Opintohommia

To 26.2.2009
Opinnot ovat alkaneet. Vihdoin, omasta – ja suomalaisten – epäilyksistä huolimatta. Toisaalta oli todella hyvä saapua tänne hyvissä ajoin, paljon ennen opintojen alkamista. Olen kerinnyt rauhassa – voiko täällä tehdä mitään rauhassa? – toimittamaan kaikki vaaditut paperit, lomakkeet ja selvitykset sekä saamaan opintokortit ja “ilmoittautumislibretton liikkuvalle ulkomaiselle saapujalle” eli kummallisen keltaisen pahvisen opintokirjasen erillisine rekisterinumeroineen. Olen myös kerinnyt tutustumaan kaupunkiin sen verran hyvin, että osaan jossain määrin suunnistaa yliopiston eri pisteisiin ja löydän aulat eli luentosalit samoin kuin kirjastot, hallintotoimistot ja opintokeskukset kohtalaisen mukavasti.

Monet luennoista ovat Livianon suuressa moniosaisessa palatsissa. Siellä ovat humanistisen tiedekunnan luennot sekä musiikin ja taiteen laitokset. Lisäksi siellä on kasvatustieteen ja filosofian laitos sekä arkeologian ja geografian luentoja.

Livianon palatsi on valtavan suuri rakennuskompleksi. Sen alueella on kaupungin eri rakennuksia, muun muassa terveystarkastuksen toimistoja. Palatsi on ison aukion, Piazza Capitaniaton, varrella. Aukiolla on muutaman kerran viikossa torikojuja, joissa myydään vaatteita ja tavaroita.

Taiteen rakennuksen julkisivu Livianon palatsin sisäpihan puolella on suomalaisen 70-luvun tyylinen, tyly ja ankea. Rakennuksen sisääntuloaula sitä vastoin on näyttävä: suuri, koristeellisesti maalattu ja täynnä patsaita. Taidehistorian laitos tarkoittaa kuitenkin tässä tapauksessa vain suurta laitoksen nimikylttiä sekä kirjastotiloja.

 

 

 

 

 

 

Kurssien valinta tapahtui kummallisesti. Etsin netistä yliopiston sivut ja kaivoin sieltä tiedekunnan omat sivut. Niitä päivätolkulla selattuani löysin aakkostetun luettelon eri kursseista. Niiden alla olivat sisällöt kursseista, opintopisteiden määrät ja luennoitsijan nimi, muttei sanaakaan siitä, toteutuvatko kurssit toisella semestrellä eli kevään aikana ja missä ja milloin ne mahdollisesti ovat. Lopulta löysin opettajille tarkoitetut koko palatsin salivaraukset ja kas, sieltä löytyivät haluamani tiedot salien lukujärjestyksestä. Outo paikka, mutta löysin kuitenkin haluamani tiedot.

Valitsemani kurssit on pitänyt ilmoittaa jo tänne tullessa opintokeskukseen, kansainväliseen toimistoon sekä lähettää opintosuunnitelman mukana Suomeen, Jyväskylän yliopistoon. Varmistin Jyväskylästä vielä amanuenssilta, että ilmoittamani kurssit eivät täsmää, ja että josko näistä uusistakaan kursseista ei joku toteudu tai onkin sisällöltään kerrotusta poikkeava, mitä sitten tehdään. Sain vahvistuksen, että elä hättäile, hyväksytään ne suoritetut kuitenkin johonkin opintoihisi.

Padovan yliopiston humanistisen tiedekunnan dottoressa kertoi, ettei kursseille tarvitse ilmoittautua kenellekään. Menet vain luennolle ovesta sisään, katsot, onko se sitä, mitä haluat. Jos ei ole, lopetat siihen. Jos on, niin lopuksi tentin tehtyäsi pyydät allekirjoituksen pahviseen keltaiseen korttiin luennoitsijalta – sille siis pahviläpykälle löytyi kuin löytyikin tarkoitus – ja saat sen kurssisuoritukseksi. Tenttiin sentään pitää ilmoittautua. Tentit ovat kesäkuussa ja jokainen tekee ne usein miten suullisesti sekä varaa erikseen aivan yksityisen ajan luennoitsijalta. Syksyn periodin päättyessä helmikuun alussa näin tenttien aikaan käytävillä hirmuisia jonot omaa vuoroaan odottavia opiskelijoita.

Osa meidän luennoistamme on vanhassa elokuvateatterissa. Se sijaitsee käsivarrenlevyisen kadun varrella, pimeässä tunkkaisessa kujasessa. Onneksi luentoja ei – vielä ainakaan – ole siellä iltaisin. Paikka olisi pelottava kulkea. Itse sali on suuri, harmaatukkaisen setukan ääni kuuluu siellä hyvin ja siellä ovat samanlaiset tarpeelliset tekniset laitteet kuin aivan normaalissa suomalaisessa luentosalissakin: valkotaulu, valkokangas, piirtoheitin sekä mikrofoni kaiuttimineen. Penkit ovat elokuvateatterin eli harvinaisesti pehmustettuja istuimia.

Palatsin luentosalit ovat valtavan korkeita, 8 metrisiä, eikä niissä ole mitään äänieristeitä. Luennoitsijat kimittävät edessä, suu käy, muttei mitään kuulu. Toiset käyttävät mikrofonia, toiset eivät. Ja monet mikrofonit – juu, niin, eivät toimi. Monet luennoista ovat niin pienissä saleissa, etteivät opiskelijat mahdu istumaan sinne. Tämän vuoksi opiskelijat saapuvat luennoille aina vähintään 15 minuuttia etukäteen. Paikoista on hirveä taistelu. Viimeisimmät tulijoista istuvat salin käytävien lattioilla. Luennoitsijat eivätkä salien varaajat tiedä etukäteen yhtään, kuinka paljon opiskelijoita tulee olemaan milläkin luennolla. Olisi paljon oppimista suomalaisesta yliopiston netin kautta tehtävästä kurssilleilmoittautumismenetelmästä.

Luentosalien penkit ovat tummia, kuluneita, puisia penkkirivejä, jotka on pultattu lattioihin. Hyvän käsityksen niistä saa, kun muistelee suomalaisia vanhoja kirkonpenkkejä. Ainoa poikkeus on, ettei näiden penkkejen eteen mahtuisi 190 cm:n henkilön jalat ensinkään. Penkin istumaleveys on 35 cm, joten takaliston takimmainen osa mahtuu juuri juuri siihen. Selkänojat ovat yhtälaisia, pitkiä, puisia, kiinni penkeissä ja korkeudeltaan 35 cm. Penkin selkämyksen takana on seuraavalle riville pöydät – 15 cm leveät puulevyrivit. Täällä ei siis nukuta luennoilla. Ei pysty tai putoaa penkistä, kaataa muut mennessään tai kaatuu eturivissä lattialle.

Jotkut luennoitsijoista eivät kommentoineet sen kummemmin saapumistani luennoille. Erään professoressan mielestä olisin voinut poistua muiden vasta-alkajien mukana, koska ne luennot – piirtämisen ja grafiikan historia – olivat maisterin tutkinnon suorittajille ja erikoisopintoja. En ymmärtänyt, mitä ne erikoisopinnot ovat ja vastasin suorittaneeni taidehistorian perusopinnot Suomessa. Olen myös suorittanut kandidaatin opinnot ja tekemässä suomalaisia maisterin opintoja. Niin sain jäädä – mutta vain katsomaan, kuinka tässä mahtaa käydä.

Tämän samaisen täti-luennoitsijan luennoilla käsitellään, otsikosta totaalisesti poiketen, 1400-1500 -lukujen eli renessanssin aikakauden italialaisia piirtämisen tapoja, värinkäyttöä, paperinvalmistuksen vaikutusta työhön sekä erilaisten musteiden käyttöä töissä. Asia ei ollut minulle vieras eikä vaikea. Ainoa vaikeus syntyy, kun en kuule tätin puhetta siinä 8 metriä korkeassa salissa diaheittimen ryskäessä ja huristessa korvan juuressa enkä ymmärrä aivan kaikkia italialaisia teknisiä termejä. Osaa termeistä olemme käyttäneet Jyväskylän yliopistossa, italiaksi, mutta emme kaikkia.

Tämän tätin tentissä joudumme – takuuvarmasti – tunnistamaan Tizianon, Michelangelon, Donatellon, Raffaellon – kuulostavat Turtles-ukoilta – töitä eli kuka maalasi tai piirsi mitäkin ja millä perusteella yhdistämme kunkin työn johonkin tekijään. Hirvittää jo nyt, saa nähdä kesäkuussa. Kaipaan suunnattomasti Suomeen jättämiäni Maailman taiteen historian kirjaa, Taiteen Pikkujättiläistä ja Jyväskylän yliopiston taidehistorian aikajanoja ja luentomuistiinpanoja.

Luennot voidaan perua ilman syytä. Missään ei etukäteen ole ilmoitusta, että luentoa ei olekaan. Menin paikalle vanhaan elokuvateatteriin ja siellä tuli opiskelija vastaan ilmoittaen, ettei meillä ole luentoja tänään. Hän oli saanut tiedon joltain, joka oli kuullut sen joltain, joka oli kuullut sen salia luuttuavalta setältä. Ovissa ei ollut lappuja eikä netissä mitään tiedoksiantokanavia ole. Kun kukaan ei tiedä, ketä on opiskelemassa, niin kellepä ilmoittaa sähköpostilla, ettei tarvitsekaan tulla?

Luennoitsijat ovat tähän mennessä puhuneet hyvää italiankieltä. Olen saanut selvän sanoista – siis jos istun eturivissä, nojaan eteenpäin, kiristän tukkani taakse pois korvien edestä ja pinnistän kuuloni äärimmilleen – eivätkä he käytä tätä paikallista, sanoja lyhentävää, ässiä suhisuttavaa murretta. Monet heistä puhuvat kohtalaisella nopeudella, eivät useinkaan liian nopeasti. Jotkut myös toistavat sanomansa, joten asiasta kerkiää saamaan kiinni. Tai niin ainakin luulen vielä.