Firenze ja restaurointia

Ke 30.4.2009
Taiteen teknisen historian luennoitsijaprofessoressa ilmoitti meille, että viimeiset tunnit pidetään Firenzessä. Sehän sopii – matkaa on vain 300 kilometriä. Professoressa oli välillä sairaana ja pois luennoilta, vaihtoi lähtöpäivää, ilmoitti museoihin, varaili ja soitteli pitkin Toscanan maakuntaa. Ajattelin, ettei reissusta tule yhtään mitään, etteivät nämä vilkasliikeiset italiaanotkaan saa jättikokoisen ryhmän matkaa aikaiseksi viikossa.  Niinpä vain tapahtui – yksi vanhempi opiskelija otti ja keräsi rahat, 1.000 euroa, hommasi ryhmäjunalipun, kertoi aikataulut.  Niin varustauduimme Padovan asemalle vappuaattona klo 7.50.

Minä olin ainoa, jolla oli kuution reppu – kuin rinkka ikään – mukana. Tottakai otin eväät, matka oli opiskelijalle kallis eikä rahaa ravintoloihin ole. Mukana oli myös kamera, sadetakki ja villapaita sekä tietysti luentolehtiö ja carta igienica eli hygieenisyyskartta, toisin sanoen suomalaisittain rehellinen rulla vessapaperia. Ilman sitä ei täällä kannata lähteä mihinkään matkalle – matkan aikana olin tyytyväinen valintaani. Toiset läksivät reissuun karkkipussin kokoisella käsilaukulla varustautuneena. Kännykkä, paperia ja kynä, ei muuta.

Saavuimme Firenzen rautatieasemalle ja professoressa odotti meitä siellä. Ryhmä jakaantui kahteen osaan: toiset menivät museon yhteydessä olevaan restaurointilaboratorioon ja me läksimme kohden Santa Maria Novellan valtavaa kirkkoa.

Jouduimme lähes juoksemaan kirkkon läpi. Aikaa kaiken näkemiseen oli puoli tuntia. Kirkko oli täynnä kuuluisien taidemaalarien freskoja, veistoksia, seinämaalauksia ja tauluja – Brunelleschi, Masaccio, Lippi, Ghirlandaio, Vasari –  juuri niitä, joita meidän pitää opetella ulkoa tenttiin. Ajattelin kuvaavani näitä kameralla  ja tämän antavan muistille hyvän pohjan. Ajatus jäi hajatelmaksi – tyly täti tuli näpsimään näpeille. Kamera laukkuun. Kas niin, täällä ei kuvata, kirkko mikä kirkko, vaikka on niin täynnä tavaraa, ettei Suomesta löydy kaikista museoista yhteensäkään  niin paljoa kohteita.

Kaiken näkemisen jälkeen kipitimme takaisin rautatieaseman taakse ja löysimme sieltä museon, Fortezza da Basson. Rakennuksen sisäpihan takaa kiersimme restaurointitiloihin eli täkäläisittäin laboratorioon. Saimme valtavan tietopaketin työntekijältä ja ihailimme Mantegnan La Pala di San Zeno -teosta. Työ oli viisi metriä korkea ja 4,5 metriä leveä fresko. Sitä on restauroitu kaksi vuotta ja nyt se näytti upealta. Tällä kertaa tämä suomalainen vähemmän upeisiin kirkkomaalauksiin tottunut osasi olla ottamatta kameraa kassista – ja aivan ilman käskyä tai italialaisia käsimerkkejä.

Seuraavaksi juoksimme professoressan käskyn mukaisesti kaupungin toiselle laidalle, kohti kaakkoa. Ohitimme pikaisesti uljaasti taivasta kurkottelevan vitivalkoisen, kauniin vihreine ja vaaleanpunaisine väreineen sekä siroine veistoksineen koristellun Duomon eli San Maria del Fioren upean tuomiokirkon. Olen nähnyt sen sisältä aikaisemmin ja yhtä kaunis se on myös sisältä kuin ulkoa.

Joka paikassa tungeksi turisteja ja amerikan jenkkienglanti kaikui kaduilla. Kiiruhdimme kohti Museo del Bargelloa.

Museossa oli näyttely, jonka nimenä oli Taiteilija Bernini sekä Elävä marmori ja barokin kuvailemisen syntyminen. Ei yhtään omituisempaa ja pidempää nimeä näyttelylle – oikein vetävä ja ytimekäs, sanoisin. Näyttely oli kolmessa kerroksessa, jotka olivat satojen neliöiden alalla. Juoksimme – kyllä, jälleen juoksimme – näyttelyn läpi. Professoressa halusi näyttää meille kaikki aivan ihanat työt.  Tuhansia töitä, marmoria, veistoksia, Donatello, Michelangelo, emalisia ja lasitettuja keramiikkatöitä, Velazquez, Rubens, muotokuvia, öljymaalauksia, pronssivalua, koruja, käyttöesineitä. Aivan hengästytti.

Ja ihmettelin, kuinka hiukan tukevahko professoressa pyöreine jalkoineen, tiukassa minihameessa, juhla-avokkaat jalassa, jaksoi juosta ja kiertää. Opiskelijat istuivat museovahtien tuoleille, kun tädin silmä vältti. Ja me kipitimme eteenpäin. Näkemistä riitti – kaikki oli kuitenkin todella sen arvoista. Päivä vain oli pitkä ja matka vielä pitempi. Emme kerinneet syömään missään, joten olin tyytyväinen eväisiini, jotka söin lennossa kävelyn aikana. Jotkut opiskeljat näyttivät nääntyvän ja joku inisi pizzasta jotain.

Museon jälkeen saimme levähtää. Läksimme ryhmän kanssa kohden Firenzen ehkä kuuluisimpia paikkoja: Piazza delle Signoria, jonka varrella on Michelangelon David-patsas. Siellä on myös Palazzo Vecchio eli vanha palatsi ja Uffici, joista löytyvät useat maailman kuuluisimmistia töistä. Palatsien vieressä, piazzan reunalla, on loggia eli holvikaarin varustettu katos. Tuon katoksen alla on veistoksia ja sen reunalla oleville portaille ihmiset kertyvät istumaan ja katsomaan jatkuvaa katuteatteria. Nyt siellä oli eläviä patsaita ja taidemaalareita.

Kävelimme Palazzo Uffizin vierestä kohden Arno-joen rantaa. Rantakadulta avautuu kaunis näkymä: vasemmalla näkyy Monte alle Croci -kukkula ja oikealla näkyy Ponte Vecchio eli vanha silta. Tuo silta on jokaisessa Firenzen postikortissa, elokuvassa ja kaikkialla, missä kaupungista vain jotain mainitaan. Sillalla on taidekauppoja sekä kultaseppien myymälöitä   - värikkäitä pieniä taloja toisissaan kiinni –  ja valtavasti taiteilijoita tekemässä maalauksia maisemista, rakennuksista sekä karikatyyrejä ohikulkevista muiden riemuksi.

Ihailimme auringon paisteessa rantanäkymiä ja läksimme vaeltamaan kaupungin halki takaisin rautatieasemalle. Kävelimme pitkin leveää ja kalliita liikkeitä täynnä olevaa via dei Speziali -kävelykatua. Kadun varrella olevissa liikkeissä myydään 3.000 euron kenkiä, 300 euron käsilaukkuja ja muuta mukavaa, mutta täysin tarpeetonta tavaraa. Kadun varrelle näkyi piazza della Republica suurine Napoleonin riemukaarennäköisine portteineen.

Mennessä näimme myös muita nälkäisiä syöjiä. Nämä punaruskeakarvaiset nelijalkaiset kuljettivat Roomassakin turisteja katsomaan kaupunkia.

Juna läksi viiden aikaan illalla kohden Padovaa. Istuin junassa ja mietin, että miten omituinen vappu tämä oli. Sain kännykkään vapputoivotuksia ja mietin, mitä suomalaiset tekevät juuri nyt. Tuli ikävä munkkeja ja simaa ja niitä jonnen joutavia vappujuhlia. Ei täällä vietetä mitään, oli italialaisten vastaus. Jossain voi jotain tavallisen sunnuntaipäivän spektaakkeleita olla, mutta ne ovat pieniä ja vappupäivänä, eivät aattona. Kuka juhlii aattona? Suomalaiset. Ja ruotsalaiset.

Junan saapuessa auringonlaskun aikaan Padovan asemalle otin polkupyöräni vartioidusta varastosta ja ajoin päätä pahkaa Auchanille. Löysin kuin löysinkin munkkeja! Ihan oikeita ja nimeltään ciambella eli rinkeli. Aikani kierreltyäni päätin tehdä siman sitruunasoodasta ja passionhedelmä-mehusta. Hyvä yhdistelmä, kävi kehnosta simasta paremman puutteessa. Saavuin kämpälle kellon käydessä yhdeksää, juuri ja juuri ennen pimeää. Otin lasin keinosimoineen sekä munkin mukaani ja menin kattoterassille istumaan uuden kirpparipöydän ääreen. Auringon häipyessä kaupungin silhuetin taakse nostin maljan suomalaisille ja sisarelleni, joka täytti vuosia! Hyvää Vappua vaan sinne Suomeen.