Paluu – shokki

Pe 24.7.2009
Mitä tapahtui paluun jälkeen? Olin kaksi päivää aivan pökerryksissä. En saanut saunotettuja tavaroita mihinkään. Niitä oli eteisen lattia täynnä, olohuoneen ja takkahuoneen sohvat pullollaan, takkahuoneen lattialla, keittiössä kahdella pöydällä ja pakastearkun kansilevy täynnä.

Söin, sain mahani ripulille suomalaisesta ruoasta, tein ruokaa italialaisista tarvikkeista. Nukuin ja olin rättiväsynyt.

Joka kerran, kun lähestyin tavaroita, minua inhotti enkä saanut niitä mihinkään. Istuin lattialla, selasin valokuvia, löysin matkalaukusta jotain mukavaa, muistelin olemista Italiassa, mietin, mistä minkäkin vaatteen tai esineen olin löytänyt tai ostanut. Kaivelin tuliaisia sukulaisille, tein löytöjä unohtuneista ihanista muistoista. Huutelin tavaroiden äärestä muistojani muille ääneen ja kertailin tapahtuneita.

Perhe jupisi – milloin tämä esterata huushollista häviää vähimmin äänin kaappiin. Non lo so – en tiedä, enkä ole varma, haluanko tietääkään.

Tavaroiden paikoitukselle tuli dead line, Arvin 50-vuotissyntymäpäivät, joita juhlittiin neljän päivän päästä paluusta. Ja leipoakin piti, siivoamisesta puhumattakaan. Yhdessä Arvin kanssa saimme vähän kerrallaan esterataa pienemmäksi: käytetyt vaatteet pyykkiin, yliopistossa tarvittavat kirjat ja luentomateriaalit kuljetuslaatikkoon ja kellariin, toimistotarvikkeet makuuhuoneen siivottuun hyllykköön, koriste-esineet kirjahyllyyn, tuliaiset saajille tai kaappiin talteen, tietokoneet, tulostimet, värikasetit, CD-levyt ja kuvatallenteet tietokoneen ääreen, talvivaatteet ja -kengät vaatehuoneeseen, sadevaatteet eteiskomeroon, tyynyt, täkit, makuupussit, lakanat ja verhot pyykkikoneeseen, astiat nuorimmaiselle ja kaappiin sekä mökiltä tuodut tavarat pahvilaatikkoon ja aittaan.

Torstaipäivänä poeka toi teini-invaasion taloon. Tytär kuljetti myös apua. Viiden nuoren ja Arvin kanssa paiskoimme leipoen reilulle sadalle hengelle juhlasyömistä: 7 täytekakkupohjaa, 140 kookospullaa, 8 oliivi-tomaatti-ananas -pizzaa, 8 vanilja-kookos-raparperi -piirakkaa. Sangollinen kirsikkatomaatti-fetajuusto-oliivi-purjosipuli -salaattia jäi juhlapäivän aamuksi tehtäväksi. Raivaussaha lauloi pensaikossa, ruohonleikkuri nurmen päällä, rukkaskädet rikkaruohoissa. Yöksi nuoret hävisivät koteihinsa.

Perjantaina pesuhuone ja sauna saivat puhdistuksen, matot lensivät pihalle ja paukkuivat telineellä, koirat saivat leikkauksen, pesushampoota ja kuivauksen föönauksen kera, ikkunat tuli pikapestyä ja pölyt pyyhittyä, lattiat mopattua ja matot pääsivät takaisin sisälle. Talo oli asukkaineen valmis ottamaan vieraat vastaan.

Lauantain juhlapäivänä naapurit toivottivat poislähtiessään hyvää kesää ja minä vastasin, että “Nähdään juhannuksena kylänuotiolla!” Minä juhannuksena? Minun juhannukseni oli Italiassa, täällä en ollut sitä elänyt. Suomen kesä oli kylmä, ja niin aivot tekivät tepposen - laskivat kesän ja juhannuksen olevan vielä edessä – ja suuni toivotti toivotuksensa ennen kuin järki pääsi puuttumaan asiaan.

Suurleipomisen ja -siivouksen myötä palauduin nopeasti arkeen. Italian tavarat löysivät paikkansa henkistä energiamäärää nopeammin ja kotiuduin kotiin joutuisasti.

Olin hyvilläni, että näin sukua, ystäviä, kummeja ja naapureita. Suomeen paluun jälkeen minulla oli ollut sama kumma tunne ihmisten näkemisen tarpeesta kuin tammikuussa ennen lähtöä oli ollut: hyvästele ja halaa kaikki, nyt puolestaan halaa ja tervehdi.

Kotona minulla olivat paikat häviöksissä. Availin ruokakaappeja väärältä puolelta, työnsin kädestäni tavaraa vaatehuoneeseen kuin Padovan komeroon, väärään paikkaan. Astioita piti etsiä ja jauhot menivät jääkaappiin. Tempoilin ovia kahvoista, joita ei ollut ja sammutin valoja kääntämällä nuppia.

Ihmettelin aikani, miksi tuhlasin tiskipesuainetta pullollisen viikossa. Sitten tuli valaistus – Italiassa astiat eivät lähteneet puhtaiksi vähemmällä eivätkä ilman teräsvillaa kalkin vuoksi. Nyt pitää oikein hillitä käden liikettä ja vaania tippoja tiskiainepullon suulta. Ei ole kalkkia eikä tarvetta teräsvilloihin.

Pää oli täynnä italialaisia sanoja ja vastasin monelle italiaksi. Joutuessani selittämään, mitä me olimme syöneet Italiassa, minun piti kääntää se ensin päässäni italian kielestä suomen kieliseksi. Selitin Arville, että “Kun ajoimme sitä moottoristradaa myöten, niin.. ” ja tajusin vasta jälkeenpäin kummallisen sanani. Koko ajan piti miettiä, mitä jokin sana on suomeksi ja käänsin puhettani päässäni italiaksi, vaikka ei ollut tarvetta siihen. Jatkuvasti piti kysyä Arvilta “Mikä se on se suomalainen sana, joka… “. Ovesta sisääntuleville nuorille suusta pöllähti automaattisesti Ciao! ja kauppaan mennessä tuli ovella Buongiorno! – ilman epäröinnin häivääkään. Puhuin suomen kieltä kovalla äänellä enkä tajunnut, että vieressä seisova ymmärsi sanomani. Hävetti.

Sen lisäksi, että ympäristö näytti yhä omituiselta, puskittuneelta, pensaita täynnä olevalta, liian rehevältä ja valottomalta, niin myös ihmiset näyttivät omituisilta - vaaleilta ja haalistuneilta.

Istuessani autossa ajomatkalla Puumalaan mökille minun piti vahtimalla vahtia, mitä voisin valokuvata. Missä ovat ne kauniit kohteet, joita voi tallentaa. En löytänyt 60 kilometrin  ajomatkan aikana yhtä ainutta kuvattavaa kohdetta. Oikein harmistuin ja pyysin Arvia sanomaan, milloin hänen mielestään näyttää kyllin kauniilta. Missä ovat ne minun kauniit suomalaiset maisemani, milloin saan ne takaisin ja löydän jotain ikuistettavaa? En moiti suomalaista maisemaa, en mollaa omaa maatani, mutta en voi aivoilleni mitään.

Italiassa olin tuskitellut keskipäivän taukoa ja kauppojen kiinniolemista. Täällä tuskittelin sitä, että kaikki paikat ovat kiinni tasan kello 17 – mitään ei ole auki iltayhdeksään. Paitsi joku hyödytön marketti.

Jäsenet olivat kuumuudesta ja matkasta turvoksissa. Luulin lihonneeni Italiassa – paino putosi viisi kiloa nestekertymän vuoksi. Silmät turposivat, vuotivat vettä ja kutisivat. Siitepölyaika oli Italiassa ohitse ja täällä heinät kukkivat täydellä teholla. Nenä meni tukkoon ja vuoti verta kuin tammikuussa Italiaan mennessä.  Joka paikkaa kutisi ja kasvot kesivät kuivaa nahkaa. Maha oli monta päivää sekaisin kaikesta, mitä suuhuni laitoin. Toista viikkoa taistelin syömisten kanssa.

Olin aivan rättiväsynyt ja minua nukutti jatkuvasti. Ei huvittanut tehdä mitään, ei kotitöitä, ei yliopiston paluuraportteja, ei anomuksia opintojen korvaavuuksista, ei tulostaa valokuvia kamerasta, ei blogia. Saatoin tehdä vain jotakin, jossa ei vaadittu aivoja ja nekin jäivät kesken.  Panin pyykkiä koneeseen, jätin ne sinne toisten huolehdittavaksi, kävin ruokakaupassa ja ostin, mitä käskettiin, jätin tavarat kasseihin, aloitin pihan kastelun ja jätin kastelukannut rappusille, otin lakanat sängystä ja jätin ne lattialle, toin kuivia vaatteita narulta sisään ja tuuppasin ne sohvaan. Kuljin kuin haamu pitkin huushollia, luin vanhoja lehtiä, söin ja nukuin.

Hakemastani 20 kesätyöpaikasta oli tullut hylätty vastaus – olin hakenut töitä kaikista maailman paikoista, oli museo-oppaan työtä, kaupungin kulttuuriprojektityötä, seurakunnnan puutarhatyötä, asiakaspalvelutyötä pankista ja kulttuurikohteista, myyntityötä kaupan kassalta, postijakajan työtä, siivoustyötä. Ei mitään työtä mistään koko kesäksi. Arvi lähti töihin ja nuorimmainen reissuilleen. Minä pakenin kirjoihin – luin 2.000 sivua teekupin kulkiessa keittiöstä sohvaan.

Olotila oli kuin olisin yhtä aikaa sekä Italiassa että Suomessa. Opinnot olivat molemmissa kaukana, en ollut missään. Töissäolijoiden lähteminen aamulla tuntui kummalliselta. Vaihtoaikani oli ollut todellinen irtiotto: en ymmärtäny työtä – sitä, että joku on työssä – minulla oli ollut vapaata, lomaa ja reissuja.

Palelen koko ajan. Tämä oli kuin paluu Italian helmikuuhun. Tai Suomen huhtikuuhun. Sääsetukka sanoi “Tulossa huomiseksi poutaa ja helleraja rikkoutuu”. Mikä ihmee helleraja? Vaivaiset +25 C ja minulla pitkät housut jalassa. Ulosmennessä etsin takkia ja sukkia. Helle on se, jolloin kuljetaan paljain jaloin, hihattomassa lyhessä mekossa ja on hiki. Lykkäsin puita leivinuuniin ja sain sisälämpötilan nousemaan +29 C – sekä muut valittamaan kuumuutta ja hikeä. Minua ei hiottanut, oli sopivan lämmintä ja saatoin kulkea jopa paljain varpain sisällä.

Pojan kaveri oli palannut vaihdosta kuukauden minua aikaisemmin. Hän kysyi minulta “Ahdistaako?”. Hämmästyin sanavalintaa, mutta hetken miettimisen jälkeen tokaisin “Ahistaa. Ja paljon.” On kuin jarruttaisin ja kaasuttaisin yhtä aikaa. Ikävöin tänne Italiassa, kaipasin siisteyttä, puhdasta luontoa ja rauhaa. Halusin päästä eroon elukoista ja saasteesta, ikävöin järviä ja odotin hilittömällä innolla Suomen helteistä kesää. Salainen haaveeni oli istua lämpimässä kesäillassa, auringon painuessa mailleen, peilityynen järven rannalla ja kuunnella, kuinka kuikka huutaa veden ylitse. Nyt pääni ei sopeudu luontoon eikä rauhaan, se etsii meteliä ja ihmisiä, vaikka en kaipaa niitä yhtään. En löydä kauniita kesäiltoja enkä lämmintä aurinkoa. Valon määrä on olematon ja tunnen olevani pimeässä. Sataa, on kylmä ja odotan vain, milloin lehdet menevät keltaiksi. Täällä on syksy, sanovat aivot.

Minua inhottaa tämä aivojeni kummallinen kangertelu. Ärsyynnyn suunnattomasti, kun muut luulevat, että teen tämän tahallani. Minulle sanotaan, että palaa jo Italiasta, älä puhu väärää kieltä, älä moiti Suomea, olet nyt täällä ja sopeudu siihen. Ei se niin mene, aivoihin ei leikata koloa ja tuoda sinne muuta tilalle.

Kaipasin suunnattomasti muiden vaihdossa olleiden kanssa keskustelemista. Harmittelin, että näemme vasta syyskuussa ja vaihdon purkaminen tapahtuu tuolloin. Etsin jopa netistä verkostoryhmää – lomalla kaikki. Jos olisin valinnut syksynvaihdon, niin paluun jälkeen purkaminen olisi tapahtunut heti helmikuussa, mutta paluu olisi ollut yhtä lailla kaaosta, keskelle lukuvuotta ja talveen.

Päätin viettää kesälomaa. Kuljen paksut vaatteet päällä, vaikka varikset nauraisivat. Luen kirjoja tai nukun terassin kiikussa, jos huvittaa. Katselen valokuvia ja haistelen Italian tuoksuja. Juttelen sähköisillä viestimillä Italiassa olleiden opiskelijoiden kanssa koko päivän – minulla ei ole kiire eikä muuta tärkeätä tekemistä. Teen yhden työn päivässä – jos huvittaa. Ja käytän italian kieltä, koska se huvittaa. Teen niin kuin itse haluan ja mitä haluan.

Sain paluuraportin yliopistolle tehtyä, samoin opintojen korvaavuusanomuksen. Tulostin 500 valokuvaa Italiasta ja tein blogin. Nyt tuntuu, että paluu saattaa onnistua.

P.S. Löysin muuten Saimaalta upeita hiekkarantoja! Pihalta muutaman hienon orvokin, aamukasteessa sadoissa väreissä kimaltavan nurmikon ja illan viiletessä kostean usvaisen suomalaisen peltomaiseman.