettynä ja asteikolla 1-5  - hyvä eli kolmonen.  Tuskainen kolmonen, tosi tuskainen.

Odotan kauhean innokkaasti kesäkuussa olevaa samanlaista suurta tenttiä. Tentaattorina toimii pilkunviilaaja, vanhempi herrasmies. Tunteeko hän armoa vai ei? Häviääkö kieli päästäni. Jää nähtäväksi.

Lähes 3 sentin kertomus

Ma 25.5.2009
Lauantaina imuroidessani säikähdin puolikuoliaaksi, kun joku musta kitiinikuorinen luikki letkun edestä kohden patterinalustaa. Juoksin keittiöön hakemaan myrkkypulloa – oli mikä tahansa, niin exodus sille ja heti. Ruiskutin ja se kellistyi, ryömi koristessaan kohden ulko-oven vieressä olevaa porrastasanteen nurkkaa. Otin hätäpäissäni mustekynän, jolla tökitin ötökkää ja sen liike pysähtyi. En saanut sitä nurkasta pois, joten jatkoin imurointia. Toiminnan päätyttyä hain taskulampun ja sama mustekynä aseenani rynnistin nurkkaan tarkastaakseni, kuka siellä makasi. En löytänyt enää mitään – vain suuri reikä, betonia ja putken pätkiä.

Sunnuntaina aamulla sain kiljua uudelleen. Oleskelutilan lattialla juoksi ihka elävä torakka! Tuli sieltä samasta rei’ästä ja meni kohti keittiötä. Ensin meinasin hätäpäissäni lyödä sitä aamutossulla, mutta mieleeni juolahti, että josko se on naaras ja täynnä munia. Niinpä otin keittiön kaapista jälleen saman myrkkypullon ja lotrasin siitä vähintään kaksi desilitraa mönjää rumiluksen päälle. Se pyöri, sätkytti, heilui kiivaasti, yritti ryömiä hellan alle, kaatui selälleen, sätkytti ja sai desilitran lisää mönjää päälleen. Hain ulkoa rikkalapion, jolla nostin sen kattoterassille sankoon. Päälle kaadoin aimo tujauksen ammoniakkia suoraan pullosta. Näkyi sätkyttelijän seurana olevan terassisangossa kaksi vaaleankirjavaa otustakin – liekö sokeritoukkia vai kaatopaikkakuoriaisia – kuolivat sillä samalla aineella. Sanko jäi +34 C:n paateeseen kaikkine lilluvine sisältöineen.

Istuin penkille ja pyyhin otsaani. Päätin, että kämppikseni herättyä puramme keittiöstä yhden pöydän, suljemme kaasuhanat, siirrämme kaasuhellan irti seinästä ja pesemme hellan tauksen ja alustan. Pericoloso, vaarallista, sanoi kämppis, mutta niinpä vain teimme. Vanha rasituksesta vammatunut polveni oli äitynyt tulisen kipeäksi, joten kämppis huhki hellan takana mekko märkänä. Puhdasta tuli, hella takaisin, pöydän ruuvit kiinni, kaasu päälle. Ainakin yksi ruokapaikka on otuksilta tuhottu.

Josko tämä lauantainen ensivierailija oli torakka – se tiedustelija-torakka, joka jätti hajujäljet muille. Ja sunnuntainen kauhistus oli se, joka löysi jäljet, söi kuolleen toverinsa – ne syövät toisiaan – halusi lisää ruokaa ja tuli alakerrasta tulevien putkien reikää myöten tänne ylös. Tuumailin, että kohta niitä tulee sieltä rei’ästä lisää. Meillä ei ole kellarissa minkäänmoista sementtiä, jolla tukkisin aukon. Niinpä tein blondityön: lotrasin aukkoon raakaa alkoholia, otin tarvikelaatikosta ruuveja, joita työnsin reikään ristikkäin niin monta kuin mahtui ja tukin niillä myös törröttävät putken päät. Lopuksi kaasin sinne pikaliimaa, jolla kruunasin koko komeuden umpeen. Hätätilaratkaisu ennen betoninvalua.

Illala pahimman paahteen hellitettyä kärräsimme kaikki kompostilaatikot, roskapussit, lasinkeräyslaatikot sekä alakerrasta portaiden alta löytyneet haisevat ja kärpäsiä kuhisevat muovipussit Auchanin ostoskärrillä kolmen korttelin päässä oleviin jätteen lajittelusäiliöihin. Taivas tummeni, jyrinä peitti alleen ulisevat ambulanssien äänet ja salamat leiskuivat ääriään myöten täynnä olevan kärrin kiihdyttäessä vauhtiaan.

Takaisin päästyämme pesimme kuljetuslaatikot desinfiointiaineella. Huusin ukkosen melun läpi kattoterassia pesevälle kämppikselle, ettei ehkä ole enää kovin turvallista hääriä ulkona. Valkoiset salamat halkaisivat taivaan ja vettä tuli läjähtämällä alas. Ulkomaanelävä huusi minulle ovelta “Viene vedere!” – tule katsomaan.  Vesi oli vaihtunut yli kahden senttimetrin kokoisiksi rakeiksi, jotka rummuttivat terassia, peltipöytää ja metallitikkaita niin, että helisevä pauke kuului sisälle saakka. Juu, rakeita, ovat ne oikeita, vakuutin, ja niitä tulee myös Suomessa. Täällä ehkä ei.

Tunnin se kesti, tuli hiljaista, valkoinen jäähile hävisi ja lämpötila oli jälleen yli kolmenkymmenen. Olisi sitä vettä voinut tällä kertaa tulla enemmänkin, nyt olisin ollut tyytyäinen. Vaikka jätti tulematta, niin lämpötilan olisin sallinut jäävän 24 asteen tuntumaan.

Tänä aamuna alakerran Bojana kertoi, että useina öinä hänen tullessaan työvuorosta on koko katu ollut täynnä juoksevia, ryömiviä ja sätkiviä torakoita. Ettei enempää olisi voinut iljetykseni määrä kasvaa. Pidän kuivakasta pakkasesta ja lumesta yhä enemmän.

P.S. Valaisua niille, joille torakan tuntemus jää jo ammoin kuolleen isotädin sota-aikaisiin puheisiin. Torakka jättää kahdenlaisia jälkiä, toiset ovat hyvää tuoksua muille lajitovereille kiinnostavasta ruokapaikasta ja toiset niitä, joilla vastustetaan vihollista eli tässä tapauksessa ihmistä. Haju on epämiellyttävä.

Ne asuvat pimeässä, kostessa kolossa ja liikkuvat öisin etsimässä ruokaa. Torakat syövät viljatuotteita, vihanneksia, rasva-, tärkkelys- ja sokeripitoisia ruokia, mutta myös paperia ja kangasta. Torakka oksentaa syömäänsä ruokaa syödessään ja ulostaa ruokansa päälle. Oksennus ja ulosteet sisältävät viruksia, bakteereja, alkueläimiä sekä sukkula- ja kaalimatoja. Ne aiheuttavat ihmisille ripulia, salmonellaa, legionellaa, A-hepatiittiä ja sairaalainfektioita. Torakan jätteet sisältävät myös proteiinia (tropomyosin), joka aiheuttaa ihmisille allergisia reaktioita ja saattaa laukaista astman.

Myrkytys pitäisi tehdä kaikkii niihin paikkoihin, joihin löydöksen yhteydessä olevasta talosta on yhteydet, koko viemäriverkostoon. Pesäpaikka pitää löytää ja tuhota. Myrkytys tehdään siihen erikoistuneiden yritysten toimesta ja asunnoissa ei voi tuolloin asua. Se on myös uusittava kolmen viikon kuluttua. Tosi hauska sanonta on, että mikäli ydinpommi tuhoaa maapallolta kaiken, niin torakat jäävät eloon. Ja näitä ääliöitä tunnetaan liki 4000 eri lajia.

Kaiken tällaisen tutkimiseen voi kuluttaa aikansa, kun tenttiin lukeminen häiriintyy kuvottavien elukoiden esiintymisen myötä.

Kesäkesä!!

To 21.5.2009
Tänne paukahti kesä toden teolla! Kyllä se nyt täytyy uskoa, vaikka epäilin vielä. Yli kaksi viikkoa on aurinko paistanut – sen usvaverhon takaa, tietenkin – mutta hyvinkin lämpimästi. Aamulla yhdeksän aikaan lämpömittari näyttää varjonpuolella +26 C, samoin illalla vielä kymmenen aikaan. Päivällä mittarilukema kipuaa +33 C:n yli. Meteosetukat näyttivät kartoillaan, että täällä on tällä hetkellä lämpimämpi kuin Calabrian niemennokassa ja Sicilian saarella. Ja samassa sylkivaahdossa ennustivat kelin yhä lämpenevän.

Ja nyt suomalaisesta tuntuu, että on täysi kesä – kuin meillä heinäkuussa. Mereltä nouseva kosteus pitää yhä huolen siitä, ettei kuumuus tunnu kuivan tukahduttavalta. Täkäläiset kertovat, että odota kesäkuun loppua, heinäkuussa sitä vasta tukehdutaankin ja elokussa kaikki on kuivaa ja tuskaista – lämpötila on lähellä +40 C. Tällä hetkellä voin kuvailla tätä suomalaiselle näin: kolmen viikon suomalainen oikea heinäkuun helle, yhtäjaksoinen, iskee odotettu ukkonen, tuo vettä kaatamalla koko yön, aamulla lämpötila nousee takaisin 30 asteeseen, märkä sumu leijuu tuupertuneen nurmen yllä ja helle jatkuu. Siltä täällä tuntuu – kuin pesuhuoneessa oleilisin.

Kaupungin työntekijät ajoivat traktorilla ja niittokoneella jokivarsien ja kanaalien reunamat. Nyt siellä törröttävät kuivat, ruskeat sänget. Meidän vieressä olevan kadun hukkakauran ja -ohrankin ajoivat maan tasalle. Rytöheinä joutomailla on jo ruskeaa ja lakoaa maahan. Ja minun maaliskuussa kylvämäni kesäkrassit kukkivat kattoterassin terrakottakipossa kirkkain oranssein kukin!

Jotkut epäilijät ennustavat, että sää vaihtelee vielä, tämä on epävakaa kuukausi. Saa nähdä – nyt hikoilevat kuitenkin kädet ja jalat, pysyttelen sisätiloissa ja varjon puolella. On hikihiki. Eikä järveä lähimaastossa. Tällä kertaa tuosta typeräksi moittimastani suihkukopista on jotain iloa.

Englantilaiset – samoin osa puolalaisista - olivat tuskissaan. Kielten luennoilla näytti siltä, että he sulavat penkissä alaspäin. Toiset heistä jo laskivat, että montako päivää on vielä paluuseen – kotimaassa ei hikoilla. Joku rohkea suunnitteli jopa lähtevänsä aikaisemmin pois. Ja toinen mietti koko kevään kestänyttä sadetta ja tätä yht’äkkistä hirmuisaa hellettä. Ero on valtava ja tuntuu nahkoissa. Tämä olisi oikein ideaalimaa ilmalämpöpumpun myyjille.

Jatkan tenttikirjan takeltamista sohvannurkassa. Pelkkä ajatuskin lähestyvästä kammotuksesta saa käteni jättämään märät jäljet kirjan sivuille. Ei tarvita ulkoilmaa siihen, että hiki valuu niskasta.