Katson autiota hiekkarantaa

La 20.2.2009
Auringon jatkaessa paistettaan läksimme automatkalle tutustumaan lähialueen maaseutuun. Maaseutukartassa oli jokin luonnonsuojelualue kaakossa, meren rannalla. Kiertelimme kyliä ja kurvailimme sinne ja tänne löytämättä Valle Millescampia ja luontolaguunia. Saavuimme kuitenkin Venetsian laguunin rannalle, niemennokkaan, pieneen kaupunkiin  nimeltä Chioggia.

Kaupungin liepeillä olisi pitänyt olla kiinnostavia luontokohteita ja joku luonnopuisto, mutta tunnin kiertelyn jälkeen emme nähneet siitä vilaustakaan. Lähellä olevaa aluetta, Sottomarinaa,  mainostettiin suurin kyltein loma-alueeksi. Uusia isoja hotelleja kohosi eri puolille rantoja.

Yksikään niistä ei ollut meren äärellä eikä hiekkarantaa näkynyt, saati kelvollisia uimarantoja. Ympärillä oli vain suota ja laguunin heinäkasvua sekä runsain mitoin roskaa, rojua ja jätettä. Hotellit olivat kyllä hienoja. Kiertelimme aikamme ja totesimme retkeilypuuhan turhaksi.

Chioggian kaupunki on pikkuinen – näillä leveysasteilla 50.000 asukkaan kaupunki on pieni – ja sen sanotaan muistuttavan Venetsiaa pienine siltoineen, kapeine kanaaleineen ja 1600-1700 lukujen stukkokoristeltuine rakennuksineen. Aivan kaupungin keskustassa oli valtava määrä osterinkalastajien verkkoja – sumppuja, laatikoita ja pyydyksiä – rannan tuntumassa. Alueen pääelinkeino on kalastus. Hiekkarantoja ei ollut missään, vain pengerrettyjä sementtireunuksia, veneitä, pursia ja muita kulkuvälineitä sekä Venetsian laguunin ulappa.

 

 

 

 

 

 

Jätimme kaupungin – ehkä liian hätäisinä – mutta olimme etsineet luonnosuojelualueita ja etsinnän oltua turhaa meitä jo väsytti puuha.

Seuraava kohde oli Venetsiasta 40 km itäänpäin oleva Jesolon pieni kaupunki ja sen ranta, Lido di Jesolo. Olimme olleet siellä neljän teinin kanssa yli neljä vuotta sitten. Halusimme nähdä loistavan upean ja ihmisiä vilisevän kultarannikon uudelleen. Sinne pakenevat padovalaiset heinä- ja elokuun helteitä. Alueella on satoja hotelleja, isoja lomakyliä, mökkejä, ravintoloita ja teattereita sekä ostospaikkoja.

Saavuimme Jesoloon navigaattorin avulla, täysin arpaa heittäen jollekin aukiolle vain. Aukiolle saavuttuamme huomasimme, että se on täsmälleen sama paikka, johon tulimme neljä vuotta sitten. Tulimme silloin etsimään Milanon lentokentällä hävinneen matkalaukun, tavaroiden ja vaatteiden tilalle uusia. Ja nyt olimme siinä samassa paikassa. Tuli kumma déjà vu -tunne.

Jatkoimme rantaan, joka on oma kylänsä. Olo oli kuin suuren juhlan jälkeen olisimme saapuneet arkiaamuna takaovesta keittiöön. Lapset eivät olleet mukana kälkättämässä takapenkillä, meillä ei ollut aikataulua - kunhan ajelimme päämäärättömästi - meillä ei ollut juhlavaatteita eikä vastaanottajaa. Kumma tunne vain vahvistui, kun lähestyimme lomapaikkanamme ollutta Malibu Beachin lomakylää. Alueen joka ainoa kymmenistä ja kymmenistä hotelleista oli kiinni, jokainen trattoria ja ravintola oli kiinni, ranta oli tyhjä eikä ketään näkynyt missään. Yli 20 km pitkä autio hiekkaranta, tyhjät rantavahtien kopit, suljetut ikkunaluukut, kolme naista paksut lämpötakit päällään kävelemässä rannalla, muutama työmies korjaamassa mökkien kattoa. Kaikkialla lappu chiuso – suljettu. Lomakausi alkaa maaliskuussa jatkuen lokakuulle. En olisi ikinä uskonut, että aikoinaan siellä käydessämme niin hillittömän vilkas kylä satoine mökkeineen voi vaipua totaaliseen talviuneen.

 

 

Olotila oli kuin Hollywoodissa, josta kaikki ovat poistuneet yöksi ja me olemme sisällä teatterilavasteissa, suurten pahvipuiden ja kuminukkejen ympäröidessä meidät kurotellen suurilla tummilla sormillaan meitä kohden.

Kävelimme rantaa myöten. Keräsin simpukoita ja laavakiviä hiekalta. Niitä oli tullut meriveden mukana niin paljon, että ne vain rauskuivat jalkojen alla kävellessä. Aallot pauhasivat, meri kohisi ja kylmä tuuli puhalsi silmiin veden. Aurinko laski kaupungin taakse tummentaen silhuetin mustaksi. Söimme eväät autossa lämmityslaitteen puhaltaessa kuumaa kesätuulta kasvoillemme. Jatkoimme yön pimeydessä moottoritietä kohti Padovaa.