Keula kohti Italiaa

LÄHTÖ MIKKELISTÄ to 8.1.2009
Lähtöpäivän aamuna keli oli kuiva ja pakkasta oli -20, joten Arvi päätti kuitenkin vaihtaa nastarenkaat pois autosta alta ja jättää ne Mikkeliin. Viime minuuteilla huomasimme, että autonrenkaiden urasyvyysvaatimus on muualla Euroopassa enemmän kuin Suomessa. Niinpä renkaita vaihtamaan ja nastoja nyppimään vielä kerran.
Pakkasin pari kuutiota tavaraa eteiseen. Arvi laittoi onnettoman pieneen matkalaukkuun omat tavaransa – tyylinä oli normaali miespuolinen matkaaja eli hammasharja takataskuun, aurinkolasit paidan taskuun, laukkuun kahdet bokserit ja passi. Mitäpä sitä mies muuta. Minulla sitäkin enemmän. Arvi mulkoili yli metriin ulottuvaa vaatekasaa ja ilmoitti tyynesti: “Jaa kasa puoliksi, ja panet toisen pinon kaappiin takaisin.” Hmm. Takakontin täyttyessä autossa, piti niin tekemäni. Siitä huolimatta takakontti tuli kantta myöten täyteen. Kuskin taakse jäi rinkka täynnä tavaraa. Mihinkäpä minä lähtisin ilman rinkkaa? Jos sitä ei kolmeen vuoteen ole voinut jättää mihinkään, niin elä huoli, eipä nytkään.
Varustauduin siihen, ettemme löydä ajomatkan aikana yhtään yöpymäpaikkaa ja joudumme yöpymään autossa vähintään kolmena yönä. Kylmää oli lähtiessä  ja siihen oli varauduttava, että kylmää saattoi olla myös matkalla. Sääsetä ilmoitti radiosta samalla hetkellä, että Italiassa on vuosisadan kylmyysennätys -25 C ja vanhuksia on kuollut asuntoihinsa ja että  Saksassa on lumimyrsky menossa. Kipitin hakemaan yhden villapaidan rinkan sivutaskuun ja lämpöhousut rinkan kannen alle. Miehinen mies, joka käyttää pitkiä jorma-kalsareita tasan kaksi kertaa vuodessa, hirvimetsällä ja uutena vuotena, antoi periksi ja nappasi yhdet jormat kyytiin. Näillä eväillä sitä lähdettiin. Koirat ja talonvahti-Niina jäivät ikkunaan.
Helsingistä Turkuun ajaessa joku onneton vääräkielinen oli pykännyt tienviitat väärin ja eksyimme lumituiskussa.  Tulipa tutustuttua Samulinin Airan Hyrsylänmutkaan.
Ajomatkan aikana molemmilla oli tunne, että olemme menossa viikonlopun viettoon ystävien luokse. Aivot eivät suostuneet rekisteröimään muuta lähtemistä.

RUOTSI pe 9.1.2009
Lauttamatkalla laiva keinui yllättävän vähän enkä oksentanut kertaakaan. Syömiseksi kelpasi ja riitti yksi ruisleipä suolakurkun kera. Tietysti jotkut matkustajat osasivat riehua yöllä ja joku pienempi otus itkeä. Moottori jytkytti ilkeästi ja yö meni yhteen surkean kapeaan sänkyyn ahtautuneena tukalasti. Heräsimme siis kovin virkeinä ja ilahtuneina, kun laivaemäntä koputettuaan avasi hytin oven ja toivotti: “Gott morgon och vällkommen till Sverige!” Heja.
Tukholman uusi väylä satamasta ulos oli todella uutisensa arvoinen. Se toimi ja oli vetävä eikä tarjonnut yhtään Hyrsylänmutkaa matkaansa. Ajoimme Nyköpingin, Norrköpingin ja Linköpingin ohitse suuren Vättern-järven kuvetta seuraten. Keski-eteläisen Ruotsin Jönköpingin seutuvilla lumi hävisi hyvin vähiin, aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja lämmintä oli +2. Upea keli! Arvi siirtyi puikkoihin ja minä nukuin pois päätä särkevää laivakeinuntaa, josta syystä matkakertomuksen osuus etelämmästä jää vähiin sanoihin. Ruotsin eteläkärjessä ei enää lunta ja järvet sulia!  Ajomatkaa Tukholmasta Helsingborgiin tuli 580 km, aikaa kului 5 h. Helsingborgin satamasta siirryimme sujuvasti lautalla 20 minuutissa Tanskan Helsingöriin.

TANSKA
Outo maa. Pohjoisen kansan sukua, kieli kuin englanti ja saksa yhteen suuhun sullottuna. Kööpenhamina vilahti moottoritiellä ohitse ilman huomaamista. Niin hyvin se on rakennettu kiertämään kaupunki. Maaseudulla valkoiset talot olivat pieniä ja seinissä maalattuja tummanruskeita ristikoita. Lampaat söivät laitumella ja nurmi oli vihreää! Ei yhtään kumparetta tai mäkeä näkyvissä. Joka paikassa oli sumua ja keli oli synkeän harmaa. Maa oli äkkiä nähty, 150 km, ja edessä Rödbyn satama. Lauttoja kulkee monta kertaa päivässä ja jotkut sukulaiset reissaavat viikonloppuisin näemmä Saksaan riemuretkille. Meidän kuviteltiin olevan ruotsalaisia. Tottakai. Mutta emme olleet riemuretkellä Saksanmaahan.

SAKSA
Lautta kulki väliä vain 45 min. ja saavuimme pimeän koittaessa Puttgardenin satamaan. Ajoimme 50 km kohden Hampuria ja päätimme jäädä yöksi johonkin lähikylään. Kysyimme huoltoasemalta keskeltä ei-mitään neuvoa, mistä löytyisi Bed&Breakfast. Nuorukainen kertoi osaavansa englantia ja neuvoi saksan kielellä tien lähimpään motelliin. Motelli jäi löytymättä, mutta löysimme aivan ihanan pienen kylän, Heiligenhafenin. Taivaallisen sataman kylästä löytyi yösija majatalosta kahdelle matkaajalle. Tämä seitsemän huoneen majatalo tarjosi ainoille vierailleen yltiöystävällisen kohtelun ruhtinaallisine aamupaloineen, jota tarjosivat huonokulkuinen vanhus iloisine vaimoineen. Kuusi nopanpelaajaa pelasi yötä myöten tupakoiden olutsalissa. Huone oli jäätävän kylmä, +10 C, mutta siisti. Suihku ja WC löytyivät käytävältä.

p>

 

La 10.1.2009.  Aamulla nenä tukossa kokolattiamaton ja tupakansavun iloista. Sama mereltä nouseva sumuinen keli jatkui tääläkin. Maa oli tasaista aukeata, nurmi vihreää, pensaissa oli vihreitä lehtiä ja hevoset söivät heinää pellolla. Kylä oli kaunis vanhoine värikkäine taloineen, pienine kapeine mukulakivikatuineen ja putiikkeineen. Wurstia, leipomoita, korukauppoja, pikkuruinen tori. Kyläläiset olivat tirolilaisine huopahattuineen kuin viime vuosisadan vaihteen elokuvista. Näytti oudolta, kun kylä oli täynnä jouluvaloja, joulupalloja ja köynnöksiä. Suomessa joulu oli jo purettu. Täälä pidettiin joululomaa.

 

 

 

Matka jatkui kohden Hampuria, jossa lumipeite oli ohutta. Hampurista edelleen  Hannoveriin on vain 160 km, mutta maisema muuttui kerrasta. Lunta nilkkoihin asti, -2 C ja pyökkimetsiä laitumien ja lakeuksien sijaan.
Hannoverin jälkeen Hildesheimin pelloilla oli erilaisia torneja. Arvi epäili niiden olevan kauriinmetsästäjien ampumatorneja. Näimme myöhemmin vihreätakkisia kauriinmetsästäjiä pensaikoissa. Moottoritielle näkyi paljon pieniä kyliä kirkkoineen peltojen rinteillä, kumpuilevaa maastoa, risuja, muttei enää puita. Erikoisen kaunista.
Matka jatkui kohden Keski-Saksaa ja Kasselia. Jälleen muuttui maisema. Omituinen keltainen savusumu roikkui niskassa läähättäen. Vaaroja ja 8% nousuja varoitusmerkkeineen. Kesken kaiken viimassa vaelluksen hyytyivät tuulilasinpesunesteletkut. Niitä sulatellessa vierähti kokolailla tovi jos toinenkin.
Ajoimme moottoritietä, jota vain jatkui ja jatkui. Yhtään isompaa kaupunkia ei näkynyt, mutta pieniä kyliä kirkkoineen oli paljon. Ohitimme Auasin kylän ja kauniin Neuensteinin satulinnan.

Tienvarsilla oli viriteltynä outoja viljelmiä korkeiden tankojen väliin, verkot päällään. Viinitarhoja tai tomaattiviljelmiä? Eipä ainakaan enää tee mieli ostaa kaupantätiltä saksalaisia tomaatteja. Ovat hyvin myrkytettyjä.
Kylmyys kiristyi, -10 C. Matkamittarilukema näytti 850 km Saksan läpiajoa, kun lähestyimme Nürnbergiä, josta matkalaiset päättivät jälleen etsiä majataloa pimeän ja väsymyksen painaessa päälle.

Löysimme neonvalojen välkkeen takaa Gasthaus Nürnberg-Hoestin. Moottoritien viereen oli pykätty suuri Shellin huoltoasema ravintoloineen ja kauppoineen ja aseman kassalta sai avaimen Motelliin, joka tarjosi korkeakulttuurisia yömahdollisuuksia. Me tyydyimme pihan perällä olevaan Gasthausiin ilman viihdykkeitä, haiseva wc käytävällä ja hyytävän kylmä suihku jäätyneine lattioineen siellä samassa paikassa. Huone oli kuitenkin siisti ja lämmin. Ja jälleen Arvin iloksi ja hämmästykseksi löytyi huoneesta ihka oma lavuaari. Vesi tuli lirittäen kuin pikkupojilta, mutta tuli kuitenkin. Huonetta kysyessä setä tiskillä näytti naamaltaan punaiselta, kun hänen piti selittämän huoneen hintaa ja sijaintia sekä aamupalan kuulumista tarjoelmiin englannin kielellä. Avuksi haettiin nuori täti toiselta tiskiltä. Tätille kommentoin, että “Ich spreche auch deutch.”, jolloin setä kiepaisi ympäri ollen entistäkin punaisempi ja kivahtaen, että kas, miksipä et sitä minulle puhunut! Jaa jaa, Scwarzenegger, mitäpä sitä suotta, jos luullaan tanskalaiseksi. Avaimen saimme ja kohonnut hinta putosi. Täti jupisi poismennessämme setälle saksaksi, että englanniksi six ei tarkoita kahdeksaa, vaan kuutta.
Tankkasimme huoltoaseman myymälästä lisää leipää ja mehua eväspakkiimme ja huoneessa söimme omat lämmenneet eväämme epäkylmästä laukusta.

Su 11.1.2009.  Muhkuraisen kovat tyynyt antoivat jo kolmantena yönä hauskan päänsäryn matkalaisille. Yöllä pakkanen oli kiristynyt -15 C ja hyytävän tuulen kera se oli jäädyttänyt meidän juomavesisäiliömme auton kontissa. Arvi sulatteli sitä takapenkillä ja matka jatkui minun tarttuessani rattiin. Arvia kyllästytti jo kokolailla moottoritien tylsyys, maisemattomuus ja näköalattomuus. Raskas keltainen outo ja läpinäkymätön myrkkysumu roikkui yhä takaraivolla, joten mitään näkemistä ei ollut missään. Aurinko yritti killistää savusumun lävitse. Näimme kuitenkin jotain tuttua: ihka oikeita kuusia! Valitettavasti ne vain olivat pystyynkuolleita ilmansaasteiden vaikutuksesta. Harvat näkemämme männyt olivat lyhyitä, rupisia ja kasvoivat vinossa kuin McCoyn legopalikat suussa. Sininen Tonava oli jäätynyt. Maisema oli laaksomaista ja maassa oli hitunen kuuraa jatkaessamme kohden Müncheniä ja sieltä edelleen etelään. Matkaa Nürnbergistä Müncheniin tuli vain 165 km. 
Yhtään moottoritien tietullimaksua emme olleet maksaneet koko Saksan läpiajossa, saaduista neuvoista poiketen. Opasteet teillä olivat erinomaiset – suuret, näkyvät, monta sataa metriä ennen ulosmenoa. Arvin harmiksi ainotakaan katuvaloa ei ollut poistumisrampeissa eikä mikään liittymä ollut valaistu, toisin kuin Suomessa.

Päätimme, että emme aja Itävallan rajalle suurinta moottoriteitä, joka tekee lenkin kiertäen Innsbruckiin, vaan lähdemme päätietä seikkailemaan oikaisten kohden Garmisch-Partenkircheniä. Rajan ylitys on Mittenwaldin kautta ehkä halvempaa ja mennessä saattaisi olla jopa jotain näkemistä. Teimme maisema-ajelua matkan varrella: kiersimme ison Starnbergen-järven laitamilla ihaillen upeita maisemia. Kauniita ja kalliita, ja luultavastikin müncheniläisten keskivertokansalaisia rikkaampien, huviloita oli järven rantareunojen kylät pullollaan. Ihmiset olivat perheineen luistelemassa järvellä. Jää oli paikoin läpinäkyvän ohutta ja siellä oli vettä pinnalla, mutta sinne sitä vain sankoin joukoin vaelsi sunnuntairetkeläisiä kelkkoineen, jääkiekkomailoineen, eväineen ja reppuineen. Tie kiersi pieniä kyliä, kiemurteli tirolilaistalojen ja navettojen välitse aaltoillen järven mutkien myötä. Välillä näytti, että olemme traktorikärryn urilla, mutta sieltä se väylä jälleen eteni. Hienon hieno vedestä nouseva usva kiersi järven reunoilla ja leijui tiellä auringon valaistessa tuuheiden vanhojen korkeiden kuusten välistä tietä kuin satukirjan kuvissa.

Monissa valkoisiksi rapatuissa taloissa oli toisessa päässä navetta ja asukkaat toisessa päässä. Asunto erosi navetasta – väliseinän lisäksi – siitä, että asunto-osan ulkoseinään oli tanskalaiseen tapaan maalattu ruskeita poikkilautoja, jotka muodostivat neliöitä seinille. Maatalot olivat keskellä kylää, muiden talojen reustaessa niitä ja kirkon ollessa pääosassa. Maanviljelijöiden pellot jäivät kylien ulkopuolelle ja muodostivat laajoja alavia alueita. Näköala-ajelun jälkeen jatkoimme päätietä kohden Alppeja.

Minulla Alppien ylitys veti mahaa kuralle jo Mikkelistä lähtiessä ja jännitys vain kiristyi. Vaihdoimme kuljettajaa ja päätin, että tiukkojen mutkien ja äkkipudotuksien tullen solahdan kojelaudan alle. Huomasin, että kameran linssin takaa eivät hurjat pudotukset näyttäneet niin vellovilta, joten kuvia naksahteli runsaasti.

Garmisch-Partenkirchenissä  oli hieno aurikoinen keli ja upeat maisemat! Alppitaloja korkeine kattoineen ja pieniä tiiviisti rakennettuja kyliä.  Lehmälanta haisi kylissä, muttei se näyttänyt asukkaita haittaavan. Ihmiset vaelsivat rinteille, laskivat mäkeä perheidensä kanssa, hiihtivät vanhalla Olympialaisten ampumaradalla ja ajeluttivat kilpaa koiria reet perässään. Lunta oli 25 cm ja pakkasta -3, mutta ulkona oli lämmintä. 

 

 

 

 

 

 

Me suoritimme uuden Ölympiälajin laskemalla rinnettä suomalaisella Pirkka-muovikassilla. Takanamme siinsivät puhtaan valkoiset Alppien huiput korkealla kohti kirkkaan sinistä taivasta.

Valitsimme jatkoreitin Partenkirchenin kautta ja etenimme sieltä rinteitä ylös, solia alas, kunnes tulimme Itävallan puolelle.

 

ITÄVALTA
Pakkasta oli yhä vain -3 C. Vuoret jyrkkenivät ja laskut olivat jo 16 %:sia. Jurnutimme vuoria alastullessa pahimmissa kohdissa kakkosvaihteella ja autoletkan perästä tuli jarrunesteen käry. Lepuutimme vähän väliä auton moottoria ja hyrräsimme sivuteillä välillä paikallaan tyhjäkäynnillä. Alhaalla laaksoissa näkyi pieniä kyliä siellä täällä. Osa teistä kulki korkeilla silloilla ylittäen laaksot ja sinne jäävät kylät.

 

 

Ilta rupesi pimenemään ja kylien valot näkyivät pienien tähtien lailla alapuolellamme. Seefeld ja Innsbruck jäivät taakse ja raja lähestyi.

 

 

 

 

ITALIA
Rajalle tullessa ison bussin takaosa kärysi mustaa savua ja matkalaiset juoksivat ulos ja poispäin autosta. Siihen jäi jonkun matka sillä erää. Pysähdyimme tien varren huoltoasemalle. Arvi tarvitsi kahvin. Seuraavalta huoltoasemalta kysyimme neuvoa tielle, joka ei olisi tylsä moottoritie, mutta kulkisi kuitenkin kohden Bolzanoa. Aloitin keskustelun italiaksi, johon aseman hoitaja vastasi kysyen voisinko puhua saksaa. Hän ei mielestään osannut italiaa, koska oli Etelä-Italian Kalabriasta ja puhui aivan eri kielellä. Keskustelimme siis saksaksi ja englanniksi. Ensi kertaa asiakaspalvelija oli tyytyväinen, kun puhuin englantia enkä paikallista kieltä!

Ajoimme Bolzanon kaupungin läpi ja rupesimme etsimään yösijaa kulkijoille. Ajattelimme, että olisi parempi yöpyä kuin jatkaa perille, jonne oli matkaa vielä 350 km. Perilläolon yöpaikasta ollut tarkkaa tietoa, saati asunnon avaimista.

Bolzanon jälkeen pikkuinen kylä nimeltä Laives tarjosi yösijan. Kaikkialla olivat paikat kiinni, hotellit joululomilla, ihmiset matkoilla. Yhden yksinäisen Pizzerian ulkoseinässä paloi valo “Aperta – Öffnen” ja sinne me suuntasimme kysymään. Setä näytti yläkertaa ja sieltä löytyi valtavan suuri huone meille. Huoneessa ei tällä kertaa ollutkaan kokolattiamattoa, vaan kivilattiat. Ikkunat olivat yksinkertaiset ja kohtuullisen vetoiset. Arvi laittoi ikkunalaudalle voin ja eväsmakkarat, jotka säilyivät siinä hyvin jähmeinä yön ylitse. Kylmyyden poisti höyhenuntuvatäkki, vaikkakin se antoi nenälle tukkoisuuden. Huone oli kuin suoraan luostarista: valkoisiksi rapatut seinät, tummia suuria puukalusteita, mustat rautapäätyiset sängyt, Marian kuva sänkyjen välissä. Päätie sattui kulkemaan ikkunan alitse, joten melkolailla läpi yön jatkunut liikenteen kumu ryyditti yöunta. Alpit valvoivat yöuntamme jyhkeinä varjoina joka puolella. Päivämatkaa oli kertynyt tällä kertaa 350 km.

Ma 12.1.2009.  Aamulla maisema näytti oudon jylhältä. Aurinko paistoi vuorten välistä läikittäen kylää sieltä täältä. Ikkunasta ylhäällä näkyivät Alpit ja alhaalla hedelmäputiikin avaaja tuoreine tarjoamisineen.  Saksan ja Itävallan Alpeilla oli puita ja lunta, mutta nämä Alpit olivat rosoisia, keltaisia, jyrkkiä puuttomia kallioita ja karuja ilman lunta. Tie kulki laaksoissa mutkitellen vuorten välistä.

 

 

 

 

 

 

Pienen Lavis-kylän välissä näkyi vihreävetisen Adige-joen alkupää. Kevyt vesihöyryinen sumu leijui joka puolella. Maa oli paljas ja joka puolella oli viinitarhoja.

Trenton kaupungin jälkeen valitsimme oikotien kohti Padovaa, vältellen jälleen moottoritietä. Tie kohosi takaisin ylöspäin kulkien pitkän tunnelin lävitse. Vuoren takaa putkataneessa Pergine-kylässä olikin täysi talvi ja lunta joka paikassa. Siellä kasvoi myös isoja puita ja joka puolella näkyi runsaasti metsää. Pakkasta oli -5 C. Epäilyistä huolimatta ei koko matkan aikana, ei edes Alpeilla, ole ollut ennätyskylmää eikä pakkasta -20 C enempää.
Mutkittelimme yhä alaspäin, läpi tunnelien, pitkin vuorien kuvetta ja läpi pienten kylien.

 

 

Bassano di Grappan kylässä oliivipuissa oli vihreät lehdet ja nurmi vihersi. Lumi hävisi ja Alpit loppuivat kuin seinään. Padovaan oli 50 km matkaa.
Ajoimme tasaista tietä pitkin laakson pohjaa. Aurinko paistoi lämpimästi. Joka paikassa oli vanhoja ränstyneitä taloja, ruskeita peltoja ja keltaista hiekkaa. Maisema näytti kuin vanhasta Lännen filmistä repäistyltä.
Lähestyessämme Padovaa olin rättiväsynyt. Kaikki näytti tyystin erilaiselta kuin ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten kesäkuussa tänne tullessamme. Silloin kaikkialla vihertävät puut ja pensaat sekä kukkivat kasvit suojasivat ruskean loskan ja ravan sekä peittivät rumat epäkohdat. Nyt ne olivat paljaina eikä edes lumi suojannut harmautta, valuvaa mustaa nokea, roskia ja ränstyneitä taloja pihoineen katseilta.
Eksyimme moottoritiellä ja kiersimme kehää. Paikka oli suurempi kuin muistimme. Olimme viimeksi oleskelleet vanhassa idyllisessä keskustassa emmekä joutuneet ajamaan tuhansia moottoritien ramppeja, ohituskaistoja ja poistumaliittymiä. Lopulta kellon ollessa iltapäivällä kolme löysimme talon. Se sijaitsi vanhan keskustan kupeessa, kaupungimuurien ulkopuolella, pikkuisen vihreän joen vieressä. Talot ovat aivan kiinni toisissaan ja jokainen niistä on eri värinen. Pensasaidat reunustavat taloja ja takorautaportit pitävät kulkijat loitolla. Lyhyet kadut ovat kapeita, yhden auton ajettavia. Koko alueella on pysäköimiskielto poishinauksen uhalla ja siitä alkoivat meidän kulttuurishokimme alkusanat. Sillä sitä oli tuleman!

Ajomatkaa kertyi 2760 km, harharetkineen päivineen, ja aikaa siihen kului yöpymisten ja nähtävyyksien kera neljä vuorokautta. Ylimääräisiä pysähtymisiä emme montaa tehneet, vain kuvien ottamisen verran, ja syöminen tapahtui jalkojen ja selän lepuuttamisen aikana teiden varsilla.