Lähtö ovella

Ke 24.6.2009
Olo on omituinen. On jäljellä kaksi päivää ja Italia on finito. Nyt tämä on minun kaupunkini, la mia città. Kun palaan – siis tulen palaamaan jonain päivänä tänne – silloin olen turisti ja  tämä on vain vierailijan kaupunki. Minun luentosalini, kauppani, kämppäni, katuni ovat vierailijan katuja ja paikkoja. Raaputettavat koirat ja jututettavat mummelit tuskin tulevat vastaan enää silloin.

Olen yrittänyt joka päivä viikon ajan imeä nahkoihini kaikkea mahdollista. Kävimme kävelemässä keskustassa, istuimme piazzalla, joimme nuorisopaikka Bar Fly:ssä Spritsit, nuuskimme atmosfääriä, kuuntelimme kielen soljunaa. Viimeiset valokuvat, viimeiset kortit, viimeiset erikoiset syötävät ja maisteltavat. Mitä vielä haluamme nähdä? Saisinko vietyä jotain nahkoissani mukana Suomeen?

Kulkiessani katselemassa ympäristöä huomasin yllättäen, että naapurin pihassa on kukkaruukussa olevassa pensaassa kypsiä vattuja, toisessa ruukussa metsämansikoita ja kolmannessa suuri persikka odottaen poimijaa. Kadun toisella omenat roikkuvat suurina, vihreinä ja painavina kävelijän pään ylitse. Vieressä kypsyy pikkuisessa puussa pikkuisia päärynöitä.

Tämä talo on hiljentynyt vähin erin. Marta palasi kolmen viikon vierailun jälkeen Espanjaan, Bojana muutti alakerrasta toiselle puolelle kaupunkia. Minä ja Arvi lähdemme seuraavina. Kuun vaihtumisen jälkeen lähtee Laurie Belgiaan ja elokuun lähestyessä myös Andriana ja Sara lähtevät omiin kotimaihinsa. Talo sulkee ovensa elokuuksi.

Yllättäen keli viileni täällä – ukkonen jyrisi ja satoi parina päivänä, päivällä lämpötila oli enää +29 C ja illalla vain +19 C. Minua palelee. Olen tottunut kahden viimeisen kuukauden aikana +34 C:n helteeseen eikä se hiottanut enää tuskastuttavasti. Yölläkin lämpötila pysytteli melkein 30 asteessa. Tulen varmaan pitämään toppatakkia Suomeen paluuni jälkeen koko kesän. Takuulla palelen.

Mietin, mitä otamme mukaan, mitä jätämme tänne ja mitä kuljetamme kirpputorille eli käytettyjen tavaroiden myymälään. Aloitimme televisiosta ja se odottelee nyt ostajaansa mercatino dell’usatossa. Toivon mukaan joku ei-digitaalinen henkilö löytää siitä hyvän masiinan ja saamme vähän matkarahaa itsellemme.

Aivot eivät tajua, että olemme lähdössä. Pakkaaminen on hankalaa. On tunne, että lähdemme käymään kylässä ja palaamme tänne takaisin. Aivan kuin reissu Napoliin tai Roomaan. Se sama tunne, joka oli Suomesta tammikuussa tänne lähtiessä, koti autossa ja tuntematon määränpää edessä. Nyt se sama tuntematon on tuttu ja jää taakse, koti lähtee autoon.