Erilaisuuden vertailua

3.4.2009
Monesti täällä törmää siihen, että mistä ihmeen maasta minä olen tänne tullut. Maa kyllä tiedetään – se ei ole ihmettelyn aihe -  ja sijaintikin vieläpä kiitettävästi, mutta ihmettelyä herättää se, että miten kummassa sieltä saakka joku tulee tänne. Maani sijainti kylmyysrajan tuolla puolen, kieleni omituinen vanhanaikainen aksentti, tapamme kirjoittaa ja tehdä pitkiä sanoja tai lauseita – monet hauskat hetket olen tarjonnut joillekin kansalaisille.

Lumi on asia, jota täällä ihmetellään jatkuvasti. Vaikka Alpit ovat niin kovin lähellä - siellä on lunta ja pakkasta - niin jatkuvasti äimistellään sitä, miten teillä Suomessa on aina niiiin kylmää, lunta, pakkasta. Ja sitä, miten siellä kaiken sen valkoisen keskellä pärjää tällainen elävä olento. Vakuuttelin jokseenkin viisi kertaa espanjalaiselle ragazzalle, että minä käytän täällä aivan samoja talvivaatteita nyt kuin käytän Suomessakin, jossa lämpötila on 20 astetta alle nollan. Eikä se ole tottumiskysymys – täällä tuulee tuimasti, kosteus pureutuu luihin ja jokaiseen ytimeen, jatkuva sade tuo kylmän kalseuden. Kova pakkanenkaan ei hytisytä niin kylmästi kuin pureva tuuli ja yhtämittainen sade.

Kaikkein vaikein asia on ollut ymmärtää, miten suomalaisessa talossa on sisällä lämmin. Kyllä ja varmasti on. Eikä kosteus tule sisään. Jaa, miksi ei? Tuplaikkunoita – tai niiden yritelmiä – on täälläkin, mutta italiankielen sanakirjani ei tuntenut sanaa kosteussulku enkä osannut sitä piirtääkään, joten ehkä asia jäi hämärän peittoon. Vettä ja kosteutta ei meillä silti tule seinistä sisään. Eikä meilä tarvita villahousuja sisällä – paitsi opiskeljakämpissä, joissa lämpötilasta pihistetään – luultavasti kuvitellaan, että opiskelijan työinto näin  lisääntyisi tai että hän heräisi aamulla lähtemään kouluunsa tai yliopistolle.

Monet kyselevät kesästä. Onko teillä sellainen, milloin se eksäktisti ottaen on, kestääkö se pitenpään kuin kuukauden, paljonko silloin mahtaa olla lämmintä – ei kai kuitenkaan lunta, rakeita tai pakkasta? Toiset ovat kuulleet järvistä ja muutama harva on jopa käynyt Suomessa pikavisiitillä ja nähnyt järvet. Järviseutu on saanut kiitosta ja ylistystä, josta Suomen matkailun pitäisi ottaa äkkiä härkää sarvista. Siellä olisi tilaa turisteille, jotka täältä tulisivat sinne mielellään katsomaan upeita rantoja, kimaltavia sinisiä järviä, humisevia oikeita metsiä ja puhdasta luontoa.

Sitä luulee suomalaisena, että tämä luontojuttuhan on kulunut klisee – ei pidä paikkaansa, kun nyt olen kuullut ja nähnyt useista maista täällä olevia. Hiljainen ja puhdas luonto on etelä-eurooppalaisille erikoista, outoa, mahtavaa ja kaunista.

Tottakai Lapin lumo on talvineen toinen mielenkiintoa herättävä asia. Sitä on markkinoitu paremmin ja se on kohtalaisen hyvin jo tiedossa täälläkin. Toisaalta talvi on joillekin liian outo asia - kylmyys ei aina kiinnosta eteläistä eläjätä. Kylmyydestä voi kysellä, mutta sitä ei lähdetä niin kauas katsomaan.

Jotkut vaihtoon lähteneet ovat valinneet maakseen Suomen siitä syystä, että se on niin omituinen, outo ja erilainen maa. Ja siksi, että siellä puhutaan englantia. Toiset tänne tulleet vaihtarit taas sanovat, että se on liian outo, liian kaukana ja kylmä. Ne vaihtarit ja italiaanot, jotka ovat käyneet – edes kerran – Suomessa, ovat puolustaneet sitä yhtä kärkkäästi kuin suomalainen konsanaan. Ihastuneet ja menevät kuulema uudelleen.

Vertailimme vaihtarien kanssa talven ja kesän lisäksi myös ruokia, ruokatapoja, eläimiä ja niiden ääntämystä. Vaihtareiden keskuudessa on hupipilaa kertoilla, miten mikäkin elukka sanoo missäkin maassa. Jonkun kissa voi sanoa piu-piu ja toisen lehmä sanoo kuu-kuu. Elukan ääntämisen jälkeen jokainen esittäjä saa yleisöltä naurunremakan. Remakka vain kiihtyy, mitä useampi eläin keksitään illan mittaan mainita.

Erään kerran jouduin kirjoittamaan yhdelle vaihtarille suomalaisia numeroita. Kyllä, numeroita. Hänen ystävänsä oli nähnyt suomalaisia numeroita kirjoitettuina ja heillä oli ollut yhdessä ällistystä kerrakseen. Nytpä tämä Eewald halusi nähdä, ovatko ne oikeasti niin hirvittävän pitkiä sanoja kuin hänen kaverinsa kertoi. Kesken festan viettoa sain eteeni paperilautasesta reväistyn palan ja mustan tussin. Kirjoita kaksikymmentäkahdeksan – ei, keksi pisin suomalainen kaksinumeroinen numerosarja kirjoitettavaksi. Tein työtä käskettyä,  jouduin valokuvatuksi, pahvipalaa kierrätettiin nauravien vieraiden keskuudessa ja lopuksi se  jäi Eewaldille ikiaikojen muistoksi.

Minä puolestani tein ruokavertailua. Pohjoisen Italian leikkeleet, kinkut ja runsaat lihat sekä rasvaiset makkarat kermaisine juustoineen ja hapanmaitoineen muistuttavat suomalaista ruokaa. Sanokoon berluscoonit mitä tahansa. Toki maussa ja ulkonäössä on eroja, kovastikin, mutta ruokapöydän tarjonta on kohtalailla tuhtia. Pohjoisessa tarjotaan myös naapureilta saatuja ruokia: saksalaista voita ja suolakurkkuja, ranskalaista ja belgialaista suklaata.

Etelän tarjontaan tuskin kuuluvat saksalaiset voit. Mutta nämä Etelä-Italian makeat herkut – oioi! – niitä ei kerta kaikkiaan voi sanoin kuvata! Etelästä tulee kuivia, ruman ja mitäänsanomattoman näköisiä leivonnaisia, mutta niiden sisältö! Suussasulavaa, makeaa, todella makeaa – mantelia, valkuaista, sokeria, limeä, sitruunaa, pähkinää, hedelmänpaloja. On runsaasti oliiviöljyä - extra vergine – tomaatteja, oliiveja, valkosipulia ja basilikaa. Niistä syntyvät uskomattomat etelän herkut.

Ruoka ja leivonnaiset kuvaavat hyvin tämän maan koko olemusta: pohjoisessa Po-joen laaksomaassa viljellään ja kasvatetaan rehevästi, etelässä kuivan, keltaisen, karun ja paahteisen maan herkut sulavat kuin leiskuva eteläinen tulivuori suussa. Ne ovat pieniä ja liukasliikkeisiä kuin etelän ihmiset.