Kaalia, risottoa ja hikeä

Ke 6.5.2009
Oli alakertalaisten vuoro tarjoilla meille päivällinen tai italialaisittain la cena eli illallinen. Tarjoilu on yleensä ollut verso l’otto eli kohden kahdeksaa. Nyt tuli ilmoitus, että ehkä se on kohden puolta yhdeksää tai pikemminkin yhdeksää.

Kipittelin tarkistaamaan tilannetta ennen yhdeksää – mitään ei missään – valmistajat ovat tulossa, tulkaa verso le nove e mezza eli puolen kymmenen jälkeen. Kämppis sanoi, ettei ehkä kannata pitää kiirettä. Niinpä menimme alas kymmenen jälkeen. Nälkä jo huusi suolistossa. Suomalainen on syönyt iltapalansa ja harjaa hampaitaan.

Tällä kertaa alakerrassa oli valmistajia - hirveä häiske joka suunnalla - kuka oli kokki, siitä ei saanut mitään selvää, mutta ihmisiä pyöri keittiön, hellan ja pöydän ympärillä. Pyörittelimme silmiämme kämppiksen kanssa. Nälkä kasvoi ja ladoimme lautasia aikamme kuluksi pöydälle, seitsemän ainakin.

Hiljalleen tilanne selveni. Kroattiblondi oli saanut hellan ääreen uroksen. Vesi valui niskasta, naama punoitti, jokaisessa hellassa paloi tuli, pannuja ja patoja kaikissa. Kuului murinaa, huoneeseen levisi tuoksu. Painonnostoa harrastaneen näköinen, tummalla päällään kattoa tavoitteleva italiaano-uros kumartui keitoksen ääreen.

Belgiaanittaren ystävätär tutustui uroksen teoksiin ja heilutti kauhaa avustajan elkein ja säesti toimintaa asiaan kuuluvilla kysymyksillä: “Mikä tämä on? Paljonko tätä laitetaan? Sekoitanko vielä?”. Belgiaanitar vatkasi jälkiruokakulhoon jauhoja, munia ja maitoa. Kroattiblondi valmisti kylpyhuoneessa sotamaalausta uusilla muodinmukaisilla kiiltoväreillä ja vihelsi.

Ovesta tuli uusi italiaanouros - kroattiblondin toinen tuttava – tuoden tullessaan kotinsa tuotteita eli säkin etikettömiä valkoviinejä. I cavatappi – korkkiruuvi – ja valkoviini herui laseihin sekoittuen pehmeän mehevään aromiim, joka levisi hellan äärestä yhä vahvemmin huoneeseen.

Pöydän ääressä saimme lautaselle il primo piatton eli pastaa, jossa oli kastikkeena tomaateista, valkoviinistä, valkosipulista, jostain lihasta ja pippurista tehtyä punertavaa herkullista sosetta. Aah, nälkä läksi.

Ja lisää tuli lautaselle. Il secondo piatto eli risotto. Risotto? Valtava annos vaaleaa, pehmeää, melkein sosetta, joka suli suussa. Se oli taivaallisen makuista! Vilkuilin kroattiblondia – minkä uroksen tämä olikaan kuljettanut huoneistoon. Uros puhisi ja vastasi kysymykseeni, mitä ihmettä risotto sisälsi. Asiasta piti ensin käydä neuvottelu toisen italialaisen uroksen kanssa. Mikä riisi on parasta, miten parsa leikataan, mitä viiniä laitoit. Kas, risoton voi tehdä Basmati- tai Jasmiiniriisistä. Parsakaali oli leikattu pitkiksi suikaleiksi, paistettu muhkeassa määrässä voita ja valkoviiniä antaen sen hautua pehmeäksi. Sekaan heitetään valkosipulia reilusti. Lopuksi siihen oli lisätty juustoa, jonka laadusta, nimestä tai kotipaikasta ei jäänyt aivolohkoon ymmärrettävää sanaa. Koko pehmeä kellertävä seos lisättiin riisin joukkoon ja vielä tujaus voita päälle. Mikä maku! Haarukallinen suorastaan luiskahti nieluun ennen kuin sitä kerkisi hampaillaan koittamaan.

Belgiaanittaren jälkiruoka tuli pöytään – ehtoja lettuja. Ei, kyllä ne ovat crêpe. Jaa, Suomessa ihan maalaisesti lettu tai lätty. Nyt vaan opin uuden ja vähän vieraan tavan syödä näitä: paistinpannun kokoisen letun päälle levitetään veitsellä senttimetrin kerros Nutellaa eli italialaista suklaa-pähkinä-levitettä, lettu taitetaan kahtia ja vielä kerran kahtia ja se syödään siitä sormin. Minulle kelpasi raikas boysenmarjahillo, jota löytyi jääkaapin nurkasta.

Raahustimme puolen yön aikaan yläkertaan rappusen kerrallaan. Kämppikseni mutisi, että ateria oli siis verso le undici o dodici eli kyllä se kohden puolta yötä oli.

Yöllä ähkyin sängyssä – söin aivan liikaa ja liian myöhään. Täällä tapana on, että kokki tai muu emäntä laittaa ruoat vieraiden lautaselle ja kaikki kattilassa oleva jaetaan kaikille. Pyytäessäni vähän sain lautaselleni minun viikon annokseni. Mutta hyvää se oli, kertakaikkiaan jumalaisen hyvää.