Kielten testi ja luennot

To 19.3.2009
Riemuitsin siis alkuviikon italialaisena olemisesta – siitä, että minua luullaan italialaiseksi joko käyttämäni kielen tai jonkin muun vuoksi. Kunnes tuli tämä päivä.

Meillä oli toissaviikolla italian kielitesti. Testillä haluttiin katsoa, mitä me osaamme, mille tasolle meidät luokitellaan. Testin sanottiin olevan helppo, toisella kädellä sinä sen teet. Testi oli suuressa laboratoriossa eli tietokoneluokassa. Teimme sen kuulokkeet päässä katsoen ruudulle. Minä en kyennyt lukemaan ruudulta näillä onnettomilla vammaisilla silmilläni kunnolla, pää kipeytyi ja osan vastauksista heitin lopuksi arvalla.

Rastitin aivan alussa olleisiin henkilötietokyselyihin, että tiedän jo perusasiat, en halua oppia adjektiiveista, substantiivien taivutuksista, numeroista tai päivämääristä mitään. Osaan myös verbeistä futuurit, imperfektit ja normaalin perfektin, passato prossimon. Konjunktiivin kohdalle en pannut rastia, enkä kirjakielen perfektin, passato remoton. Ne saattavat – forse – kaivata hiomista. Näillä perusteilla minut pantiin testissä vaativaan luokkaan ja testin tekeminen venyi melkein kolmetuntiseksi. Olin lopen uupunut, päätä särki.

Enkä kyllä allekirjoita, että testi olisi ollut mitenkään helppo – koko kieliopin repertuaari käytiin läpi. Siellä oli kaksi luetunymmärtämistä, pitkiä tekstejä ja kaksi kuullun ymmärtämistä, toinen murteella. Kaikki ne tehtiin monivalintatehtävillä, aivan kuin ylioppilaskokeessa. Vastausvaihtoehdot olivat hillittömän lähellä toisiaan. Sitten oli kolme kielioppiosiota ja yksi 250 sanan kirjoitelma. Testi sisälsi kaikkiaan 11 osa-aluetta.

Tällä viikolla saimme sitten tulokset. Kielen osaamisen tasoissa opiskelijat jaetaan kuuteen luokkaan: A1 ja A2 eli alkajat, B1 ja B2 eli jatkajat ja C1 eli vaativan luokan osaajat. C2 on syntyperäisen italiaanon puhumisen taso. Tällä kertaa B1 ja B2 tasot yhdistettiin ja olen siinä ryhmässä.  Meitä on kohtalaisen iso ryhmä, kaikkiaan 38.

Professori sanoi, että kesäkuussa meille järjestetään lopputentti, jossa saamme arvion kevään oppimisen tasosta ja yleisesti italian kielen osaamisesta. Lopputentin jälkeen saamme todistuksen kielen osaamisesta sekä kolme opintopistettä taskuumme.

Varsinaiset kielten tunnit menivät hyvin, saimme kuunnella ja jouduimme puhumaan sekä keskustelemaan muiden kanssa. Professori laski leikkiä koko luentojen ajan ja oli kovin epämuodollinen. Hän jopa muisti opiskelijoiden nimiä ja heitti kysymyksiä yllättäen milloin kenellekin.

Nämä luennot ovat ainoat yliopiston luennot, joissa meillä on pakollinen läsnäolo. Yliopiston opiskelijoille ne ovat ilmaisia – siis jos ollaan läsnä. Mikäli opiskelija on poissa enemmän kuin 30%, niin hän joutuu maksamaan yliopistolle kielten tunneista – ne ovat maksullisia niille, jotka osallistuvat ulkopuolisina – byrokratia toimii näemmä jossain.

Tuntien päätyttyä minun piti sitten mennä kysymään Luigilta – joka on ihan oikea nimi herralle – että kauhistus, mitäpä teen, kun en pääse näille luennoille kuin joka toinen kerta. Luigi kysyi heti Sei finlandese, oletko suomalainen. Jaa, mistäpä niin päättelet. Il dialetto, il dialetto – auts, murteeni paljasti minut. En olekaan enää italialainen murteella puhuva donna.

Asia jatkui. Minulla on sen piirtämisen historian professoressan luennot, joilta ei kerta kaikkiaan voi olla pois. Luigin mielestä professoressalle voi aina selittää. No, no, no, ei voi, vastasin ja näytin murheelliselta. Cattiva, pahis, ilkiö, kysyi heti tämä signore silmät viiruilla - si-si-si, vastasin, tosi pahis. Niiltä luennoilta ei olla pois. Katsotaan ensi viikolla, tuopa kopio tätin luentojen sisällöstä ja mietimme, mitä tehdään.

Toivon hartaasti, ettei Luigi mene sanomaan cattiva-Elisabettalle, että tämä yksi suomalainen ääliö tulisi minun kielten luennoilleni, jospa päästäisit hänet. Elisabetta voi tokaista, että johan olen sanonut, että ei se tollikka taiteen teknisiä termejä ja kieltä ymmärrä, menköön pois vaan, nämä ovat erikoisopintoja maistereille.

Luennoille lähtiessä oli ollut hikisen kuuma keli, aurinko paistoi ja oli 22 C. Niin ollen jätin vaatteita vähemmälle, siirryin pieniin kenkiin ja pyöräilin avopäin, ilman ainuttakaan sadetakkia tai sontikkaa. Poislähtiessä jyrähti ukkoskeli. Koko taivas meni sysipimeäksi, salamoi, ryskäsi, vettä satoi kaatamalla täydeltä taivaalta. Yhtään kertaa en uskaltanut jarruttaa pyörällä kunnolla, takapyörä lähti sateen liukastamalla silokivellä luisuun. Veden valuessa silmälasien peitteeksi ajoin ympyrää ja huomasin palanneeni takaisin kielten luentojen kadulle. Läpimärkänä kaivoin kartan taskusta ja läksin ajamaan sokkeloisia katuja kortteli kerrallaan.  Pyöräillessäni takaisin kiroilin – ihka elävällä suomen kielellä – vaatteet märkinä, palellen, ravan roiskuessa ohiajavista autoista ja rännien tulviessa pitkin marmori- ja mukulakivikatuja. Kämpälle tullessa valistin Saraa: otan mieluummin vastaan räntää ja tuiskua taivaan täydeltä kuin vesisadetta ja rapaa. Se siitä italiaanosta.