Hilupilttuita

Ti 27.1.2009
Alakerrasta belgialainen Marii ja espanjalainen Martaa kävivät selittämässä, että heille tulee muutama ystävä käymään ja he syövät pizzaa, ehkä mekin tahtoisimme tulla, ne ovat ikään kuin eräänlainen festa? Si-si, tulemme kyllä. Siis kello puoli yhdeksän. Kävimme hakemassa Auchanilta viinpullon ja jotain suolaista mukaan.  Tottuneena italialaiseen epätäsmällisyyteen en varautunut siihen, että kahta minuuttia vaille puolen yhdeksän ovesta possahti kaksi tuiki tuntematonta nuorta kysymään, mitähän pizzaa herrasväki nyt sitten tilaakaan. Italialainen Danilo kertoi samalla suun avauksella parinkymmenen pizzan sisällön variaatioineen – on ehkä syönyt ennenkin – ja espanjalainen Ely teki paperille kirjanpitoa tilauksista. Lista nimistä sen kuin kasvoi ja ihmettelin, että montakohan näitä amiceja nyt sitten oikein tuleekaan, mikä on italialaisen muutaman ystävän minimimäärä. Danilo soitti saman tien seinäpuhelimestamme pizzafirmaan ja pariskunta poistui.

Vaihdoimme vaatteet ja köpötimme aamutossuilla perästä. Alakerrassa oli juttelemassa seitsemän henkeä, ilmeisesti nauttien aperitivoista. Ennen kuin pizzat kerkisivät oviportille, porukka oli kasvanut 14 henkilöön. Pizzat söimme seisaaltamme keskustellen entisten asukkaiden, alakerran asukkaiden ja muutaman muun vieraan kanssa. Pöydällä oli suolaisten naposteltavien lisäksi myös dolce eli makeita torttuja ja piirakoita. Musiikkia soitettiin tietokoneen kanssa, kaiuttimista, dj:n valitessa repertuaarin you-tubesta. Porukan lisääntyessä desibelitaso kasvoi. Kroatialainen Aniara marssi jääkaapille ja toi – mitä muuta kuin venäläistä vodkaa ja greippilimpparia! Saattoi olla, että minulle tuli dejavù-olotila. 

Otin valokuvia porukasta. Ovesta tuli yhä lisää ihmisiä. Melkein jokainen kävi katsastamassa “ne suomalaiset, jotka tulivat tänne autolla!! ja jotka myllistivät yläkerran asunnon”. Meidän asuntoamme kävivät jotkut jopa ihmettelemässä – miten siisti, nätti ja erilainen kuin ennen! Meitä päiviteltiin ja tuli tunne, että onko joukossa enää ketään, joka ei tiedä, että tänne on tullut jostain periferiasta pari omituisen kahjoa  suomalaista.

Jokunen festailija kävi ulkona itsekääritty rulla mukanaan. Kaksi epäilevää suomalaista toimi: minä tarkistin kädestä käteen kulkevan pussin ja ulkonäön, Arvi haisteli ilmaa. Lopputuloksena ei laittomia aineita.

Illan mittaan väki kasvoi 80 henkeen. Ja tilanahan oli vaatimattomat 30 nelilötä. Lasiset kokoseinän pariovet avattiin pihalle ja väkeä seisoi joka paikassa, niin liki toisiaan, ettei ohi päässyt. Kysyin Mariilta, että tunteeko hän kaikki nämä amicit. Si-si, nämä ovat Erasmus-vaihtareita, toki hän nämä tuntee! Siis niitä ihmisiä, jotka ovat täällä aivan kuin minäkin, puolen vuoden vaihdossa. Ja nämä ovat juhlat Elylle. Hän on lähdössä takaisin. Siis kotimaahansa. Aivan. Pienet juhlat ja muutama ystävä.

Keskustelu kävi niin kovana, etten kuullut vieressäni seisovan Claudion kysymyksiä ennen kuin käänsin korvani lähes hänen suuhunsa. Musiikista ei saanut mitään selvää – vain bassonäänet jytkyivät tasaisesti yössä.

Meitä nauratti Arvin kanssa. Olimme kuin Alieneita kuussa. Meitä vilkuiltiin, meitä ihmeteltiin ja tarkistettiin, että olemme todellisia. Seisoimme valtavan massan keskellä, tuntematta lähes ketään, keskellä yötä, vieraalla maalla ja kohtuullisen verran iäkkäämpinä kuin muut ympärillä huojuvat. Meille juteltiin kohteliaasti ja kieli kääntyi välittömästi englanniksi, kun Arvin kanssa keskusteltiin. Minulle puhuttiin italiaa ja selvennettiin, että ei se mitään haittaa, jos et ymmärrä, tämä on murretta, jota tässä puhun.

Seuraavana aamuna jo kello 10 aikaan alakerrassa kävi kuhina. Siellä siivottiin. Pizzalaatikot lensivät riviin pihapatiolle, roskia tuli monta kassillista, pullopussit lisääntyivät oven viereen. Meidän kattoterassin siivousluutu sankoineen hävisi alakerran puolelle. Joka kolosesta kömpi jokin yöpyjä esiin ja syömään croissantteja. Tai lähinnä juomaan tuoremehua.