Kirkkoamista

Su 29.3.2009
Sain perjantaina luennoilta pois lähtiessäni italialaisen naisen ärjynnän niskaani. Nainen syöksyi pyöräparkin läheisestä kampaamosta karjumaan minulle, että hänen kukkansa vioittuvat, kun me typerät laitamme polkupyörämme juuri siihen. Hänen koko puheestaan ei saanut tolkkua  eikä hän kuunnellut sanaakaan siitä, mitä sanoin palaten takaisin sisälle. Mietin, pohdin ja kävin liikkeessä sanomassa – niin kuin peri-italiaanotkin tekisivät – että mikä mahtoi olla hätänä. Englanninkielen käyttöni oli kuitenkin tarkoituksellista ja sekös sai aikaan koko henkilökunnan raivon. Mene pois Italiasta, typerys, kun et puhu italiaa! Ilmoitin tyynesti – englanniksi - että on olemassa maa nimeltä Suomi ja siellä osataan puhua muille ihmisille suomenkielen lisäksi ruotsia, englantia, saksaa, ranskaa, venäjää ja jopa italiaa – kohteliaaseen sävyyn vieläpä. Kaikkein irvokkainta asiassa oli se, että kyseinen liike sijaitsee Padovan kansainvälisen kielikeskuksen kupeessa – keskuksessa ravaa viikoittain toista sataa vierasmaalaista opiskelijaa.

Kämpällä alakerran belgiaano kertoi, että hänen polkupyöränsä renkaan oli kyseisen liikkeen naistyöntekijä käynyt puhkaisemassa tökkäämällä siihen reiän. Laurie oli ollut tuolloin kielten luennoilla, mutta asian olivat nähneet toiset nuoret.

Ehdotan ensi kerralla kielten professorille, että jospa hän kertoisi muotikampaamon omistajalle, että nämä onnettomat ulkkarit eivät kerta kaikkiaan häviä täältä maasta ja nämä onnettomat tulevat yhäkin tähän taloon opiskelemaan ja tuomaan pyöränsä myös jatkossa hänen kukkaruukkunsa kupeeseen, julkiselle kaupungin parkkipaikalle. Ja pitävät ne siinä – ilman reikiä pyöränkumeissa. Paikassa, johon professori itse ne käski jättämään.

Lauantaina sain lisää vettä myllyyni. Olimme sopineet siivoavamme, yhdessä, jatkuvasti ja joka lauantai aamupäivällä. Näin olin kämppikselle selvittänyt turhautuessani siivoamaan jatkuvasti yksin. Olin myös turhautunut jatkuvaan sotkuun, siivottomuuteen ja sikailuun. Kämppikseni ilmoitti tyynesti kesken imuroinnin, että hänpä meneekin nukkumaan, väsyttää niiiiin kovasti - a dopo siis palataan kohta asiaan. Tämä kohta oli illalla kello 20, johon saakka kämppikseni veteli unta sängyssään.

Henkäilin kiukuissani itsekseni ja mietin, kuinka olin perjantaina hyvää hyvyyttäni tuon kiukkuisen karjuvan italialaisen naisen jälkeen kuljettanut omalla autollani tuon kiinalaisen kämppiksen ihmettelemään Ikean tavaramaailmaa. Tuota ihmettelyä tehtiin kolme tuntia. Minulla ei ollut mitään ostamista ja tarkoitus oli käydä hakemassa kämppikselle uusi espresso-vehje.

Niinpä imuroinnin estyessä ajattelin, että tarvitsen musiikkia – jotain rauhoittavaa, jotain, joka saa ajatukset pois tästä kaaoksesta. Kotimaassa, kotona, kuulen ja olen aina kuullut musiikkia. Meillä on laulettu ja soitettu lapsuuden kotona aina. Samoin ovat omat tyttäreni laulaneet ja soittaneet aina. Varsinkin nuorimmainen, joka on laulanut ennen puhumaan oppimista joka paikassa – suihkussa, pukiessaan, ulkona, leikkiessään, vessassa, myöhemmin myös käyttäessään koiria ulkona sekä siivotessaan. Tätä musiikkia olen täällä kaivannut valtavasti. Tietokonevärkkini ei suostu soittamaan juutuupista musiikkikappaleita ja täällä olevat CD-levyni ovat jo kohta puhkikuunneltuja.

Niinpä otin takin päälleni ja läksin äkäpäissäni ulos kävelemään. Ajattelin, että läheisestä basilikasta löytyy musiikkia – mitä tahansa musiikkia tähän hätään. Löytyi sieltä. Siellä alkoi messu, siis kirkonmenot suomalaisittain sanottuna. Istuin viimeiselle penkkiriville ja päätin kuunnella ja katsella, mitä ovat katoliset kirkonmenot.

Hämmästyin siitä, miten samanlainen tapahtuma se on kuin luterilainenkin. Täysin samoja sanoja, rukouksia IsäMeitineen ja siunauksineen. Huomasin ymmärtäväni melkein kaiken – pappi puhui selvää ja vanhanaikaista italiankieltä. Niin jäin kuuntelemaan kieltä ja seuraamaan tapahtumaa.

Tottakai tapahtumassa oli myös eroja luterilaiseen verrattuna. Kuoripojat, heidän kantamansa kynttilät, monet ulkopuoliset, jotka lukivat erilaisia psalmeja vähän väliä, kovin vähäinen rukousten määrä ja runsas ristinmerkkien tekeminen. Suurin ero oli se, että basilikasta puuttuivat urut. Nurkassa oli populaarimusiikin käyttämät pikkuruiset sähköurut, mutta niitä ei kukaan soittanut. Papit lauloivat tarvittavan musiikin itse.

Varsinaisia virsiä oli todella vähän, paljon vähemmän kuin luterilaisessa kirkossa, mutta ne olivat paljon kauniimpia kuin mollivoittoiset surusäveliset luterilaisvirret. Ne olivat kuin kansanmusiikkia. Ja kirkkoväki lauloi iloisesti, korkealta ja voimakkaasti. Laulu ei laahannut hiljaa tai matalalla hitaasti.

Näitä pohtiessani en onneton kuullut, mitä pastori sillä hetkellä sanoi ja minut pääsi yllättämään kirkkoväen kätteleminen. Jokainen kätteli kaikki vieruspenkkiläiset kädestä. Se vähä, joka jäi alitajuntaani, oli, että siinä oli mukana ystävällisyys, välittäminen tai rauha. Asia oli hämmentävä ja inhimillinen.

Palattuani aina nukkuva kämppis oli herännyt ja siivosi rajuilla otteilla vessaa. Kyselin hyvin rauhallisesti, josko hänellä on jokin sairaus tai jotain, kun hänen pitää nukkua koko iltapäivä.

Jatkoin kirkkojemme erojen pohtimista vielä. Keskustelin sisareni kanssa tietokoneen välityksellä näistä eroista suhteessa Espanjan maahan, jossa hän elää katolisten keskellä. Mietin näitä asioita ääneen myös kämppikselle. Seurasin televisiosta samalla kaunista klassisen musiikin konserttia ja kyselin, mitä musiikkia Kiinan maassa kuunnellaan. No kiinalaista. Kommentoin Suomessa kuunneltavan kaikkia mahdollisia maailman musiikkeja, jota kämppis ällisteli.

Palasimme aiheeseen katolinen kirkko, aborttien kieltäminen, avioerojen sallimattomuus, kirkon vaikutus yhteiskuntaan ja naispapit. Kämppiksen mukaan katolinen kirkko on niin vanha, että sen perusteella se voi toimia, miten haluaa ja että se sitäpaitsi sallii abortit. Ilmoitin, ettei asia aivan niinkään ole. Kämppis ilmoitti lukeneensa niin Wikipediasta, oli tyrmistynyt ja vaati minua kertomaan, mihin minä pohjaan tietoni. Italialaisiin professoreihin, jotka ovat luennoineet meille Italian yhteiskunnasta, politiikasta, uskonnosta, perheestä ja avioliitoista. Luotan paikanpäällä ollleiden, syntyperäisten ja asiaan tutustuneiden, korkean koulutuksen saaneiden henkilöiden informaatioon enemmän kuin nettisivujen raaputuksiin. 

Ärsytyskynnyksen riman ylitti vielä Arvin soitto Suomesta ja uutisointi siellä. Arvi kertoi Suomessa uutisoidun kansainvälisestä talouskriisistä. Me olimme keskustelleet täällä asunnossamme talouskriisistä, sen vaikutuksista ja näkymisestä yhdessä päivällisellämme alakertalaisten kanssa. Tuolloin kämppis ei halunnut kommentoida mitään.

Nyt Suomi välitti tietoa, että talouskriisiaiheeseen liittyen oli haastateltu eri maiden kansalaisten tietämystä asiasta. Kiinalaiset tiesivät vähiten tai jopa ei mitään koko kriisistä. Jolloin tämä kämppikseni herahti toteamaan, että “Mitä nämä uutiset ovat ja mistä ne tulevat? Kuka sellaista uutisoi? Mistä Arvi tietää tuollaista?” Ja lopulta: “Eikö ole parempi olla tietämätön asioista?” – siis jos tietäminen pahentaa lamaa, aiheuttaa paniikkia. Tähän lauseeseen tiesin tässä vaiheessa iltaa ja ärsytyskynnystä varman vastauksen: Suomi on avoin yhteiskunta, siellä tietotekniikka toimii, tiedotus on vapaata, meillä on sananvapaus ja oikeus tietää, mikä on totuus – aina. Ja oikeuttani sananvapauteen käytän myös blogissani. Minua eivät kiinalaiset päättäjät kuljeta kolmen vuoden vankeuteen kritisoinnista ja uutisoinnista.

Kaiken kirkkoamisen jälkeen kämppikseni toivotti hyvää yötä ja on nukkunut koko tämän päivän. Murteita tuntemattomille voin valaista, että kirkota on savolainen ilmaus. Se tarkoittaa sitä, että joku kommentoi kohtalaisen voimaperäisesti, lähes ärhäkkään sävyyn, sanoo mielipiteensä muiden tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, siis ikään kuin saarnaa tai ripittää jotakuta. Näin nyt on tapahtunut, kaksi, jollei kolmatta päivää. Pelkkää ripitystä. Buona giornata – Have a nice day!