Pyhäpäivälliset

Ma 2.2.2009
Sunnuntain räntäsateessa ja harmaudessa päivä kävi pitkäksi. Filosofian historia rupesi nukuttamaan ja kaikki vähänkään herkullinen, käteen jäävä oli kaapista koluttu. Niinpä tuumasimme lähtevämme sunnuntaiajelulle ja samalla tarkistavamme auton olotilan. Se kun on kohtuullisen etäällä asunnosta, ison tien toisella puolen, ja saattaa kaikkine suomalaisine rekisterikilpineen sekä FIN-lappuineen aiheuttaa jollekin joutavalla ajalla varustetulle kalliiksi koituvia  intohimoja.

Arvi toi auton lilliputtikadullemme ja samalla kiikutti tuulilasin pyyhkijän alla olleen valkoisen lapun. Äimistelimme lappua, sovittelimme eri kieliä käsialaan ja näytimme sitä myös Saralle. Lopputuloksena – Saran kommentein höystettynä – joku italiaano oli ilmaissut, että Suomi on upea maa mahtavine ihmisineen. Tuo mahtava kuulema tarkoitti sitä, että italialaiset ovat ihmeissään, miten joku periferiassa, lumen ja pimeän keskellä oleva kansa on saattanut sodassa voittaa jonkun suuren mahtivallan. Italialaiset eivät voita tai voi olla mahtavia, mutta Suomi kuulema voi. Näin siis kommentit täällä asuneelta tarkkailijalta.

Läksimme – me upeat ja mahtavat - ajelulle saksalaisella mahtavalla mopedillamme. Kiersimme katuja turhaan. Mikään paikka ei ollut auki eikä mistään saanut mitään syömistä. Toki pizzaa olisi ollu parissa pikkuputiikissa tarjolla, samoin kuin yötäpäivää auki olevasta tee-tilaus-ja-ota -paikasta sai ottaa pankkiautomaatin näköisestä vehkeestä videon tai DVD:n kotiin vuokralle. Emme ottaneet, ei lähde pikkunälkä.

Palasimme asunnollemme. Ovelle sipsutti lunta päästään huiskien alakerran Marii. Selitti, että nyt olisivat kohta kattilat täynnä syömistä, missäs te viivytte. Katsoimme kummissamme. Nii-iin, oli kuulema sovittu, että joka maanantai syödään päivällinen vuoroin ylhäällä ja vuoroin alhaalla, jokaisen kämppäkunnan vuoroviikoin laittaessa ruokaa koko seitsemän hengen porukalle. Ja nyt syödään alhaalla, tänään, koska Martaa on lähdössä maanantaina matkoille  ja oliko Sara unohtanut asian ja meille mainitsemisen. Oli kyllä, hän pisteli juuri sillä hetkellä riisiä kattilastaan  hanakasti puikoillaan.

Sara nappasi viinipullon kainaloonsa ja siirryimme siis alakertaan. Kaksi kattilallista ja muutama pannullinen odottivat syöjiä. Mukana oli myös Martaan espanjalainen poikaystävä. Arvi paukautti pullonkorkin auki sen verran reippaasti, että syöjät saivat alkulasinpohjallisen kilisteltäväksi ja Arvi vaatteensa vaihdettaviksi. Marii selitti, ettei hän nosta lasia suomalaisittain Kippis, koska se merkitsee belgian kielessä tuhmahkoja sanoja. No, siis Cin cin.

Keskustelu pyöri opinnoissa, tenttiviikko on melkein kaikilla edessä. Tottakai – nuorison ollessa kysessä – keskustelu sivusi myös jätettyjä ja hyljättyjä poikaystäviä. Minä tulkkasin asiat Arville ja Martaa Saulille. Naiset kälkättivät ja miehet myhäilivät. Kukaan ei soittanut kitaraa eikä laulanut, vaikka oli kyseessä – tyttöjen sanoin –  italialainen harmoninen ja sivistynyt perhepäivällinen.  Ja tällä kertaa poistuimme ylös hyvissä ajoin.