Eläimellistä menoa

Pe 17.4. - ti 28.4.2009
Paluushokki lomalta takaisin oli aikamoinen. Meidän reissumme oli todella ollut loma – hieno, upea, paljon nähtävää tarjonnut ja monipuolinen kesälomareissu.

Uutisista kuulimme, että Roomassa oli järissyt jälkijäristyksiä meidän siellä ollessamme kolmena päivänä. Onneksi meitä ei täristänyt. Ja vaikka ajoimme tuon sortuneen L’Aquilan ohitse, aivan vierestä, ja siellä oli jälleen ollut järistyksiä, niin siltikään emme järisseet.

Padovassa satoi vettä taivaan täydeltä ja lämpömittari näytti +12 C. Hytisin kuumeessa muutaman päivän ja nuhaa ja korvakipua pidin toista viikkoa. Kävin silti luennoilla – tartutin varmaan kaikki muutkin ja ryystin niin, että muut eivät kuulleet luennoitsijoiden puheesta mitään.

Paluu arkeen koitti vielä täydentyvässä muodossa. Alakertaan muuttanut uusi opiskelija, serbialainen Bojana, näki aamulla ulko-oven avatessaan kaikki alakerran lattiat täynnä torakoita. Niitä juuri – niitä, joita meillä on ollut sata vuotta sitten. Niitä oli joka paikassa, kylpyhuoneessa, makuuhuoneissa ja keittiössä. Bojana oli mitä ilmeisimmin toiminut välittömästi, kiivaasti ja kohtalaisen hyvän myrkyn kera. Torakkahan on siitä omituinen otus, että se lähtee vaaran uhatessa kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin eksyttääkseen tappajansa. Nämä eivät olleet eksyttäneet tappajaa – Bojanalla oli niitä kuolleena sangossa 30 kappaleen näyte-erä.

Ryntäsin yläkertaan takaisin, selvitin kiivaasti viuhtoen asian Arville ja hyökkäsin kumihanskat kädessä meidän kylpyhuoneeseemme. Klooria, myrkkyä, mitä tahansa, minkä käsiini sain. Kaikki viemäriaukot, putkiston vierukset ja kaappien alapuoliset hämärät paikat saivat reilun tujauksen niskaansa. Pesin, hinkkasin ja hankasin – kylpyhuoneen jälkeen oli vuorossa keittiön tiskialtaat ja kaapin alukset. Kattoterassikin sai saman kohtelun, vaikkeivät torakat valossa viihdykään.

Saralle selvitin tilanteen heti, kun hän heräsi. Joka ainoa ruokatavara, jolla ei ollut purkkia tai purnukkaa suojanaan, sai sellaisen. Kompostiin kannet, sokerit pois, jauhot piiloon, roskikset ja roskankeräyskorit tyhjiksi.

Kävimme Arvin kanssa täydentämässä Auchanista lisää myrkytysvarastoamme. Täällä ruokakaupassa on sellainen valikoima hyönteisten ja tuholaisten torjuntaan tarkoitettuja purkkeja, suihkeita, kääreitä, hajusteita, ansoja, että ihmettelen, miten paljon täällä on näitä matelijoita, ryömijöitä ja hiipijöitä.

Illala raavin itseäni ja tuntui, että joka paikassa on noita mustia, 5 cm:n pituisia sarvekkaita kitiinikuorisia elukoita. Vaanin ja vahdin jokaista rapsahdusta talossa ääliön tavoin.

Mietimme, ettei ole ihme, että näitä etovia elukoita oli alakerrassa. Sen verran usein siellä on ollut festoja. Parhaaseen aikaan kolme kertaa viikossa ja vieraita tuolla kaksiossa on ollut lähes 200 henkeä. Vieraiden määrä varmistui viranomaistaholta, kun naapureiden hälyttämät poliisit tulivat paikalle, tyhjensivät talon ja vaativat asukkailta allekirjoituksen melusta ja häirinnästä tehtyyn valitukseen. Nyt heitä odottaa asianajajakäynti. Onneksi en ollut alakerrassa tuolloin.

Festojen jälkeen asunto on ollut aivan järkyttävässä kunnossa. Punaviiniä lattioilla niin, että kengät jäivät kiinni, ruokatahroja, ruoan jätteitä, kertakäyttöastioita, puoliksi juotuja avoimia pulloja, laseja, muovipusseja, pizzapahveja – kaikkea, mitä ihminen ikinä saa päähänsä kuljettaa juhlaan mukaan.

Torakkalöydön jälkeen Arvi lähti Suomeen takaisin. Minä palasin löytämään seuraavat useampijalkaiset. Alakerran asukkaita riivanneet sokerimuurahaiset olivat löytäneet tiensä meidän kattoterassillemme. Musta vikkelästi liikkuva polku johti vesikourusta terassin reunoja myöten kohden roska-astioita. Käytin ostamiamme myrkkysuihkeita ja mustien työläisten jono kellistyi. Virittelin niille valkoisia tappotaloja ja pesin kattoterassin uudelleen. 

Pari päivää sain olla rauhassa. Eräänä päivänä oli pitkästä aikaa lämmintä ja aurinkoista. Näin pienten mustien banaani- tai kukkakärpästen näköisten otusten lentävän rykelminä ulkona ja niitä eksyi avoimesta ovesta myös sisälle. Illalla niitä lensi sisällä käytävän kattovalon ympärillä jokunen. Sara sanoi niiden etsivän valoa. Liiskasin eksyneet otukset makuuhuoneesta, mutta jätin käytävän ja keittiötilat rauhaan.

Aamulla herättyäni ällistyin. Keittiön lasinen ulko-ovi oli niin täynnä näitä lentäjiä, ettei siitä nähnyt valoa läpi. Musta kuhina kiersi ja kiihtyi ympäri lasia. Loikkasin keittiön myrkkykaapille ja annoin lentäjille äkkiroiskaukset. Jokunen sitkeä yritti sätkiä, mutta viimeiset saivat exoduksensa lattialuutulla. Näitä lentäjiä oli jokainen keittiön ikkuna aivan täynnä. Suihkin, rätkin ja keräsin raadot luutuun viedäkseni ne pois – niitä kertyi enemmän kuin kolme tulitikkuaskin kokoista kekoa, vaikka ne olivat jo liiskattuja.

Kaiken tämän touhun jälkeen ajattelin, että kämppikseni on nyt oppinut, mikä merkitys on siivouksella. Eipä ollut. Otimme rankasti yhteen seuraavana lauantaina, siivouksen merkeissä. Nukkuminen on tärkeämpää. Sain kuin uhmaikäisen lapsen tai keskenkasvuisen teinin kiukun päälleni yrittäessäni siivousta yhdessä. Siivous tapahtui lopulta – äkkinäisen ryskeen ja kolinan voimalla. Pari päivää meni totaalisessa hiljaisuudessa, sitten laskeutui rauha vaaleanpunaiseen taloon. Siivoustoimien tarpeellisuus on ymmärretty. Emme halua eläimiä.