Läksiäiset ja matka Bergamoon

La 14.3.2009
Eräiden työnantajien mielestä työntekijän haluama ja lainsallima vuorotteluvapaa on yhtä tyhjän kanssa, se evätään, siirretään, perutaan tai ilmoitetaan, että hae itse sijaisesi, jos mielit mokoman saada. Ja muista, että sijaisen pitää olla täysin pätevä erikoisammattilainen. Näin kävi myös Arville. Hän palasi Suomeen.

Sallittakoon minun ihmetellä, kuinka kauan suomalainen kurkunkuristusote rahanahneilla työnantajilla jatkuu – missä vaiheessa työhön jääneillä työntekijöillä on liikaa töitä liian vähäisten työntekijämäärien tehtäviksi? Kuinka kauan talouskriisin pitää vaikuttaa ennen kuin työnantajat ymmärtävät, että toisinkin voi toimia? Milloin huomataan, että työnarkomania ei tuota tulosta? Ei ainakaan henkiselle elämälle ja ihmisen sosiaaliselle kasvulle ja kehitykselle.

Näin siis Arvi joutui tilaamaan itselleen lentolipun Bergamosta Tampereelle. Lento Ryanairin kautta maksoi neljä euroa. Lentokenttäverot maksoivat 25 euroa. Auto jää minulle tänne ja lupasin, että voisin viedä Arvin autolla Padovasta Bergamon lentokentälle. Täältä on Bergamoon 190 km.

Läksiäiset
Kävimme porukalla tiistaina ennen alakerran Martaan sekä Arvin lähtöä syömässä il Bar Fly:ssä eli nuorison suosimassa baarissa – se luokitellaan lie Suomessa pizza-ravintolaksi. Meitä oli kahdeksan paikalla. Söimme valtavat herkulliset pizzat, nostimme spritsit eli makeat italialaiset maljat ja kuuntelimme hillittömän melun keskellä, kuinka Juventus pelasi. Italialainen miespuolinen yleisö melusi seisaallaan ottelua. Melu oli kovempi kuin television ääni emmekä ilman huutamista kuulleet vieruskaverin puhetta. Baarin omistaja toi meille talon puolesta Limoncellot – olimme kanta-asiakkaiden ryhmässä ja söimme kohtalaisen määrän tuonakin iltana.

Tuli valomerkki - valot sammutetaan kokonaan varttia vaille puolen yön. Sen jälkeen asiakkaat menevät kassatiskille, jonottavat ja maksavat kaiken illan aikana syömänsä ja juomansa. Osa maksajista sai vielä mukaansa tiskillä juomat – menomatkalasilliset. Baari sulki ovensa puolen yön aikaan ja palasimme nukkumaan.

Harmia kylliksi ja outo ehdotus
Tottakai auton jarrut rupesivat keskiviikkona – kaksi päivää ennen lähtöä – jälleen savuamaan. Etsimme sitä varaosaa, jonka Arvi alun alkaen olisi halunnut autoon vaihtaa. Kävimme kahdessa Volkswagenin myymälässä, tulos:  italialaisissa autotarvikeliikkeissä ei myydä varaosia mihinkään muuhun kuin tiettyyn merkkiin – jokaiselle automerkille on oma varaosamyymälänsä. Varaosia ei täällä itse asennella ja jos asennellaan, niin ne on tilattava vähintään kolme päivää ennen tarvetta. Ehkä siihen olisi tarvinnut myös perustelut, veromerkit tupakkakaupasta ja pari leimasinlyöntiä päälle. Mene-ja-tiedä. Emme tilanneet.

Arvi purki pyörän parkkipaikan viereisellä nurmikentällä. Puhdisti ja väänsi mäntää eli teki tilapäistoimintoja. Minua asia hermostutti. Yhdistelmä nainen yksin, yöllä moottoritiellä, italialainen liikenne ja auto on pericoloso eli kohtalaisen vaarallinen jo ilman muita murheita. Paluumatka yksinään autolla, jossa jarrut saattavat savuta ei kuulostanut kovin miellyttävältä.

Alakerran Martaa oli viikko sitten luvannut tulla mukaani, mutta joutui lähtemään Espanjaan ennen Arvin lähtöä. Sara ei puhua pukahtanut, Andrianalla ja Loriilla oli tapaaminen professoressan kanssa. Talon entinen asukas, Claudio oli myös alakerrassa, kun kävin hakemassa sieltä torstaina pyykkiä. Hän jäi raaputtelemaan päätään, kun kuuli asiasta.

Jo kohta kuului koputus asunnon ovelta ja Claudio astui sisään. Olisi ehdotus. Niin? Jospa lähtisimme kaikki kolme junalla Bergamoon ja jäisimme yöksi Claudion asuntoon. Hän veisi aamulla autollaan Arvin lentokentälle ja minut rautatieasemalle, josta palaisin takaisin Padovaan. Ehtisin hyvin jopa aamuluennoille. Asia piti toistaa. Siis Bergamoon, Claudion asuntoon, sisar antaa sänkynsä käyttöömme? Niin, olisi miellyttävämpää nukkua yö rauhassa ja kulkea junalla mennen tullen eikä hintakaan ole päätä huimaava, 8 euroa. Forse – otimme tarjouksen vastaan, pakkasimme Arvin tavarat sekä repun eväineen pika-pikaa ja läksimme polkupyörällä siltä istumalta rautatieasemalle. Minun polkupyöräni jäi vartioituun säilytyspaikkaan ja me suuntasimme Venetsia-Milanon junalla kohti Bergamoa.

Perille saavuttuamme Claudio sanoi il papan tulevan hakemaan meitä autolla. Ihmettelin, mutten kysynyt mitään. Isä tuli ja läksimme rautatieasemalta ajamaan – niin, minne? Auto syöksyi pitkin pimeitä katuja, sitten teitä ja lopulta olimme järveä kiertävällä pienellä, kapealla tiellä. Kiidimme hillitöntä vauhtia kilometrien kertyessä. Olin kuvitellut, että Claudio asuu kaupungin keskustassa, pienessä yksiössä sisarensa kanssa. Toisin kävi.

Saavuimme pieneen kylään, jonka takana esi-Alpit kohosivat korkeuteen. Kylä oli kauniin Iseo-järven rannalla. Keskellä järveä, vain 150 metrin päässä rannasta, kohosi järvestä muhkea saari. Auto läksi nousemaan Alppien rinteelle. Tie kiersi serpentiinien lailla, sik-sak -mutkia pitkin rinteitä. Papaan vauhti ei pudonnut ensinkään. Onneksi tietä reunustivat tukevat muurit. Tulimme pikkuisen palazzon, matalan rivitalomaisen kerrostalon sisäpihaan. Kipusimme portaat sisään ja meille valkeni, että olimme Claudion perheen vieraina.

La mamma oli ovella vastassa, sisar tuli toivottamaan tervetulleeksi. Käykää pöytään, teille on illallinen, emme tienneet, että Claudio tuo vieraita, scusate, anteeksi, ruokana on vain nopeasti tehty primo piatto, secondo piatto, dolce ja frutti eli alkuruoka, pääruoka, makea jälkiruokakakku ja hedelmät. Papaa haki pitsiliinaiselle pöydälle italialaiset rommit, konjakit, makeat paksut sisilialaiset papaan kotipaikan viinit ja keitti tuhdit cafe strettot eli tiukat kahvit, pienistä kupeista. Minä sain tè al limone eli teeni sitrunan kera.

Papaa kuljetti minulle taidehistorian suuria kauniita kuvateoksia ja kiljaisi kesken kuvien ihastelun: “Venite vedere! Subito! La luce e la luna.” Tulkaa äkkiä katsomaan ja vei meidät taloa kiertävälle valtavalle vuoren rinteellä olevalle terassille. Olimme säkkipimeässä, ympärillä kohosivat esi-Alpit rosoisina ja tummina, järven vesi kimalsi ja valtavan suuri valkoinen kuu loi järveen pitkän ja upean kuunsillan. Se ulottui järvellä näkyvän saaren vierestä talon rantaan saakka. Saaressa tuikkivat talojen tuhannet valot luoden veteen kellertävää hämyä. Seisoimme hiljaa ja huokasin. Kuin olisin ollut Suomessa elokuun yönä. Ympärillä vain suhisivat palmut, tuoksui oliiviöljy ja sitruuna. Jostain kantautui hiljainen italian kieli.

Nukuimme Paolan sängyssä, molemmat sulloutuneina samaan sänkyyn. Toki  toinen pitsipeittoinen sänky koristeellisine tyynyineen oli vieressä, mutta me mahduimme yhden villapeiton alle. Kumpikin meistä hymyili ylähuuli vinossa: omituinen ilta, vieraana kuin varkain ja ihmeellisen kaunis paikka, satumainen pieni kylä kauniin järven ja rosoisten vuorten välissä. 

Aamuyöllä vielä pimeän pitäessä valtaansa Claudio ajoi Arvin lentokentälle. Olo oli irrationaalinen. Keskellä ei-mitään-minkä tiesimme, Arvi lähdössä johonkin ja minä jäämässä. Lentokentän jono kiemursi tolppien ja narujen välistä kohden check-inniä ja Arvi hävisi turvatarkastukseen. Me kurkottelimme lasin takana yrittäen nähdä vielä jotain. Claudio kysyi, joko Arvi läpäisi tarkastuksen. Jo, ei, jo – ei näy. Forse, jollei jäänyt kiinni siitä värikuulia ampuvasta aseesta housun taskussa eikä siitä pommista povitaskussa, virnisti Claudio. “Eikä siitä coltellosta, puukosta, sukan varressa”, minä jatkoin. Forse no, koskapa täällä ei näy carabinieerejä rynnistämässä kohden turvatarkastusta.

Sen jälkeen loppuivat sanat. Minulta hävisi autossa kaikki italian kieli. En osannut enää edes vastata kysymykseen, minkä ikäisiä meidän lapsemme ovat. Kysymys, joka opitaan kolmannella alkeistunnilla. Änkytin, etsin sanoja. Irrationaalinen tunne vain kasvoi – minulta puuttui se toinen suomalainen, se kaveri, jonka kanssa olin tullut ja matkustanut. Olin aivan häviöksissä mennessäni ostamaan junalippua asemalle. Mistä, keneltä, mikä lippu, mitä sanon.

Sain lipun, löysin raiteet ja oikean junan ja pääsin Padovaan. Silti täällä ollessani minulta puuttuu jotain. Se vieressänukkuja, jonka kanssa jaan ajatukset. Tavarat ovat täällä, tuoksu tallessa, ääni kuuluu puhelimen kautta, mutta se ei lähennä eikä helpota.

En ole - enkä tule koskaan olemaan – samaa mieltä niiden kanssa, jotka sanovat välimatkan kasvattavan suhdetta. Olen kasvatellut suhdetta 29 vuotta eikä yksikään tahdosta tai tahtomatta tullut välimatka kasvata mitään. Sitä vain tottuu asumaan yksin, jokainen likainen sukka ja haiseva bokseri häiritsee, nähdessä riitelee pienistäkin asioista, suuria ei kerkiä hoitamaan eikä mistään jouda keskustelemaan perusteellisesti. Minä nukun mieluummin sen saman peiton alla, viereen käpertyen, ajatuksia vaihtaen ja rauhassa jutellen – aamulla olen virkeä, tasapainoinen ja onnellinen.