Rimini ja San Marino

Perjantai 19.6.2009  -  Suomen juhannusaatto
Kukonlaulun aikaan läksimme kohden paljon kehuttua ja kohuttua Riminin rannikkoa. Etsimme Ferraran jälkeen kartasta pieniä teitä, joita pitkin voimme ajaa ja ihailla merta ja kyliä.

Olemme nähneet täällä ollessamme marmorista tehtyjä jalkakäytäviä, penkkejä, patsaita, veistoksia ja lattioita. Ferrara on kuuluisa marmoristaan, joten ohiajaessamme mietin, että saisimmeko jotain marmorista mukaamme Suomeen. Ohittaessamme pikkuruista Argentan kylää näin pienen myymälän, jossa oli mainoksen mukaan myytävänä lattiamateriaaleja. Käännälsimme auton pihaan.

Uskaltauduin kysymään jotain marmorista. Jaa, mihin tarkoitukseen. Kukapa tietää – enkä kehdannut sanoa, että pökkäänpä kokkareen vaikka leivinuunin päälle törröttämään muistoksi Italiasta. Niin keskustelu siirtyi pöytälevylinjalle. Äiti ja poika viuhtoivat, eieiei ole meillä, mutta haluatteko, että teemme pienen ystävällisen teon. Sisisi, grazie. Niin äiti soittamaan läheiselle kyläläiselle, joka ilmoittamaan kylän taidetta tekevälle Paolinolle. Ja äiti kirjoitti meille ajo-ohjeet ja mukaamme lapun Paolinolle, että nämä kaksi haluaisivat marmoria palan, kiitos erityispalveluksesta.

Paolino löytyi tovin kuluttua pihastaan, jossa oli valtavan iso teollisuushalli täynnä marmorintyöstökoneita ja kivipölyä. Setä ihmetteli vähän aikaa, mutta jo kohta meille löytyi palanen – tavolino eli pikkupöytänen tarvitsee vähintään 60 cm * 70 cm:n palasen, ehdottomasti. Ja sen pitää kestää säätä ulkona. Hioakin se pitää ja kiillottaa. Koneet kolisivat, pöly sakeni ja meille ilmestyi mukaamme kellertävä levy marmoria. Nonono, ei se kestä pakkasta, ottakaa se sisään talveksi. Mitä, Suomeenko sitä viedäänkin eikä Padovaan! Autoon asentelu pystyasennossa, turvavyöt kuin henkilölle ja matka jatkui virnistelyjen saattelemana. Katsoimme Arvin kanssa toisiamme – nyt meillä on pöytälevy, joka matkustaa turvavöissä Euroopan halki. Tämä marmori ei päädy leivinuunin päälle. Valokuvassa on tavolino yhtenä palana – toistaiseksi. Jatkoimme enempiä turistitarvikkeita himoitsematta matkaamme.

Näimme mennessämme valtavan suuria auringokukkaviljelmiä, korkeita maisseja kasvavia peltoja, päärynä- ja aprikoosiviljelmiä sekä suuren teollisuushallin täynnä pyöreitä heinäpaaleja. Puimurit olivat työssä pelloilla puiden viljaa, jota meillä puidaan elokuussa. Eräällä viljelmällä oli traktori ja kärrit, joissa nainen ja mies lastasivat persikoita puista kyytiin.

Tuskaisen paahteen vallitessa saavuimme Ravennaan, jossa siirryimme rantateille. Mitään merimaisemia ei kuitenkaan näkynyt – vain peltoa, taloja ja maantietä.

Riminillä meidän piti etsimällä etsiä, että löysimme sen meren ja rannan. Kaupunki on siitä muutaman kilometrin päässä. Rannalla on iso suurten laivojen satama. Pienen matkan päässä oli hiekkarantaa uimareille kilometritolkulla. Hiekalla oli satoja lepotuoleja ja aurinkovarjoja, mutta ei yhtä ainutta jäätelökioskia tai mehumiestä kojuineen. Rannan jälkeen oli kolme asfalttista autotietä, joiden varressa oli mitä ihmeellisimmän näköisiä hökkeleitä – ravintoloita, trattorioita ja pizzerioita. Hinnat tähtitieteelliset ja kojut rumia kuin bunkkerit. Asfalttiteiden toisella puolella oli kymmenittäin hotelleja, jotka olivat nykytyylisiä, 70-80-luvuilla rakennettuja rumia rakennuksia. Ei mitään kaunista, ei värejä, ei arkkitehtuuria, ei historiallisia kohteita.

Rannassa ei ollut laatoista tehtyjä kävelysiltoja, kuten Jesolon rannalla. Siellä ei myöskään ollut aallonmurtajia tai laitureita. Kävelimme tulikuumalla hiekalla, heitimme vaatteet aurinkotuoliin – maksu neljä euroa, kiitos – ja menimme vuorotellen uimaan toisen jäädessä vartioimaan tavaroita ja vaatteita. Vaatevahdin viereen tuli molemmilla kerroilla tummaihoinen nainen myymään hierontapalveluita. Nonono, ei kiitos – mikä lie oli palvelun laatu tai hinta, emme tarvinneet moista. Se olikin ainoa tarjonta kansoitetulla rannalla.

Vesi oli kohtalaisen lämmintä. Mereltä tuuli navakasti, tuuli pöllytti valkoista hiekkaa joka puolelle, vaatteisiin, silmiin ja iholle. Aallot löivät valkoisina harjoina rantaan. Tuuli toi tullessaan pilaantuneen kalan hajun. Kyllästyimme kovin äkkiä tähän rantaelämään ja siirryimme suolan ja hienon hiekan peittäminä tulikuumaan autoon.

Kiersimme kaupunkia ja etsimme etsimällä niitä kauniita kohteita. Löysimme ydinkeskustan, historialliseksi mainitun. Ei mitään näkemistä. Yksi kaupungimuuri, yksi kivinen suuri portti ja yksi kivestä rakennettu vanha silta, siinä kaikki. Talot 70-luvun lättäkattoja, rumia, mitäänsanomattomia, lasia, betonia, metallia. Nokka kohti San Marinoa ja äkkiä. Tämä Rimini on yliarvostettu ja turhaan kehuttu – mikäli ei ole yltiökiinnostunut pasteeraamaan rannalla ja näyttelemään itseään muille hiekalla bikineitään nosteleville älyköille.

Lähestyessämme San Marinon valtiota maisema muuttui täydellisesti. Laakso muuttui kumpuilevaksi. Puita, peltoja, viljelyksiä ja kauniita vanhoja taloja. Joka puolella keltaista viljaa, vehreätä ruohoa ja puita sekä sinistä taivasta. Tie kulki kummuilta laaksoon ja takaisin. Nousimme pikkuhiljaa ylöspäin.

San Marinon valtioon saapuminen ei ollut vaativa toimenpide - pari vihreään virka-asuun sonnustautunutta vartijaa keskusteli tien laidassa keskenään ja me ohitimme jonkin valkoisen talon. Tie muuttui yhä jyrkemmäksi ja kohosimme korkeammalle.

Katselin jotain linnaketta valtavan korkealla ylhäällä kivisen vuoren päällä. Pysähdyimme huoltoasemalle, jarrut haisivat ja Arvi lisäsi nestettä. Auto lepäili hetken ja sallimme sille pesun. Valtavan jyrinän saattelemana ohitsemme kiisi valkoisia tarroitettuja autoja. Sisisi, täällä ovat tänään San Marinon 51. rallit. Siinä humisi Tommi Mäkisen auto. Murinan kaiku kiiri laaksossa ja vuori vastasi siihen.

Tie nousi yhä jyrkemmin. Ajattelin jo välillä, että päädymme umpikujaan ja joudumme peruuttamaan takaisin. Autoletka edessä kuitenkin antoi vahvistusta uskaltaa jatkaa matkaa. Näimme kyltin San Marinon centro storico eli pääkaupungin historiallinen keskusta ja päätimme suunnistaa sinne.

Kaupungin historiallinen keskusta nousi 520 metrin korkeuteen. Minua hiukan pelotti kurveissa ja ylhäällä kaupungissa. Siellä olevista torneista, linnoista, silloilta, maanteiltä ja ravintoloista oli huima pudotus alaspäin. Näköalat olivat kyllä upeat – jos niitä uskalsi katsoa. Korkeimmat Monte Titanon huiput ovat 750 metrin korkeudessa.

San Marinon valtiossa on asukkaita 27.000 ja pääkaupungissa, joka on myös San Marino, asukkaita on lähes 4.500.  Kieli on italia ja käytössä ovat eurot, vaikka maa ei kuulu Euroopan Unioniin. Kansalaisuutta voi anoa, kunhan on asunut maassa yhtäjaksoisesti 30 vuotta.

Kiersimme vanhaa kaupunkia välillä tietämättä, mikä mäki ja nyppylä oli menossa ja missä ilmansuunnassa tarkasti ottaen olimme. Kaupunki on kolmella kukkulalla, joissa kaikissa on jyhkeät tornit. Joka puolella on linnoja, suuria rakennuksia ja palatseja. Kadut ovat kapeita, mukulakivisiä. Talot ovat vanhoja, takorautaikkunaisia, isoista kivistä rakennettuja ja oviaukot ovat holvikaaria. Pieniä putiikkeja on joka puolella, jalokiviä, kultaseppiä, lasia, vaatteita, turistitavaraa.

Ravintoloita on useita ja hinnat olivat kohtuulliset ja jopa halvat. Monesta ravintolasta oli panoraama-näköala alapuolella vuoren rinteillä olevaan laajalle levittyneeseen uuteen kaupunkiin, laaksoihin ja jopa 25 kilometrin päähän Riminille meren ääreen saakka. Söimme erään vuorennyppylän reunalla olevassa ravintolassa kolmella eurolla hyvän ruoan, paikallista Piadinoa eli ohutta rieskamaista leipää, jonka sisällä oli tomaattia, juustoa, lihaa tai kalaa ja oliiveja. Seuraksi joimme jääsohjoa maustettuna mintulla tai sitruunalla.

Päivän painuessa iltaan läksimme vuoren rinnettä alaspäin. Lehmuksen kukat tuoksuivat voimakkaasti, ruusut kukkivat puutarhoissa, kaikkialla oli erikoisia ja hauskoja patsaita sekä veistoksia. Hieno ja kaunis kaupunki, näkemisen arvoinen paikka.

Ajoimme yötä myöten Padovaan salamoiden räiskiessä Veneton lahdella. Aamuyöstä saatuamme tavarat autosta sisään puhkesi raju ukkosmyrsky myös Padovassa. Onneksi se sentään ei ollut samanlainen kuin myöhemmin Napolissa, jossa tiet repeytyivät, maa oli valkoisenaan rakeista, jotka hakkasivat autojen pellit lommoille ja särkivät ikkunoita. Meillä vain jyrisi, ryskäsi, salamoi ja satoi kaatamalla.

Autolta asunnolle kävellessämme juoksi kadulla meitä vastaan torakka. Arvi reippaana tappomiehenä listi sen rantasandaalilla, vaikka ilmoitin, että sen sisällä saattaa hyvinkin piillä muutama kymmen torakanmunaa. Ovesta sisään päästyämme tuikkasin Arvin kouraan ammoniakkiliuosrievun sandaalin pohjan pesuun.