Halki Euroopan

Pe 26.6. – ma 29.6.2009
Bojana piipahti käymään juuri ennen lähtöä ja vaihdoimme osoitteita. Andriana keitti meille pastat ja söimme yhdessä. Ja saimme kuin saimmekin kaiken tavaramäärän autoon, un miracolo, ihmeiden ihme. Autoni on kookas ja tällä kertaa siitä tuli oikea tilaihme. Huone jäi kolkon tyhjäksi – pöydät, tuoli, metallinen hetekka.

Auringon paahteen hellittäessä hyvästelimme Andrianan ja Saran sekä napsimme viimeiset valokuvat vaaleanpunaisen talon etupatiolla. Naapurit tulivat vilkuttamaan ja Rudi heilutti häntäänsä takorautaportin takaa.

Lähdimme matkaan ajaen moottoritietä kohden Veronaa. Istuin hiljaa penkissä ja katselin kaikkea vielä viimeisen kerran. Arvi otti kädestä kiinni – olin ollut pitkään puhumatta, lähtöikävä puhui hiljaisuudessa. Alkoi sataa vettä.

Lähellä Veronaa näkyivät kaukaisuudessa Alpit. Ne monistuivat sinisessä hämärässä useiksi vuoriksi - näky oli kuin veteen heitetyn kiven tekemät aallot, jotka pienenivät ja pienenivät etääntyessään.

Veronasta käännyimme kohden pohjoista ja Trentoa. Garda-järven kohdalla olisin halunnut kääntyä sivuun ja loikata vielä kerran katsomaan tuota kaunista järveä ja sen ympäristöä. Emme pysähtyneet – pysähdys olisi saattanut venyä pitkäksi, yön yli kestäväksi ikäväksi.

Trenton kaupunki näytti toiselta puolen Alppeja kovin nykyaikaiselta ja rumalta korkeine kerrostaloineen. Ajoimme lännen puoleista moottoritietä, suora ja nopea tie kohti rajaa. Tien metalliset rautakaiteet estivät monen hyvä valokuvan ottamisen – kaide törrötti kuvan alareunassa ikävän näköisesti.

Trenton jälkeen suuntasimme samalle rajanylityspaikalle, Brenneron solaan, josta tammikuussa tähän maahan saavuimme. Pysähdyimme viimeiselle etapille Italiassa, viimeinen valokuva tästä maasta. Ostimme auton ikkunaan Itävallassa tarvittavan leimamerkin.

Jatkoimme vaitonaisina matkaa. Aurinko painui Alppien taakse. Vain kultainen kajo näkyi rosoisen vuoren laella – valo kuin lapsena tehty taskulampun keltainen kiila kummittelijan naamalla.

Jossain hämärän keskellä näkyi valkoinen hohde. Alpeilla oli lunta! Näky oli hauska ja omituinen lämpimän kelin, kosteuden ja sateen jälkeen.

Itävalta
Tien laidalla seisoi kaksi rajavartijaa, jotka ensimmäistä kertaa koko reissun aikana tarkistivat tuulilasissa olevat verotarramme. Olin hyvilläni, että Arvi muisti ostaa ne viimeiseltä Italian huoltoasemalta – ylimääräisiin sakkoihin ei ollut varaa.

Rajan ylittämisen jälkeen etsimme suuntaa kohti Innsbruckia. Satoi yhä.  Ilta pimeni ja yöpaikan tarve alkoi poltella matkalaisia.

Keskellä Alppeja, jossain lähellä Saksan rajaa, pimeyden ja kylmyyden lisääntyessä etsiydyimme sattumalta pieneen Gasthof Hirscheniin. Talo oli kuin suoraan Pikku Heidi -elokuvasta – vain paimen torvineen ja jodlauksineen puuttui.

Ala-aulassa saimme saksaa puhuvalta tätiltä avaimen huoneeseen. Papereita tai passeja ei kyselty eikä henkilöllisyyttämme tiedetty. Yritin puhua italian kieltä – suunnattomaksi harmikseni se oli täysin turhaa. Minä vain en saanut sanaakaan saksaa  suustani ulos – ymmärsin kyllä kaiken, mutta pää ei taipunut kieleen, englanti oli ainoa, jota kykenin käyttämään. Tätille se kelpasi, minulle ei.

Huone oli yhtä kaunis kuin koko talo – sievä, puhdas ja tuoksui raikkaalle. Hyytävän kylmä siellä oli, ikkunat avoinna metsään antavalle, taloa kiertävälle terassille. Käänsin patterit täydelle teholle, muttei se hyödyttänyt mitään, haalea hohka saattoi lämmittää joitakuita, muttei meitä. Söimme autosta tuodusta, lämmenneestä kylmälaukustamme jotain ja sulloimme laukun ikkunalaudalle yöksi. Äkkiä untuvapeittojen alle ja nukkumaan. Eivät tienneet omistajat, että saatoimme kuljettaa torakoita muassamme täkkien alle.

Lauantai 27.6.2009
Aamulla söimme Gasthofin alakerrassa hyvän aamiaisen itävaltalaiseen tyyliin. Teen ja kahvin kera itse leivottuja muhkeita sämpylöitä, vahvoja, voimakkaita ja rasvaisia leikkeleitä, juustoa, jugurttia ja viljamysliä. Jatkoimme kohden Saksan rajaa ja Mittenwaldia.

Taivas tummeni ja keli oli hyytävän kylmä. Meitä paleli ja käänsin auton lämmityslaitteen ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen lämpimän ilman puolelle. Takki päällä värjöttelin vieressä, kun Arvi ajoi pitkin Alppiteitä kaatosateessa. Kaikki näkyvyys hävisi, vettä oli joka puolella. Pyyhkijät eivät auttaneet tilannetta ensinkään ja tien tietäminen oli arvaamisen varassa.

Tie kiemurteli ylös Alppien rinnettä ja takaisin alas. Jarruista tuli katkuinen haju ja pakokaasu oli mustan sinistä.

Saksa
Saksan puolella keli jatkui yhtä rumana ja kylmyys lisääntyi. Kaikki se aurinko ja lämpö – +34 C – jäi Italiaan. Joka puolella roikkui harmaita ja mustia pilviä ja ihmiset kulkivat paksut vaatteet päällään. Suomesta kantautui viestiä hellekeleistä, Saksa ei niitä tuntenut.

Asetimme navigaattoriin suunnaksi Münchenin ja Matti alkoi tasaisella äänellään neuvoa meitä sitä kohden. Ajoimme pienempiä teitä ja nousimme Alpeille laskeutuen jälleen alaspäin. Ohitimme Garmisch-Partenkirchenin ja tammikuisen mäenlaskupaikkamme. Kaikki maisemat näyttivät oudoilta ja kummallisilta ilman lunta ja talviaurinkoa.

Pienissä kylissä värikkäiksi maalattujen talojen seinät kiinnittivät huomion. Jokaisella talolla oli oma profiilinsa, asukkaiden mukainen. Nykyaikaiset mainokset talojen seinissä näyttivät irvokkailta ja väärässä paikassa olevilta.

Tie muuttui loivaksi alamäeksi, Alpit jäivät sivuille ja taakse. Jossain kaukana näkyi lumen rippeitä Alppien rinteillä. Ajoimme jälleen laaksoissa. Ympärillä oli viljelysmaita, peltoja, navettoja, aittoja, viljaa, heinää. Sade piiskasi ikkunoita ja kauniit Alppimaisemat jäivät sumun ja sateen peittoon.

Arvi mietti haluavansa ajaa läpi Saksan samana päivänä, ehkä vielä Tanskaankin. Ajatus kuulosti pähkähullulta, raskaalta ja pitkältä. Jospa sade hellittäisi – ehkä voisimme päästä edes Pohjois-Saksaan, yöksi siihen kauniiseen Heiligenhafeniin, jossa tammikuussakin olimme. Ajomatkaa tulisi yli 1.000 kilometriä.

Münchenin Olympia- ja Allianz-areenoiden välissä autostradan varressa oli taidetta – äänivallit, jotka olivat suuria teräksisiä levyjä, rakennettu kuperiksi kaartumaan tiellepäin. Varsinaista taidetta verrattuna Italian taiteeseen, ei voi muuta sanoa. Oikein ihailin. Ilman rumaa ei ole kaunista, niin sen täytyy olla.

Navigaattorista hävisi äly, totaalisesti. Se jumittui paikoilleen, seuraili pellolla ajaen, käski kääntymään moottoritiellä U-käännöksen tai seuraavasta liikenneympyrästä vasempaan. Sen jälkeen se hiljeni ja jäi etsimään signaalia tai suunnittelemaan reittiä. Sammutin häkkyrän tarpeettomana.

Münchenin jälkeen, jossain Pfaffenhofenin – juu, on se oikea nimi – ja Holledaun liepeillä oli Saksalle tyypillisiä tuulimyllyjä. Suuria, teräksisiä, lentokoneen potkuria muistuttavia lapoja, jotka pyörivät korkean terästangon nokassa. Näky oli sekä hauska että vastenmielinen – hyödyllistä ja energiaystävällistä sähköä, mutta niin kovin tylyssä esiintymisasussa tuotettu. Pehmeän keltaisten sekä vihreiden laaksojen ja viljapeltojen välissä, valkoisten ja punakattoisten koristeellisten talorykelmien takana siellä täällä kohoten korkeuksiin uhkaavan voimakkaasti.

Ohitimme Ingolstadtin ja Tonava jäi taakse. Nytkin se oli sula. Ingolstadtin jälkeen näimme vielä lisää tuota kaunista saksalaista arkkitehtuuria ja maiseman koristajaa. Jäykät teollisuuslaitoksen savupiiput törröttivät kohden taivasta puskien mustaa usvaa ylöspäin. Näky oli kuin me ja mielialamme lähdöstä - tumma, synkkä, jäykkä ja hiljainen.

Pysähdyimme palvelualueelle – levähdyspaikka täynnä autoliiton autoja ja miehiä korjaamassa jonkun autoa. Vaihdoimme paksummat vaatteet päällemme – sortsit pois ja takki päälle. Alueella oli ravintola ja pikaruokala. Näytti kuitenkin hyvin vahvasti siltä, että saksalainen syö eväitään autossa – kuten mekin teimme. Siirryimme eväiden jälkeen jonon jatkoksi wc-tiloihin. Ulos tultua sanoin Arville, että huomasitkos, olemme Saksassa, emme Italiassa.

Italialaisen rautatieaseman tai huoltoaseman wc:ssä oli reikä lattiassa, rei’ässä ja sen ympärillä sentti posliinia, housun lahkeet sai nostaa ylös, jos mieli olla kastelematta niitä. Saksalainen toimi toisin. Huoltoaseman wc-tilat olivat erillisellä uloskäynnillä varustetut. Ovella seisoi matruuna valvomassa toimintaa. Vieressä oli lippuautomaatti, josta sai ostaa 50 centillä sisäänpääsylipun. Se tökättiin koneeseen, joka aukaisi teräksiset pyöröportit. WC:ssä käynnin jälkeen kävijä koski seinässä olevaa pientä neliön muotoista kuvaketta. Seinästä tuli robottikäsi, joka rullasi eteenpäin, pysähtyi pöntön renkaan yläpuolelle, surisi, ruiski ja pesi. Istumarengas kääntyi täyden ympyrän robotin pestessä sen putipuhtaaksi. Poislähtiessä kädet pestiin lavuaarin yläpuolella automaattisesti avautuvan vesisuihkun alla ja kuivattiin lämminilmatuulettimen alla. Kuivaukseen saattoi myös käyttää itsestään telineestä tulevaa paperia. Sen loppuessa ovivahtimatruuna kävi lisäämässä sitä. Mihinkään ei saanut koskea käsin, kaikki toimi valosilmällä. Täysin steriiliä ja puhdasta. Näin toimii sakemanni!

Viljelysmaita – kaura-, ohra-, rypsi- ja rapsipeltoja - näkyi yhä lisää ja moottoritie kulki kumpuilevien laaksojen välissä. Poikkesimme autostradalta Hilpoltsteinin kohdalla sivuun kohden Freystadtia. Ajoimme pientä mutkaista tietä läpi maatalojen muodostaman kylän, lantakasojen ohitse pellon kuvetta. Kuvasin kauniita peltoja, joissa unikot valtasivat alaa rapsilta. Tumma ukkospilvi huokui taivaanrannassa ja jatkoimme matkaa takaisin autostradalle kohden Nürnbergiä. Taakse jäi tammikuinen yöpymäpaikkamme Feuchtin Gasthausissa.

Maisemat olivat niin kovin erilaisia talviseen näkyyn verrattuna. Kaikkialla oli viljeltyjä peltoja, keltaista rypsiä, vihreää heinää – kuin shakkilaudan ruudut ikään. Laaksoja, kyliä pienine punakattoisine taloineen ja kirkontorneineen. Sade vihmoi yhä peittäen välillä näkymät ikkunoista jättäen meidät näkemään vain tien valkoiset viirut.

Olimme jo Keski-Saksassa, Frankfurtin korkeudella. Ohitimme Würzburgin ja Schweinfurtin ja ajoimme kohden Fuldaa.

 

 

 

 

 

 

 

 

Fuldan kohdalla pysäytimme autostradan varrella olevalle huoltoasemmalle syömään ja käyttämään hotelli-helpotuksen palveluita. Niin näkyivät tekevän monet muutkin.

Sade hellitti hetkeksi, mutta kylmä viima puhalsi aukeilta pelloilta. Kaukana näkyi pieniä kyliä laakson toisella puolella. Palveluaseman pihalla kukkivat keltaiset ja oranssit ruusut valtavan suurin kukin. Tuntui omituiselta nähdä ruusuja kukassa – aivoissani ne olivat kukkineet jo kuukausi aiemmin.

Vaihdoimme jälleen kuskia ja läksin ajamaan kohden Kasselia, ohi Göttingenin, Hildesheimin ja Hannoveriin. Arvi yritti levätä vieressä, vaikka siitä ei näyttänyt tulevan sen paremmin mitään kuin valokuvien ottamisestakaan.

Navigaattori-Matti tuli älyihinsä. Ei sillä mennyt sekoiluun kuin 500 kilometriä ja vielä suoralla autostradalla, jossa ei italialaisia mutkia, y-haaroja tai ympyröitä ollut yhtä ainutta. Nyt se tunnisti tien ja löysi jopa oikeat paikkakunnat.

Saavuimme Hamburgin ohittavalle moottoritielle jo kohtalaisen väsyneinä. Jatkoimme sinnikkäästi yhä kohden Itämeren rannalla olevaa Lübeckiä. Meren näkyessä Arvi päätti, että emme jää yöksi Heiligenhafeniin, vaan ylitämme lautallla samana iltana vielä salmen. Jäämme yöksi Tanskaan, josta pääsemme seuraavana aamuna lähtemään nopeammin kohden Helsingöriä ja Tanska-Ruotsi -lauttaa.

Minä hermoilin saapuvaa yötä. Kello oli jo 22 eikä yöpaikasta Tanskassa ollut tietoakaan. Takana oli jo yli tuhat kilometriä ja olimme kohtalaisen nääntyneitä autossa istumiseen.

Niin kuitenkin ajoimme Itämeren rantaan. Odotimme Puttgardenissa lauttaa ja auringon painuessa mereen ylitimme Saksan salmen. Söimme lautan pikaruokalasta ranskalaisia perunoita ja muutamat nakit pahimpaan nälkäämme. Katselin ikkunasta ja ilakoin: hyvästi Eurooppa, me tulemme Pohjoismaihin, melkein kuin kotiin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  

 

 

 

 Tanska
Saavuimme Tanskan mantereelle pimeän jo tultua. Mietimme, jäämmekö Rödbyn sataman lähelle yöksi vai ajammeko eteenpäin. Sataman lähellä ei näkynyt mitään yöpymäpaikkaa, joten jatkoimme eteenpäin.

Kiersimme Nyköbingin kylän liepeillä emmekä löytäneet vieläkään mitään paikkaa, jossa voisimme yöpyä. Niin päätimme ajaa seuraavan salmen ylitse ja katsoa, josko Vordingborgista löytyisi jotain. Kartta oli täynnä pieniä leirintäalueiden merkkejä, mutta missään ei kuitenkaan ollut mitään. Löysimme yhden hotellin. Siellä oli joku juhla ja kaikki 100 yöpaikkaa olivat varatut. Melu juhlijoista kantautui ulos ja kuului yössä kauas.

Aloin jo turhautua ajamiseen. Väsymys oli hillitön, nälkä poltteli suolistossa ja yöunet näyttivät jäävän aina vain vähemmälle. Arvia poltteli tarve ajaa yhä eteenpäin, joten jatkoimme kohden pohjoista.

Hätkähdin hereillle jossain – ei missään. Arvi etsi yöpaikkaa ja pysähtyi kysymään huoltoasemalta. Mies neuvoi meitä ja ajoimme seuraavan tunnin harhaillen pitkin tanskalaisia peltoja lähellä jotain Karlslundea. Ketään muuta ei näyttänyt olevan liikkeellä, yö oli sysimusta ja kello lähellä yhtä aamuyöstä.

Löytämämme yösijapaikka oli suljettu, pois käytöstä. Samoin sitä seuraava. Seuraavan yösijan isäntä sanoi, että heidän vanha kansakoulunsa on täynnä yöpyjiä, ei voi mitään. Palasimme huoltoasemalle.

Turhautuneina kiersimme kohteliaan huoltoaseman hoitajan neuvosta uudelleen kylälle ja löysimme viimein hänen neuvomansa paikan – kurssikeskus. Suljettu lauantaisin ja sunnuntaisin. Olimme tehneet virheratkaisun lähtiessämme Saksasta lautalla Tanskaan.

Takanamme oli 1.500 ajokilometriä ja kello kipitti kohden kolmea aamuyöstä. Päätin, että pysäköimme automme tuon kurssikeskuksen pihaan – enää Arvikaan ei mutissut ajavansa eteenpäin. Söimme muutaman eväsleivän, pesimme hampaat juomavedellä, kasvot käsipyyhkeillä. Auton penkkejä pystyi kääntämään vain kolme senttimetriä taaksepäin, joten nukkuisimme lähes istuallaan. Kaivoimme tyynyt takapenkin rojumäärän alta, samoin yhden huovan ja asettauduimme penkeille nukkumaan. Panin kännykän herättämään meidät klo 6.30.

Kuuntelin yön ääniä ja Arvin kuorsausta. Vahdin sivuikkunasta kulkijoita. Joku saapui ravintolasta taksilla pihaan neljän jälkeen. Sen jälkeen nukahdin hetkeksi.

Sunnuntai 28.6.2009
Hätkähdin hereille aamuauringon kirkkaiden säteiden vihloessa ilkeästi silmiini. Kello oli kuusi ja olin nukkunut puolitoista tuntia. Torkuin hetken ja ravistelin Arvin hereille. Jaloittelun, hammaspesun ja eväiden syömisen jälkeen istuimme takaisin autoon.

Ajoimme kylälle ja huomasimme olleemme lähes meren rannalla – muutaman kymmenen metrin päässä Itämeren aallot löivät rantahiekalle. Kööpenhaminaan oli 20 kilometriä. Uskomatonta! Ei yhtään kunnollista yöpaikkaa, vain maataloja, pikku kyliä, koiran pissattajia ja peltoaukeita. Ja näin liki suurkaupunkia.

Jos yöllä olisimme ymmärtäneet – ymmärsimmekö enää tuolloin mistään mitään, kumpikaan - että olimme niin lähellä Kööpenhaminaa, niin olisimme voineet mennä sinne yöksi. Kai edes siellä nyt olisi ollut jokin hotelli, joka olisi ollut auki ja jossa olisi ollut vapaita paikkoja. Tuumailimme, että ainoa hyvä seikka tässä oli se, että yöpyminen oli meidän tavallamme tehtynä halpaa. Joskaan aamiainen ei ollut piristävä eikä riittävä. Myös peseytymistiloissa havaitsin lieviä puutteita. Häiriötekijänä oli kadunlakaisija-autokuski, joka tuli paikalle kesken meidän huussin etsintäoperaatiotamme.

Tiesin, ettei minusta ollut kuskiksi, joten Arvi ajoi. Heräsin siihen, että olimme Helsingörin satamassa. Ensimmäinen lautta lähtisi vasta kello 8.

Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta. Emme olleet nähneet sitä sitten Italian jälkeen.

Kiertelimme katsomassa pientä Helsingörin kaupunkia. Sieviä värikkäitä taloja – terrakottaa, kirkasta sinistä, vaalean vihreää, tummaa keltaista - liki tai aivan kiinni toisissaan, seinissä tummat poikkilaudat, harjakatto punaista tiiltä. Kadut olivat lähes autiot, muutama äiti työnsi rattaissaan lasta ja isä talutti koiraa.

Ruotsi
Saavuimme Scandlinesin lautalla Helsinborgin satamaan. Matka kesti vain 20 minuuttia. Nähdessäni aallonmurtajalla muiden lippujen vieressä liehumassa Suomen lipun en voinut olla kiljumatta ja valokuvaamatta sitä! Olin tullut kotiin.

Ajoimme niiden muutaman auton perästä, joita lautalta näin varhain sunnuntaiaamuna tuli ulos. Yllättäen edessämme seisoi tullimiehiä, jotka ottivat saapuvista autoista muutamia tarkastukseen. Tottakai mies nosti kätensä meidän kohdallamme, kuinkas muuten. Arville sanoin kiireesti, että “Anna minä puhun, ole sinä hiiren hiljaa, meillä ei ole aikaa purkaa tätä kaaosta autosta, mikäli mielimme illalla lähtevälle Ruotsin lautalle”. Ikkuna auki ja kuulemaan setää.
“Talar ni på svenska?” “Jåå-å, mutta ehkä tällä kerralla olisi parempi keskittyä englantiin. Olemme olleet Italiassa puoli vuotta eikä kieli käänny nyt muuhun.”
“Ai Italiassa! Töissäkö olitte?” setä kysyi iloisella naamalla ja vilkuili perää laahaavaa lastiamme autossa.
“Ei, kun yliopistossa opiskelemassa”, vastasin yhä hymyillen sievästi.
“Hänkinkö?” kysyi setukka ja sojotti sormella Arvia.
“Eieiei, hän oli lomalla, vapaalla”, tuska jo poltteli poskilihaksia, mutta pidin hymyni. “Ja Suomeenko olette palaamassa?” setä nyökytteli päätään auton takakonttia kohden.
“Sinnepä sinne, kiireesti kotiin.” Odotin kauhulla jatkoa.
“Hyvää matkaa, alkaahan mennä!” setä hymyili kieron ovelasti ja nosti kätensä. “Tack så mycket!” ja arrivederci. Uskalsimme ulvoa naurusta ja helpotuksesta vasta kilometrin päässä.

Soitin heti Ruotsiin saapumisen jälkeen kännykällä – kuten joulukuussa sovittu oli – Viking Linen suoraan palvelunumeroon vahvistaakseni tulomme seuraavan yön lautalle. Numero ei ollut käytössä, joten etsin ostamastamme lippuvihkosta jotain numeroa lipunmyyntiin. Numerosta kohtelias neito vastasi – huonolla suomen kielellä – ettei teidän nimellänne ole mitään lippuvarausta. Miten se on mahdollista, mehän nimenomaan sovimme, että kaikki laivaliput ovat yhdessä köntässä ja ne on maksettu joulukuussa. Neito vain intti, että jåå, ovat köntässä, mutta maksettu on vain Turku-Stockholm ja meno-paluu Ruotsi-Tanska-Saksa -liput. Vähän aikaa päässä surisi ja olin totaalisen ällistynyt. Mietin, kuka maksaa virheen ja mitä teemme. Kysyin, onko heillä ensi yöksi paikkaa kahdelle hengelle ja autolle. Ei ole, on yksi paikka vain autolle. Pannahinen. Takaisinko pitäisi kääntyä, olemme jo lähes kotona. Tarkistin vielä, onko laivalla välillä Tukholma-Helsinki yhtä ainutta onnetonta paikkaa meille. Ei ole sitäkään vähää, mitä Turusta on. Varasin autopaikan Turkuun ja kiroilin mielessäni. Kansipaikat siis meille yöksi – yllättävän mukavaa, varsinkin, kun olimme nukkuneet edellisen yön muutamat tunnit istuallaan autossa. Nyt nukkuisimme istuallaan, laivassa, ja minä, joka oksennan laivan keinuessa, saatan nauttia tulevasta matkasta täysin rinnoin.

Jätin viestin pojalle Suomeen. Löytyykö miltään laivayhtiöltä, mistään kaupungista, mitään paikkaa autolle ja meille yöksi. Löytyi – ei löytynyt. Soitin Silja Linelle ja Tallinkille. Missään ei mitään.

Niin jatkoimme matkaa odottaen kiihkeästi tuota varattua Viking Linen istuallaan tapahtuvaa nukkumista. Onneksi ajomatkalla kohti Tukholmaa sentään aurinko paistoi eikä ollut Saksan ikuista vesisadetta.

Etelä-Ruotsi näytti litteältä, kaikkialla oli laakeita peltoja ja tasaista maata. Viljelykset olivat paljon jäljessä italialaista kasvukautta. Näyti ihan Suomelta – siltä Suomelta, jonka minä muistin.

Istuin autossa jännityksestä kihelmöiden. Oli kuin lapsena, joulupukkia odottaessa. Miltä Suomi näyttää, onko siellä kuuma kesä, mitä koirat tuumaavat meistä ja tavaroista, mitä kuuluu kaikille tutuille, miltä tuntuu tulla kotiin. Maltoin miettiä näitä aina suurelle Vättern-järvelle Jönköpingiin asti. Ihailin vielä järven suurta selkää, auringon kiloa veden pinnassa, korkeita kallioita ja aukeaa maisemaa. Lopulta kuukahdin penkkiin umpiuneen.

Heräsin Tukholmaan saapuessa, kun Arvi tyrkki minua käsivarresta. Halusin nähdä kaupungin. Emme löytäneet sitä uutta, tammikuussa ajettua tietä suoraan satamaan – eikä navigaattori tuntenut sitä - joten siis kiersimme kaikki mahdolliset mutkat, ympyrät ja risteykset töistä palaavien ruotsalaisten kanssa. Näimme kaupungin, kuten toivoin.

Mennessämme näimme myös ruotsalaisten oman version tutusta liikennemerkistä, liikenteenjakajasta. Meillä se on sini-valkoinen, ruotsalaiset maalaavat raidat kelta-sinisiksi, kuten lippunsa.

Saavuimme satamaan paljon ennen kuviteltua saapumisaikaa. Kello oli vasta kolme iltapäivällä. Laiva lähtisi kello 20.

Satamassa kökötti lähtövalmiina suuri puna-valkoinen Viking Linen laiva. Ajoimme check-inniin ja kysyimme, mihin laiva on menossa ja onko siinä paikkoja autolle ja kahdelle hengelle – olisimme voineet peruttaa myöhemmin lähtevään laivaan varatun autopaikan. Neitokainen vastasi auliisti – englanniksi – että juu, voitte vaihtaa varausliput ja että jos odotatte puoli tuntia, niin selviää, saatteko tästä laivasta hytilliset peruutuspaikat Helsinkiin. Helsinki – meidän maamme, kotimaa, täältä tullaan!

Arvi ymmärsi selityksen väärin – vahvistakaa peruutuspaikat toimistosta, kaupungin sivulta – ja niin juoksimme viitisen kilometriä pitkin helteistä Tukholman Gamla Stania etsimässä Viking Linen toimistoa saadaksemme nuo hytilliset peruutuspaikat. Emme löytäneet mitään toimistoa ja takaisin palattuamme tuo nuori ystävällinen neito sanoi antaneensa meidän paikkamme muille, koska heidän etsinnöistään huolimatta me emme olleet enää satamassa, odottamassa paikkoja alueen sivussa. Joudutte nyt odottamaan sitä varaamaanne autopaikkaa myöhemmästä laivasta ja juu, emme ota siihen laivaan vielä vastaan ketään, odottakaa kaksi tuntia. Mutta lohduttautukaa sillä, että nämä juuri lähtevän laivan paikat Helsinkiin olisivat maksaneet enemmän kuin teidän varaamanne paikka Turkuun. Lohtu sekin, vaikkakin laiha.

Istuin auringon paahteessa satamakivellä ja huokailin. Kenen pää pitäisi vaihtaa? Mitä vielä tulee eteen? Voiko joku muukin mennä tällä reissulla vielä pieleen? Lauhtuneena ja kovin nöyränä Arvi ehdotti, että menisimme viereisen laivayhtiön ilmastoituun odotushalliin ja istuisimme vaikka syömässä jäätelöt ja juomassa jääteetä. Suostuin tähän ehdotukseen – olisimme riittävän lähellä kotiin lähtevää laivaa.

Istuimme korkean rakennuksen kahvilassa ja ihailimme laskevan auringon kellertävässä valossa näkyvää Tukholman vanhaa kaupunkia. En ollut nähnyt kaupunkia moneen vuoteen, mutta silti tuntui kuin olisin ollut jo kotona. Pohjoiset maat ovat meidän maatamme, ruotsalaiset niin kovin lähellä meitä. Hymyilin kuin ääliö ja ihastelin jokaista ruotsalaista sanaa, jonka näin tai kuulin.

Kotimaasta kantautui tekstiviesti: kova ukkosmyräkkä on jäähdyttänyt itäisen Suomen ilman, varautukaa kylmään keliin. Onneksi myräkkä oli edellisenä yönä ja Itä-Suomessa eikä tulevana yönä, merellä. Ja onneksi meillä oli jotkut pitkähihaiset paidat ja takit autossa käden ulottuvilla. Sortsit voisi jälleen jättää takakonttiin.

Olimme jättäneet automme lähelle check in -pistettä ja olin hyvilläni siitä. Palattuamme jäätelönsyöntireissulta autolle näimme koko kentän olevan autoja täynnään. Omamme köllötti ensimmäisen rivin toisella paikalla – jotkut autoilijat näyttivät närkästyneiltä ja loivat meihin piikkisiä katseita meidän kömpiessämme autoomme. Ilmeisesti heillä ei ollut autoissaan ilmastointia eivätkä he olleet osanneet käyttää virkistykseen tuota ilmastoitua odotushallia lähellä.

Laivan lähtö oli  myöhässä ja pääsimme ajamaan sisään vasta kello 20.10. Check in -luukulla oli nainen, joka kysyi: “Ja millä nimellä varaus on?” Tuijotimme ällistyinä tuota naista. Hei, sehän puhuu suomea! Yllättävä havainto. Hihitimme kuin hourupäiset ja jouduin selittämään naiselle, että olet ensimmäinen virkailija, joka puhuu minulle suomea sitten kuuteen kuukauteen. Häntä nauratti ja jutustimme luvattoman pitkään Italiasta. Rouva neuvoi meitä kysymään välittömästi laivaan ajettuamme informaatio-pisteestä, olisiko siellä tiedossa jokin peruutushytti meille yöksi.

Heti, kun saimme auton autokannelle, riuhtaisimme repun täynnä juomista, eväitä ja paksuja vaatteita sekä hammasharjat mukaamme ja juoksimme ylös informaatioluukulle ilmoittamaan hyttitarpeesta. Täti sanoi, ettei vielä ole mitään tiedossa, mutta otti nimemme ylös.

Raahustin reppuineni varaamaan parhaat mahdolliset kansituolipaikat. Arvi palasi vielä autolle hakemaan huovan yötä varten – kansituolihuoneessa oli reipas raitisilmatuuletus täydellä teholla. Auringonpaahtama ruskeanahkainen nuori mies imuroi kansipaikan kokolattiamattoa ja keräsi roskia lattialta. Sillä samalla hetkellä kajahti kaiuttimista “Kontinen, ota yhteyttä informaatioon!”

Ja Kontinenhan juoksi! Reppu lensi takaviistossa ja läähätin tiskissä, että mitä-mitä-mitä. Teille olisi neljän hengen hytti B-kannella. Mikä se on? Neljälle hengelle – juu, ja hintakin on sen mukainen. Herranen aika! Voinko miettiä hetken. Kyllä voitte, mutta luovutan paikan seuraavalle kuulutetulle, jos hän saapuu tähän. Takana jonottava nainen kysyi info-tätiltä, että onko hänellä mahdollisesti hyttiä. Ei ollut, joten hän kääntyi puoleeni ja kysyi minulta, että voisiko hän tulla hyttiini ja maksaa puolet siitä. Info-tiskin täti sanoi, että hänelle ei kuulu, kenelle tämä Kontinen myy lippunsa tai puolet siitä, hän rahastaa vain Kontisen. Ilmoitin ottavani hytin sekä mielihyvin tuon ruotsinmurteella suomea puhuvan ikäiseni naisen hyttiini – minulla vain on sitten mieskin mukana. Nainen häkeltyi hetkeksi, mutta jo kohta kaivoi rahat lompakostaan ja esittelin hänelle paikalle huopineen saapuneen Arvin.

Kävimme hytissä heittämässä tavarat ja syöksyimme suihkuun – mikä autuus, puhdasta vettä ja suihku kahden vuorokauden autossa istumisen ja paahteisen Tukholman katujen juoksemisen jälkeen. Sitten ostoksille myymälään.

Nälkä kaivoi sielua ja lämpimät, päivän autossa sulaneet reppueväät eivät juuri sillä hetkellä innostaneet meitä. Niinpä etsimme jotain ruokapaikkaa, jossa olisi kohtalaisen edullisesti jotain pientä syötävää. Löysimme uutuuttaan mainostavan tapas-paikan. Aurinkoisesti hymyilevä nuori mies tuli sanomaan, että suurten näköalaikkunoiden vierestä vapautui juuri pöytä, tulkaa istumaan. Hetken epäröimme, olimme menossa tapas-paikkaan syömään pikkupurtavaa, emme ravintolaan ravintola-annosta.

Kävelin nuorukaisen perästä ja näin koko seinän korkeudelta avautuvan upean maiseman merelle. Laskeva aurinko hohti tulipunaisena kultaisena kimaltavan meren yllä. Kullanruskeaksi värjäytyneet käkkäräiset männyt kumartuivat kohti vettä. Istuin siltä seisomalta pöytään. Harmittelin vain sitä, että kamera oli autossa ja autokansi jo lukossa.

Tarjoilijatar tuli pöytään tuoden menun. Selasin sitä ja löysimme paljon tuttuja ruokia: pastaa, tramezzinoja, pizzaa. Osaavatkohan nämä edes lausua näitä, ihmettelin. Arvi päätti tilata cesar-salaattia ja scampia. Kysyin, saisimmeko annoksen puoliksi. Tarjoilijatar hymyili – juu, niitä voi tilata puolikkaina annoksina ja tuossa on puolen annoksen hinta, 8 euroa. Kohtuu hinta ja otimme ne.

Annokset tulivat. Valtavan suuri lautasellinen mitä suussa sulavinta herkkua. Salaatinlehtipeti, tomaatteja, voimakasta juustoa, krutonkeja, oreganon tuore oksa, vahva tumma ja ohut kastikejuova, suuria maustettuja ja paahdettuja jättikatkarapuja grillivartaassa, voimakas valkosipulinen salaatinkastike. Kieli siinä meinasi luiskahtaa mukana. Kiittelin vuolaasti keittiötä ja kokkia. Huomasin menusta, että laivalla oli italailainen viikko. Mikä sattuma! Se kruunasi meidän vetisen, väsyneen, univajeisen ja epäonnisen ajomatkamme täydellisesti.

Varaamattomat liputkin unohtuivat herkullisen ruoan ja hyvän yösijan myötä. Huonekumppanimme oli suomenruotsalainen muotivalokuvaaja, jonka kanssa keskustelimme taiteesta ja Italiasta. Hänen tyttärensä oli menossa Sardigniaan vähän ajan päästä. Ystävällinen, sivistynyt, kohtelias ja älykäs nainen – mielenkiintoinen keskustelu. Suihkun, maittavan ruoan ja mielenkiintoisen keskustelutuokion jälkeen nukuimme Arvin kanssa kuin karhut talviunilla hyttimme yläpeteillä.

Maanantai 29.6.2009
Saavuimme Suomen Turkuun aamuauringon paisteessa. Katselin auton ikkunasta hetken aikaa omituista Suomea. Ei ihmisiä, ei taloja, ei kulkijoita. Nukahdin jälleen autoon Arvin ajaessa kohti Helsinkiä.

Heräsin tokkuraisena lähellä Helsinkiä. Vieläkään ei ihmisiä, ei liikkujia eikä taloja. Kaikki näytti niin pieneltä, kutistuneelta, tyhjältä ja autiolta. Vaikka oli arkiaamu ja lähellä lounasaikaa. Pistäydyimme tyttäremme luona. Veimme tuliaisia, joimme kahvit ja söimme leipää sekä hyödynsimme pesuhuonetta.

Matka jatkui kohden Mikkeliä. Ajoin ihmetellen, missä olivat kylät ja kaupungit, missä laajat laaksot, missä olivat kulkijat ja tielläliikkujat. Kaikkialla oli tyhjää, autiota ja hiljaista. Niin pientä ja metsäistä. Tukeva, läpitunkematon pensaskasvusto teki puista pieniä ja tienlaidoista epäsiistin näköisiä. Maa näytti asumattomalta ja unohdetulta.

Vaikka Arvi papatti vieressä ja vaikka kuinka olen asunut täällä, niin olen elänyt puoli vuotta Italiassa ja aivot ovat siellä yhä. En voi asialle mitään enkä voi leikata ajatuksia irti päästä. Aivot ovat siitä kummallinen rakkine, että ne sopeutuvat tilanteisiin. Näkömuisti ei ole ihmisen muisteista paras ja aiemmin nähdyt asiat unohtuvat kovin nopeasti uusien vallatessa alan. Suomen nähtyjen metsien tilalle olivat tulleet jykevät sembramännyt, jotka kasvoivat harvassa, laakeat viininviljelyspellot, kauas kantavat näkymät, lukemattomat kylät ja ihmisvirrat, katkeamattomana jatkuvat kaupungit, värikkäät talot, kukat ja hoidetut istutukset sekä lyhytkasvuinen tai olematon aluskasvusto ja nurmi.

Saavuimme kotiin. Riemullinen saapuminen vaihtui typertyneeseen toteamukseen: miten täällä näyttää niin kulahtaneelta ja vanhalta? Missä on kaikki valo ja värit?

Jätin ahdistavan tavaramäärän autoon ja istuin eteisessä miettimässä, mihin teen reiän saadakseni valoa lisää. Minua paleli – mikä kesä täällä on, jäätävän kylmää, vain onnettomat 15 C astetta. Talvitakin tarvitsen.

Koirat majoittuivat autoon. Haistelivat tavaroita eivätkä suostuneet lähtemään sieltä pois. Toisen kun sai ulos, niin jo toinen oli tilalla. Tiukka katse – tämä autohan ei lähde tästä pihasta ilman meitä.

Arvi kantoi rojuja autosta pakastearkkuun ja kuumaan saunaan desinfiointia varten.  Kantamista kesti kuusi vaivaista tuntia. Minä menin saunaan viimeisenä perästä. Istuin saunan lauteilla. Se oli ainakin paikka, jota olin ikävöinyt ja jossa ei tarvinnut miettiä pienuutta, pimeyttä tai kylmyyttä.

Torakoita ei löytynyt – toistaiseksi – mutta ruokatarvikkeissa oli jotain elukoita. Keitin puuron italialaisesta maissijauhosta – joka oli desinfioitu pakastamalla – ja keittiössä haisi palanut liha. Puuron pintaan nousi mustan harmaita siivellisiä elikoita. Nuorin tyttäremme ilmoitti, että “Tämä syöminen on extreme-elämys.” Seuloin kaikki pakastetut kuivatuotteet siivilän läpi ja pussitin uudelleen.

Minun ei tarvinnut pohtia yhtä sekuntin vertaa, mikä on kulttuurishokki paluusta. Se tulee pyytämättä ja lupaa kysymättä. Olinpa lukenut siitä, olinpa varautunut siihen tai olinpa odottanut paluuta kuin joulupukkia. Mikään ei auttanut. Ci siamo, in Finlandia – täällä me nyt olemme, tähän jämähtäneet.