Puoliaika

Su 3.5.2009
Puoliväli täällä on ohitettu. Puoliväli olemiselle on ohitettu jo kuukausi sitten, mutta yliopiston opintojen suhteen oli puoliaika käsillä menneellä viikolla.

Opintojen puoliaika
Omituinen puoliaika – luennoista suurin osa päättyi viime viikolla tai päättyy ensi viikolla. Luennot olivat tosi tiuhalla tahdilla, useimmat kolmena päivänä viikossa ja nyt jää tällainen kummallinen lukuloma. Luemme tentteihin, jotka ovat vajaan kahden kuukauden päästä. Minun pääni on rei’ällä varustettu, joten asiat unohtuvat, kun ne eivät ole aktiivisia. Olisi vain ollut kuten Suomen yliopistoissa – luentoja pitempään, vähemmän viikossa ja tentti heti perään. Parin viikon lukuloma olisi riittänyt.

Monessa kurssissa on satoja sivuja luettavana tentteihin. Useiden kurssien vetäjinä oli kaksi professoria – ensin toinen piti modulin A asiat, kolme opintopistettä, ja sitten toinen jatkoi modulin B asiat, kolme opintopistettä. Ja nyt tentteihin tulee molempien luennoitsijoiden eri materiaalit ja eri kirjat luettaviksi – tentti on samana päivänä ja asiat täytyy muistaa samalla kertaa. Tuskallista. Varsinkin, kun tentit ovat suullisia ja niihin varataan 30 minuuttia / opiskelija.

Tuntuu oudolta, että lukukausi päättyy näin nopeasti luentojen suhteen. Ensin odotellaan koko tammikuu ja vielä suurin osa helmikuuta, että luennot alkavat ja sitten ne päättyvät kuin kananlento, kesken kaiken. Ja tentit pidetään suomalaisen silmin katsottuna keskellä kesää. Heinät heilimöivät, aurinko porottaa +29 c, ulkona on Suomen heinäkuu ja me luemme tentteihin. Tunne on ikään kuin reputtaneen kesänvietto, toisten kirmatessa minä istun pää kirjassa.

Oleskelun puoliaika
Oleskelun ollessa puolessa välissä, huhtikuun alussa, tuli kyllästyminen. Tuntui siltä, että oli nähnyt kaiken, tiesi, mitä luennot koskivat, oli reissunnut ja oppinut tuntemaan kaikenlaista Italiasta. Halusi lähteä jo kotiin.

Tunteeseen vaikutti vielä vahvasti se, että oli kyllästynyt jatkuvaan siivoamiseen, kämppisten sotkuisuuteen, öisiin ääniin, asioiden jatkuvaan muuttumiseen ja ainaiseen vaihteluun. Mikään ei koskaan pysynyt ennallaan, koko ajan on muutosta toisensa perään. Se rasitti – tuntui, että halusin vakaan, muuttumattoman ja säännöllisen ympäristön – olin väsynyt jatkuvaan muutokseen.

Olin väsynyt järjestyksen puutteeseen, rikollisiin, huumeenmyyjiin kaduilla, tekniikan onnettomaan käyttämiseen, monimutkaiseen byrokratiaan ja jatkuvaan ihmismäärään joka puolella. Huokailin tasa-arvoista, mielestäni vapaamielistä Suomea, jossa tekniikka toimii.

Myös saasteiden vaikutus ärsytti. Nenäni oli tukossa koko ajan ja siitepölyjen lisääntyminen vielä tukki nenää lisää. Kevät tuli ja kasvit alkoivat kukintansa ja pölyttämisen. Verta vuosi nenästä alvariinsa ja ulkona oli vaikea hengittää. Pyöräillessä tunsin tukehtuvani ja keuhkoihin koski. Ikävöin Suomen puhdasta luontoa. Nyt se ei enää ole minulle klisee, vaan täyttä totta ja jotain todella arvokasta.

Kyllästyminen tuli myös jatkuvaan sateeseen. Aina satoi. Mikäli aurinko sattui paistamaan pari päivää pilviharson takaa, niin sen jälkeen vettä tuli sen edestä viikon. Eikä sitä täällä sada ripsuttelemalla, pikkuisen, vaan sitä lojotti niin, että autotallin lattia peittyi nilkan korkeudelta veteen. Kaduilla vesi seisoi  lätäköissä, puista tippui vesi päähän. Kaikki oli märkää, rumaa ja kurjaa. Joka päivä yliopistolle mennessä kastuin. Istuin luennoilla märin vaattein ja kämpälle tullessa kaikki kastui vielä uudelleen. Edes pitkä sadeviitta ei auttanut. Ja täällähän ei kuiva mikään vaate  - kosteusprosentti hipoo 100, jolloin kastuneet vaatteet kuivavat kolme päivää. Mikäli eivät homehdu ennen sitä.

Ehkä tuohon veden tulemisen kyllästymiseen vaikutti se, että minulla oli kuvitelma kauniista ja lämpimästä keväästä. Että kun maaliskuussa kukat kukkivat, niin on kesä ja lämmin. Monet olivat vielä asiaa kysyessäni opastaneet, että tammi-helmikuun sataa, sitten tulee kevät ja vähenee sade. Eipä pitänyt paikaansa. Vettä tuli huhtikuun loppuun saakka kuin saavista ja lämpötila putosi +10 C aina sateen tullessa. Jopa nämä paikalliset italiaanot kyllästyivät sateeseen.

Enpä ole pitänyt sateesta myöskään kotimaassa. Olen ikäni sanonut, että otan kymmenen kuutiota lunta ja paukkupakkaset ennemmin kuin sadetta ja rapaa.

Kaikki juhlapäivät ovat lisänneet koti-ikävän määrää. Mietin, mitä suomalaiset nyt tekevät, mitä sukulaiset puuhaavat ja miten siellä vietetään tätä tai tuota juhlaa. Olen kuullut maahanmuuttaneiden myös sanoneen näin. Oma kulttuuri, yhteiset juhlat ja tavat tuovat ikävän hyvin äkkiä pintaan.

Ja sitten tulivat irrationaaliset tunteet. Täällä lämpeni, joinain aurinkoisina päivinä lämpötila nousi +25 C. Olin riemuissani ja nautin keväästä, kukista, kasveista ja tulevasta kesästä. Joka sitten toi mieleeni, että miltä Suomessa näyttää kevät. Ja että tällaista on Suomessa kesällä. Tuli tunne, että haluan äkkiä Suomeen kesäksi. Tuli jälleen koti-ikävä.

Toinen irrationaalinen tunne seurasi ensimmäistä. Huomasin, että luennot päättyvät ja loppusuora häämöttää. Minulle tuli kiire nähdä kaikki ne ihanat paikat, joissa en ole vielä käynyt. Ja kaikki ne ihanat paikat, joissa jo olen käynyt ja ihastunut. Äkkiä, äkkiä, äkkiä. Lisää matkoja, valokuvia, lisää piirroksia luonnoslehtiöön, lisää kaikkea kaunista, joista saan nauttia. Tuli irrationaalinen tunne alamäessä olemisesta. Vauhti kiihtyy loppua kohden. Minun on kerättävä reppuuni vielä paljon ja aikaa on enää niin kovin vähän.

Mietin, mitä kaikkea olen kokenut ja miltä tämä on tuntunut. Tämä on ollut totaalisen erilainen reissu kuin turistin, siirtolaisen, omasta maastaan pois haluavan maahanmuuttajan tai ulkolaiseen rakastuneen ja hänen perässään lähteneen matka on. Matkaa odottaa kuin turisti, hankaluuksista on kuullut ja kulttuurishokki tulee varmasti kuin siirtolaisella. Vaihtarilla opinnot ovat pakollisia ja välillä väsyttäviä, vertailua omaan maahan tekee koko ajan ja paluu kotimaahan on edessä joka tapauksessa – ja siellä on edessä toinen kulttuurishokki, paluushokki. Tulee kaipuu Italiaan.

Suomessa täytyy opetella elämään vanhaa elämää uudelleen. Suomi tuntuu pieneltä, ahtaalta ja rajoittuneelta – kukaan siellä ei ymmärrä, mitä minä olen kokenut. Palaan muuttuneena takaisin. Ja aika on siellä mennyt eteenpäin, on tapahtunut asioita, joissa minä en ole ollut mukana. Se pitää vain hyväksyä.

En vaihtaisi tätä aikaa, tätä kevättä, mihinkään, ehdottomasti en.  Kaikkine hankaluuksineenkaan en vaihtaisi – on tämä sellainen elämänkokemus, jota monella ei ole ja jota moni ei pysty toteuttamaan. Ja tiedän jo nyt, että tulen paluuni jälkeen kaipaamaan monia asioita täältä. Epäonnistumiset, vastoinkäymiset, täällä koetut ikävät asiat ja hankaluudet unohtuvat. Päällimmäiseksi jäävät hyvät muistot, upeat ja hienot kokemukset ja elämykset. Ja halu palata vielä joskus tänne, näkemään uudelleen tämä kaunis maa ja kuulemaan tätä kaunista kieltä.

Kirjoitin näistä ajatuksista ja kokemuksista pyynnöstä artikkelisarjan italian-suomalaisten verkkolehteen. Mikäli joku haluaa lukea artikkelit, niin ne löytyvät osoitteesta http://mansikat.vuodatus.net/. Lehteä toimittaa suomalainen journalisti, joka on naimisissa italialaisen kanssa asuen täällä.