Kalkkia, kerjäläisiä ja kevättä nenässä

To 29.1.2009
Hilittömän siivousoperatsuunin jälkeen asunto on nyt mukavan tuntuinen oltavaksi. Varsinkin, kun saimme vuokrasopimuksenkin kirjallisena. Ensimmäiset viikot nenä oli tukossa vuotaen pari viikkoa myös verta. Nyt on tukkoisuus hellittänyt. Maalit lähtivät seinistä, mutta puhdasta tuli. Raaka kloori puree hyvin likaan, näemmä.

Koillis-italialaiseen hajuun on nenä tottunut. Suomudan, kalkin, märän sementin ja merisuolan hajua ei enää nenä erota. Kosteusprosentti ulkona on 93, tällä hetkellä. Yksikään vaate ei kuivu pyykkitelineessä, vaan ne on kuivattava sisällä, patterin vieressä. Ja pölyä – sitä siunaantuu joka ikiseen paikkaan, valtavat määrät päivittäin, vaikkei täällä ole mitään muuta ilmastointiin viittaavaa kuin avoin ikkuna tai ovi.

Kalkkia puolestaan kertyy joka ainoaan paikkaan, jossa vain vähänkin on vedentapaista. Pannut ja  kattilat ovat keittokerran jälkeen täynnä valkoista tiukassa istuvaa kalkkia. Raanat, altaat ja suihkutilan lattiakaivo ovat jatkuvasti valkorantuisia – ainoa käyttökelpoinen puhdistusväline on teräsvilla ja silläkin ne pysyvät siedettävinä kaksi päivää. Teräsvillan nimi ei ole Pata-pata eikä sitä mainosteta hellan pesemiseen, vaan “Kiillota kattilasi tällä” -toimintoon. Meillä se kelpaa kaikkeen, missä vähänkin on jotain muuta kuin puhdasta pintaa.

Aluksi näimme vain muutamia kerjäläisiä, mutta nyt niiden lukumäärä on kasvanut. Ehkä on tulossa kevät. Läheisen kerrostalon kupeessa vartijat huitoivat, kiljuivat ja heiluttivat pamppuja. Ei hyödyttänyt – alimman kerroksen kukkalaatikon asukas ei luovuttanut asuntonsa pahvikattoa eikä tullut esiin sadesuojastaan. Ovi pysyi visusti kiinni ja tavarat pahvin alla.

Kadunvarsille on ilmestynyt myös kerjäläisiä, jotka kantavat kertakäyttökuppeja ja supisevat vastaantulijoille jotain käsittämätöntä ojennellen kuppejaan, kallistellen päätään surkeasti  ja pyöritellen silmämuniaan. Yhtään raajarikkoa tai huonoissa vaatteissa olevaa ei heidän joukossaan ole ollut – vielä.

La Stangan suuressa kuuden tien liikenneympyrässä pyörii – todellakin pyörii – useita tummaihoisia miehiä. Heillä on suuret kukkakimput käsissään ja he hyppivät liikennevaloissa odottavien autoilijoiden ikkunoille tarjoten tuotteitaan. Toiset ostavat, toiset eivät. Ihme, ettei yksikään kauppiaista ole jäänyt valtavassa ruuhkassa kenenkään italialaisittain ajavan kuolemaa pelkäämättömän kuskin alle.

Samaisessa risteyksessä pomppii myös tivolimies. Nuori poika, joka esittää akrobatiaa palloilla ja itsellään. Rahaa tulee autoilijoilta tai sitten ei. Tivolimies ei sentään loiki liikenteen seassa, vaan pysyttelee katukäytävän turvissa. Pari poliziaa kävi tarkistamassa, josko yritysluvat ovat kunnossa. He pysyttelivät autossa – turvallisuussyistä ehkä. Ahkerat yrittäjät melusivat, huitoivat, ilmehtivät naamallaan ja käsillään, antaen myös muille katuyrittäjille tiettyjä merkkejä.

Suuressa Prato della Vallen patsaspuistossa kaksi signorea kaiveli syötävää roskasäiliöistä. Asialla oli kiire, koska säilöistä löytyi hyviä appelsiineja – ainakin ne olivat kaukaa katsottuna vielä orannseja –  ja koska roska-auto lähestyi uhkaavasti.

 

Keskustan signore huuliharpun ja kitaran kanssa sai haikeasti näppäillyillä sävelillään meidät heltymään. Heitimme kitarakoteloon lantin ja jäimme kuuntelemaan Paul McCartneymaisia hitaita melodioita.

Historiallisen vanhan keskustan pohjoispäässä, lähellä rautatie- ja bussikeskusta, oli pienessä puistossa kaksi surkeaa koiraa. Minä jäin siihen päivittelemään ja säälittelemään. Palatessamme takaisin koirat olivat hävinneet. Arvi huomasi niiden istuvan tien laidassa olevan asuntoautorähjän etupenkeillä. Nyt ne ovat asuneet siinä jo kolmatta viikkoa. Autokaan ei ole liikkunut ruutuakaan eteen- tai taaksepäin. Älyni mukaan koirat eivät saa kyseisen liikkumavälineen – vai liikkuuko se – ovia auki, joten uskon, että eläimillä on ruoanantaja. Mainio asuntoratkaisu hätää kärsiville! Suosittelen muillekin. Kaiken tarjonnan ääressä eikä vuokraa lainkaan!

Ja tänne tosiaan tuli KEVÄT! Ainakin sen alkuyritys. Koivun – täällä on siis niitäkin – riippuvissa oksissa on norkot, pensaissa on uusia vihreitä oksia ja lehtiä, puiden silmut ovat avautumassa ja ruusupensaissa on paksuja nuppuja! Auringon näyttäytyessä läksimme kävelemään. Avatessani ulko-oven tunsin jonkin vahvan paksun tuoksun. Kävelimme sitä seuraten ja saavuimme erään talon puutarhaan. Siellä kukki koko suuri puu! Valtavan täynnä pienen pieniä keltaisia kukkia, jotka tuoksuivat kortteleiden päähän. Läheisestä talon portista tuli ulos pikkuinen mummeli. Hän sanoi “Che profumo! Dolce.” Mikä makea tuoksu ja kasvi oli – kenties ja ymmärrykseni mukaan – jonkinsortin granaattiomenapuu. Mummelin mielestä talon kahdeksan lasta tarvitsevat ruokaa ja siksi se kasvaa juuri siinä. Hän jatkoi hymyillen ja hyristen matkaansa.