Kauhukammari

Ke 27.5.2009
Tulin sitten suorittaneeksi italialaisen suullisen tentin – elämäni ensimmäisen. Enkä voi parhaalla tahdollanikaan sanoa, että se olisi ollut helppo tai että professoressa olisi ollut suotuisa vaihto-opiskelijaa kohtaan.

Tentistä ei ollut vielä mitään tietoa kahta päivää ennen tenttiä. Laitoin professoressalle sähköpostin ja sain vastauksen: juu, kyllä se on seuraavana päivänä, hänen studiossaan kello 9.30. Menin yliopiston Livianon päärakennukseen, kiipesin kirjastoon, kävelin sen läpi professorien huoneiden luokse. Sieltä käytävältä löytyivät tutut opiskelijat. Olin saapujista viimeinen, vaikka olin etuajassa. Leidi itse ei ollut saapunut. Myöhästyi varttitunnin.

Kuulustelu alkoi ja professoressa otti vastaan yhden opiskelijan kerrallaan omassa työhuoneessaan. Koskapa olin saapunut viimeisenä, niin laskeskelin olevani vuorossa puolen kahdentoista aikaan. Istuin hämärässä kirjastonurkkauksessa, keskellä tummia tammikaappeja, avoimen ikkunan ääressä. Puutarhan läpi kuului valtavan kaunis kuoron ääni – musiikkiluokan lasten vahvat äänet lauloivat italiaksi opettajan johdolla. Kuuntelin kaunista laulua ja haistelin ulkoa tulevaa voimakasta lehmusten kukkien tuoksua. Söin eväitäni ja ajattelin, että en jännitä – keskityn siihen, että osaan ja tiedän.

Kesken kuulustelujen rouva ilmoitti lähtevänsä tapaamaan paikalle saapunutta naista ja ilmoitti viipyvänsä 10 minuuttia. Viipyminen kesti tunnin. Meitä istui vielä kaksi raukkaa käytävällä. Emme voineet poistua mihinkään, ei edes vessaan, koska arvelimme, että jollemme ole ovenvierusjakkaralla arvon korkeuden saapuesssa, tentti menee meiltä sivu suun. Ja Rouva korkeus häviää kotiinsa.

Pääsin lopulta lähes neljän tunnin kuumassa käytävässä olleen hikisen odotuksen jälkeen professoressan työhuoneeseen. Hän tarkisti librettoni eli pahvikantisen suorituskorttini ja oikeuteni olla läsnä. Hän aloitti kysymällä valtavan laajan kysymyksen, joka oli minun tärppikysymykseni. Osasin ja tiesin. Selitä maalausten välineellisten tehtävien erot, renessanssiajan näkökulmasta – mietin, mitä hän haluaa tällä kysymyksellä, käänsin kysymystä mielessäni suomeksi, jäsentelin vastausta aivoissani ja aloitin kääntämään sitä italiaksi. Yht’äkki’ä huomasin, että kaikki tavallisetkin italialaiset sanat hävisivät päästäni! Aloitin jotain, mietin kuumeisesti ja rouva korkeus keskeytti, koskapa hänestä tuntui, etten tiedä mitään  enkä saan sanottua mitään, aikaa vaan tuhraantuu. Kysyin, voinko käyttää sanakirjaa apuna, mutta se nyt oli aivan tarpeetonta, tyhmä kysymys, kuka typerä sitä sanakirjalla tekee tentin. Jatkoin, että tämä on ensimmäinen tenttini italiaksi  ja elämäni ensimmäinen suullinen tentti, joten olo on hiukan hermostunut. Pää täynnä asiaa, jota ei saa tulkattua italiaksi.

Professoressa huokaisi äänekkäästi ja käski siirtymään kuvantunnistusosioon. Kirjat lähjähtivät pöydälle ja sormi tökki kuvaa. Tiesin, mitä tekniikkaa oli käyetty, osasin kertoa ajankohdan ja paikkakunnan, mutten kuolemaksenikaan muistanut kaikkia 70 italialaista taiteilijaa tuolta ajalta ulkoa. Ja leidin ärsytyskynnys vain aleni.

Useiden maalausten ja teosten katsomisen, tutkimisen ja selittämisen jälkeen professoressa räähkyi, ettei hän millään voi ymmärtää, miten hän tämän arvioi. Kun menin ja sotkin vielä lopuksi grafiikan tekniikat. Juu, olin sanonut työn tehdyksi metalligrafiikan kaiverrusmenetelmällä, kun se onneton oli tehty puukaiverrusmenetelmää käyttäen, grafiikkaa sekin. Olin kyllä korjannut asian, mutta mitäpä siitä, sanottu, mikä sanottu. Kysyin hiljakseen, saanko nyt vastata siihen ensimmäiseen suureen teoriakysymykseen. Ei se enää hyödytä, hän antaa arvionsa.

Professoressa sanoi ankaraan äänensävyyn, että hänhän ilmoitti minulle kurssin aluksi, että tämä on erikoiskurssi, vaikea jopa italialaisille, todella vaikea. Ja kun on tuo kieli vielä. Olisi tämä ollut vaikea saksaksikin. Vai että saksaksi! Sitä se tässä vielä puuttui – kas, kun ei kreikaksi. Teki mieleni sanoa, että toinen virallinen kielemme on kyllä valitettavasti ruotsi, ei saksa.

Siinä vaiheessa sanoin, että olen lukenut, suorittanut ja läpäissyt hyvällä arvosanalla maailman taiteen historian, mutta me emme keskittyneet vain italialaisiin tekijöihin. Ja tunnen nämä käsittelemämme tekniikat, joka ainoan – tosin nykyaikaisemmat – olen maalannut öljyväreillä kankaalle, temperalla puulle, tehnyt metalligrafiikan töitä sekä tuota onnetonta puukaiverrustakin. Ja työnsin hänen nenänsä eteen kortin, jonka olin tehnyt tätä tilaisuutta varten. Hän kiitteli kortista ja kerroin, että se on tehty nestemäisellä musteella, tussiterällä.. “ja akvarellilla”, leidi jatkoi. Sbagliata! – erehdyitpä, nolla pistettä. En sanonut, vaikka mieleni teki.

Karmea kokemus, kerrassaan karmea. Istuessani tuskaisen kuuman huoneen penkissä hikoilemassa näin, että hän oli antanut kaikille italialaisille opiskelijoille täydet pisteet, täyden kympin. Kas, saatan epäillä, etteivät italiaanotkaan ole muistaneet kaikkien tekijöiden nimiä ulkoa, mutta hyvä puhe, liukas kieli, kauniit lauseet ovat kuulema auttaneet usein tenteissä. Se hyvä figuuri – olin varmaan antanut totaalisen typerän figuurin sekä suomalaisesta että suomalaisen yliopiston opetuksen tasosta.

Poislähtiessäni en malttanut kuitenkaan olla laskettelematta arvon rouva korkeudelle, mitä kaikkia kuului noihin taideteosten välineellisten erojen luetteloon – sanat tulivat syöksymällä, luettelossa, oven edessä, juuri ennen kiitosta ja näkemiitä. Suljin kauhukammarin oven ajatellen mielessäni, että jätän hänelle antamani nimen – cattiva-Elisabetta,ilkiö – voimaan.

Ja tämä oli se professoressa, joka kovaan ääneen ilmoitti meille Venetziassa vieraillessamme, että taidetta ei lueta kaiken maailman manuaaleista. Sitä opiskellaan paikan päällä, kuvia katsellen. Hänen tenttikysymyksensä, laaja teoriakysymys, oli suoraan kirjasta – siitä riivatun manuaalista – pelkkää teoriaa, täyttä asiaa, ei mitään kuvajuttuja.

Tämän jälkeen voin silmää räpäyttämättä väittää toisin puhuville, että vaihtareita ei kohdella hyvin tai paremmin kuin natiiviopiskelijoita. Heitä kohtaan ei olla lempeämpiä, yhtään armoa ei tunneta, aikaa ei saa enempää, miettimistä ja jäsentelyä ei sallita eikä kielen käytölle anneta anteeksi.

Hyvilläni olen siitä, että tentti on nyt ohi, koko keväinen odotus tämän kuikelonokkaisen tentaattorin tentistä on takanapäin. Opintopisteitä kertyi suoritusrekisteriin kuusi. Arvosana oli – blondijärkeni mukaan suomalaiseksi käännettynä ja asteikolla 1-5  - hyvä eli kolmonen.  Tuskainen kolmonen, tosi tuskainen.

Odotan kauhean innokkaasti kesäkuussa olevaa samanlaista suurta tenttiä. Tentaattorina toimii pilkunviilaaja, vanhempi herrasmies. Tunteeko hän armoa vai ei? Häviääkö kieli päästäni. Jää nähtäväksi.