Äitienpäivä ja ruusujuhla

Su 10.5.2009
Tämän äitienpäivän ratoksi luin juhlan perinteestä, viettotavoista ja historiasta. Äitienpäivän juhla on saanut alkunsa jo Antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten ajoilta. Silloin tervehdittiin saapuvaa kevättä sekä uskonnollisin että kansanjuhlan menoin. Tarkoituksena oli maan anteliaisuuden kunnioittaminen. Juhlassa vastaanotettiin kevät, kukat -  juhlaa vietettiin viikko kukkien merkeissä, kukkien jumalattaren, Flooran, kunniaksi.

Ruusu oli kukista pääroolissa, roomalaiset rakastivat ruusuja – sitä käytettiin ornamenteissa ja koristelussa, mutta myös päivittäisessä elämässä: oli ruusumarmeladia ja ruusuilla aromatisoitua viiniä. Ruusun terälehdillä koristeltiin juhlapaikkoja sekä kotia. Minussa taitaa olla jotain roomalaista sielultani – olen rakastanut kukkia ja ennen kaikkea ruusuja koko ikäni. Tarhaikäisenä toinen etunimeni oli kuulema Ruusu.

Juhlanviettoa äideille, lastenkasvattajille ja yhteiskunnallisessa elämässä mukana oleville,  yritettiin elvyttää Yhdysvalloissa 1860-luvulla Anna Jarvisin toimesta. Hänen tyttärensä Ann Jarvis toi äitien työn kunnioituksen uudelleen vuonna 1907 julkisuuteen ja sai vuonna 1914 Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin julistamaan toukokuun toisen sunnuntain kansalliseksi juhlapäiväksi.

Äitienpäiväjuhla on nykyään kansainvälinen juhla ja sitä vietetään monessa maassa kevään aikana, muun muassa  Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa, Sveitsissä, Ranskassa, Espanjassa, Portugalissa, Unkarissa, Puolassa, Liettuassa,  mutta myös Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa, Koreassa, Kiinassa, Intiassa, Meksikossa. Toiset viettävät sitä helmikuussa, jotkut maaliskuussa, kuten Egypti tai Bulgaria, osa huhtikuussa tai kesäkuussa kuten Luxemburg, ja toiset syksyllä, kuten Venäjä.

Kukat ovat myös nykyään juhlissa mukana. Hollannissa lahjoitetaan tulppaaneja, Ranskassa kieloja, Itävallassa koirat, kissat ja hevoset koristellaan narssissein, Saksassa nuoriso ripustaa toukokuussa ovien tai ikkunoiden ympärille oksia ja kukkia.

Tuon ihanaisen ruusun oletetaan arkeologisten kaivausten ja fossiilisten löydösten myötä olevan jopa 35 miljoonaa vuotta vanha kukka. Yli 5000 vuotta sitä on kasvatettu ylellisissä ja loisteliaissa puutarhoissa.

Ja minä jatkan sen kasvattamista omassa ylellisessä puutarhassani kotona, Puulan kupeessa Hirvijärven rannalla sekä mökillä, Lapinjärven rannalla, Saimaan liepeillä.  Olen onnistunut haalimaan 15 eri rotua, tulipunaista, vaaleanpunaista, valkoista, korallia ja keltaista  - pensasta, köynnöstä, kurttua, jaloa sekä villiruusua. Ja saanut Arvin kaivamaan niille kivikkoiseen ja saviseen maahan yhtä usein puolen kuution monttuja. Ja varmaan tyttäreni sanomaan “Ääiti, yök, onks pakko.”

Tuo kukka kuvaa naiseutta ja äitiyttä hyvin: tuoksu ja värit kuin intohimo, halut ja toiveet, tummat kiiltävät lehdet kuin tyytyväisyys ja tasapainon löytäminen, vahva varsi kuin rohkaisu ja rohkeus. Piikkejä - työtä ja tuskaa. Mukana on pelkoa ja tietämättömyyttä siitä, kuinka kasvun käy.