Eräänlainen posti

Pe 13.3.2009
Paluu 60-luvulle jatkuu. Sitä oli tapahtunut jo etsiessämme postikortteja. Kortteja löydettyämme jouduimme etsimään nyt postia.

Meillä oli kirjekuori, jonka koko oli normaali suomalainen – A4 – ja sisällä yksi ainoa paperiarkki. Olimme saaneet tupakkakaupasta siihen postimerkin, muttemme saaneet kuorta mitenkään tungettua kadun varsilla oleviin punaisiin valurautaisiin laatikoihin. Niihin mahtuu ainoastaan 15 cm leveä kirje. Laatikon aukon korkeus on vähän yli senttimetrin ja lootan leveys ei salli työntää A4-kokoista kuorta sisään, edes taitettuna. Jota nyt emme halunneet.

Pitkän ja hartaan tuokion jälkeen – internetin, turisti- ja yliopiston oppaiden sekä karttojen selailun jälkeen – löysimme Padovan kaupungista kolme postia, jotka ovat auki muulloinkin kuin kolme tuntia aamupäivällä. Tällaisessä, yli 700.000 asukkaan kaupungissa on peräti 20 postia - ohho - joista kymmenen on kaupungin ulkopuolella, taajamissa, ja joista vain kolme on auki yli sallittujen aikarajojen eli iltapäivisin.

Niinpä läksimme autolla ajamaan ja etsimään tätä oikeata postikonttoria, jonne kuoren voi jättää kuljetettavaksi. Postiin oli matkaa viisi kilometriä. Löysimme sen ja jäin autoon odottamaan, että Arvi veisi kirjeen postiin. Istuin autossa 40 minuuttia - kirjeessä siis oli postimerkki valmiina – ja läksin katsomaan, oliko Arvi pidätetty laittoman kirjeen postittamisesta.

Löysin postihallin ja Arvin seisomassa jonotusnumero kädessään. Mitä ihmettä, meillähän ON postimerkki, mitä täällä jonotetaan? No, kukaan ei täällä ohita ketään, kaikki kirjeet tarkistetaan ja meillä on ylisuuri kuori. Mitä! Niin, siihen pitää ostaa lisää merkkejä, koska täällä ei kuljeteta A4-kokoisia kirjeitä kenenkään laatikkoon. Postipojan pitää viedä se ovelle ja antaa vastaanottajalle. Niin, mutta meidän kuoremme on menossa Suomeen, jossa ON oikean kokoisia laatkoita ja reikiä eikä kenenkään tarvitse antaa sitä vastaanottajalle. Ei auta, jonota, osta merkkejä lisää ja anna kuori virkailijalle. Syljeksin kuoreen taskusta merkin ja työnnälsin kuoren tiskin ylitse – jonon ohitse – setälle, jolla oli lappu luukulla. Koko salin jonottajat mulkoilivat ja setä katsoi minua. Onko tässä merkki? Kyllä varmasti, kaksi vähintään. Finlandia – onko se Euroopassa? Kyllä tuhannen varmasti. Kuorta lyötiin kolme kertaa leimalla – sen verran reippaasti se tapahtui, että epäilen sisällä olleen kirjepaperin revenneen kahtia.

Ja mitä salissa olevat jonottivat? Niitä merkkejä juu, mutta siellä lähetettiin myös fakseja. Aivan. Fakseja. Niitä, joita meillä lähetetään omatoimisesti toimistoista ja jopa kotoa. Nämä virkamiehet täällä kävelevät postiin, lähettävät naapuritoimiston virkamiehelle postista faksin ja postin poika vie sen perille – naapuritoimistoon. Hoooo-hoo.

Toinen jonotuksen aihe oli rahan siirtäminen toiselle tilille. Ja kolmas sähkeiden lähettäminen. Sitä emme jääneet katsomaan, lyötiinkö niihinkin kolme kertaa leima vai pitikö niihin ostaa ensin tupakkakaupasta veromerkki. Läksimme kiireen vilkkaa kotiin. Taidan jättää meillä olevat A4-kokoiset kuoret säästöön Suomen postitointa varten.