Napolista Padovaan

Ke 15.4.2009
Heitimme hyvästit uhkealle 70-luvun huoneellemme Napolissa ja suuntasimme keulan kohti Firenzeä. Sieltä Bolognaan ja Padovaan. Minulla oli aivan hillitön nuha, kuumetta ja kurkku niin kipeä, etten tahtonut kyetä nielaisemaan. Eräs napolilainen sanoi Padovassa, että niin käy usein vierailijoille ja turisteille – kelit vaihtuvat +30 C:n lämpötilasta sateeseen, tuuleen ja +10 C:n lämpötilaan. Näinhän kävi Vesuviuksella ja tottakai mereltä myös tuuli koko oleskelun ajan.

Lähestyessämme Firenzeä varauduimme jälleen ruuhkiin ja moottoritiellä seisovaan autoletkaan. Varoitin Arvia ja niin käänsimme keulan kulkemaan pikkuteille jo hyvissä ajoin eli Perugian kaupungin kohdalla. Ajelimme Trasimeno-järven reunoja, pysäytimme ja kävimme kävelemässä järven rannalla.

Näimme perugialaisia kauniita laaksomaisia seutuja, ohitimme Cortonan ja tulimme Arezzoon, Sienaa hieman ylemmäs.

Nämä sienalaiset ja fiorentiinolaiset maisemat olivat kumpuilevia – laaksoja ja nyppylöitä – täynnä suurikokoisia viljelmiä, laakeita peltoja täynnä keltaista rypsiä, kohti taivasta kurottavia teräviä tumman vihreitä sypressipuita ja siellä täällä pieniä sinisiä tai vihreitä lammikoita eli italialaisittain varmaankin järviksi luokiteltavia.

Jatkoimme ohi pienien kaupunkien, Montevarchi, Valdarno ja Figline Valdarno. Pysähdyimme syömään eväitä. Sain kuumeen alenemaan ja jyskyttävän päänsäryn hetkeksi taukoamaan, joten  siirryin ajamaan antaen Arvin hetkeksi levätä.

Kumpuilevat maaseutumaisemat jatkuivat: Rignano ja Pontassieve. Olimme Firenzen korkeudella ja näimme moottoritien olevan aivan tukossa, joten jatkoimme maaseututietä.

Tie muuttui jyrkäksi vuoristotieksi, mutkat tiukkenivat ja tien vieressä oli äkkiputouksia alas. Pimeä hiipi maiseman ylle. Arvi jatkoi ohjustamista. Pratolinon ja Vàglian välissä tie oli noussut niin korkealle, että minun flunssan tukkimia korviani särki vihlovasti. Pää tuntui paukahtavan – korvat olivat aivan lukossa enkä kuullut mitään. Kiirehdin Arvia ajamaan alas.

Yllättäen San Piero a Sieven kohdalla auton valokeilaan ilmestyi kuin tyhjästä metsäkauris. Se kääntyi, kaatui, nousi, koikkelehti tielle ja jälleen pois. Arvi teki äkkijarrutuksen, tavarat paiskaantuivat mikä minnekin, minä lensin penkistä eteenpäin – onneksi pääni jäi tuulilasista muutaman senttimetrin päähän – mutta takanaoleva ei meinannut saada autoaan pysähtymään. Hän ajoi kohti ojaa. Arvi kerksi kauriin koikkelehtiessa vasemmalle kääntämään automme takanatulevan edestä pois, jolloin hän välttyi ojaan ajamiselta ja sai autonsa takaisin tielle. Autoon levisi palaneen kumin haju – kauriin liha jäi tällä kertaa pois ruokavaliostamme.   Päätimme siirtyä seuraavan pikkukaupungin kupeesta, Barberinosta, mottoritielle.

Navigaattori kadotti tien. Ruutu näytti pelkkää sinistä nuolta. Pimeässä etsimme oikeita liittymiä ja löysimme kuin löysimme. Navigaattori oli erehtynyt, ajanut väärin, ei löytänyt kohdetta tai antoi vääränmallisen risteyksen yli 20 kertaa matkamme aikana.

Loppumatka Bolognaan meni kuitenkin rauhallisemmin. Paketti nenäliinoja valui käsieni lävitse, otin uuden särkylääkkeen. Pääsimme Padovaan juuri ennen puolta yötä. Tuota yli 700 kilometrin matkaa olimme tehneet lähes 13 tuntia.  Seuraavana päivänä olivat luennot – heti aamusta ryystämään luentosaliin.

Amalfin rannikko ja Capri

VIETRI  Ti 14.4.2009
Eväät, kamera, varavaatteet, karta ja navigaattori mukana läksimme moottoritietä kohden Salernoa. Napolista matkaa kertyi vähän yli 70 kilometriä. Emme ajaneet Salernoon saakka, vaan hieman ennen sitä, Vietrin kaupungin kohdalla, erkanimme moottoritieltä ja läksimme kurvailemaan pitkin rannikkoa. Pieniä kallioiden rinteisiin rakennettuja teitä – suuntana Amalfi, Positano ja  Sorrento, jonne ajomatkaa tulisi Vietrin kaupungista 30 kilometriä. Suunnitelmissa oli päästä lopuksi isommalla kuin venholla Caprin saarelle.

Ennen lähtöä mietimme, miten ja mistä suunnasta tuota reittiä ajaisimme. Arvin ehdotuksesta ajoimme sitä siis itä-länsi-suunnassa. Perusteluna oli minun vänkärinpenkin istuinpaikkani, joka näin ollen olisi lähempänä kallionkuvetta kuin kuskinpaikka. Myös kaistamme olisi lähempänä ylärinnettä eikä alaspäin putoavan jyrkänteen puolella. Ymmärsin insinöörilogiikan ja mitä pitemmälle matka eteni, sitä älykkäämmäksi se osoittautui. Korkeapaikan kammoisena selvisin lähestulkoon istuma-asennossa koko matkan.

Tie kaarsi niemennokasta kulkien Maiorin kylän vierestä. Ohitimme oliiviviljelmiä, jotka kiersivät vuoren rinteillä monessa kerroksessa. Näimme kullankeltaisia sitruunoita pikkuruisissa viljelmissä. Tie kulki äkkijyrkkiä kallionkupeita myöten, tehden sik-sakkia ylämäissä, nousten korkealle vuoren huipulle, aina 1.300 metrin korkeuteen, pudoten siksakinlailla alamäkiä ja laskeutuen louhikkoisten kallioiden laitoja laaksoihin, joissa oli kyliä tai kaupunkeja.

Osa kaupungeista oli ylhäällä, vuoren kupeessa ja alhaalla näkyi jyrkän louhikon juuressa kaupungin uimaranta ja venesatama. Toiset kaupungit oli rakennettu vuorten väliin, laaksoihin, tuulen suojaan – paikkoihin, joissa meri kohisi, aurinko paistoi ja vuoret reunustivat kaupunkia joka puolelta. Tällainen oli myös Amalfi.

AMALFI 
Kaupungissa on reilut 5.000 asukasta, piazzoja, pieniä kauppoja, duomo, oliivilehtoja, viinitarhoja, uimaranta ja kaunis satama. Aurinko porotti +30 C:n paahteella, tuuli kävi mereltä pieneen kaupunkiin. Turisteja, paikallisia asukkaita, lämpöä ja kauniita maisemia. Viehättävä ja rauhallinen paikka. Nautimme satamapiazzalla valtavan suuret ja herkulliset jäätelöt: tiramisu ja minttu sekä suklaahippu ja metsämansikkasorbetti.

Matkamme jatkui edeten Praianon pienen kylän läpi ja läksimme nousemaan korkeammalle niemen ylittävälle vuoritielle. Yllättäen edessä oli tunneli ja tietyömiehiä, ajokielto. Kävin kysymässä, mitä on tapahtunut. Minua katsottiin kuin olisin ilmaa – nainen – ei mitään. Kapeata tietä tuli viereen koko pitkän mutkaisen jonon ohittanut sliipattu herra mustalla kiiltävällä, puunatulla, uudella ja upealla Mersulla. Herrahenkilön ei tarvinnut kysyä – vastaukset tulivat kuin apteekin hyllyltä, pokkurointien kera. Tämä signore oli kohtalaisen nuori, mustat nahkahousut  ja kiiltävät teräväkärkiset kengät jaloissa, hopeanhohtoinen silkkiliituraitapaita päällä, tukka soavella sliipattuna taakse, silmät kissankokoisten peiliaurinkolasien takana. Herra ajoi letkan ensimmäiseksi, sai nyökyttelyt, hyvänpäiväntoivotukset, käden noston lippaan ja luvan ajaa heti. Meille ei jäänyt yhtään epäröimisen varaa siitä, mihin tiettyyn klaaniin tämä arrogentti autoilija kuului. Vaikka kuljettajaa hänellä ei tällä kertaa ollutkaan.

Pääsimme aikamme odotettuamme jatkamaan matkaa. Ilmeisesti vuoresta tullut sortuma oli tukkinut tunnelin ja odottaessamme se siivottiin. Teiden varsilla oli pahimmissa ja vaarallisimmissa paikoissa verkkoja vuoren rinteillä estämässä näitä sortumia. Emme nähneet enää herra-mersua.

Aivan tien reunassa oli onkaloita – kallioon hakattuja pienen pieniä aukkoja. Niiden sisällä oli pikkuruisia savesta tehtyjä taloja pitkin aukon reunoja. Pysähdyimme katsomaan. Ne olivat ohjauskylttejä – kuin mainoksia – korkeammalla vuorella sijaitseviin luolakyliin. Kaukana rinteillä näkyivät nämä  luolat vuoressa. Siellä joku on asunut – tai asuu yhä. Joissain näimme luolien suiden edessä istutuksia, viljelmiä ja kukkia.

Molemmin puolin tietä kasvoi valtavan suuria lehtikaktuksia. Oksat kurottivat vääntyneiden sormien tavoin maantielle. Yhä näimme oliiviviljelmiä sekä sitruunapuutarhoja, tulipunaisia unikkopientareita ja suuria violettikukkaisia pensaita.

POSITANO
Niin saavuimme uuteen sievään pieneen kaupunkiin, Positanoon. Kaupungissa asuu nelisentuhatta asukasta. Kaupunki on levittäytyneenä useille rinteille – joista osa on todella jyrkkiä – ja se on molemmin puolin lahden poukamaa. Kaupungilla on – tottakai – oma uimaranta. Sinne johtivat vuoren kuvetta kiemurtelevat, köysin suojatut kapeat kiviset portaat. Alhaalla hiekalla juoksi lapsia veden rajassa ja aikuiset söivät eväitään istuen hiekalla.

Meitä viehättivät nämä näkemämme pienet kaupungit ja pikkuiset kylät vuorten rinteillä ja laaksoissa. Olimme kuin kesälomalla – paahteisella, sievällä alueella, jossa merituuli leyhyi ja ihmisillä ei ollut kiire mihinkään. Uimarannoilla oli auringonottajia, meressä polskutteli uimareita. Tunnelma poikkesi täydellisesti Napolin toimintakulttuurista.

Nousimme viimeisen niemen päälle, yhä ylemmäs vuorille ja kiemurtelimme huimasti alaspäin, rantaan saakka. Tulimme ulommaisen niemennokan toiselle puolelle, Sorrenton kaupunkiin. Napolinlahden toisella puolella näkyi kaukaisuudessa tummana Vesuvius ja meren takana kohosi Caprin saari.

SORRENTO
Saavuimme suurten mustien laavakivien rajaamaan satamaan. Etsimme sieltä paikkaa, josta laivat lähtevät. Viimeinen laiva lähtee viidentoista minuutin päästä, setä sanoi – ohho, tulipa kiire, autolle juosten parkkihallipaikka, kassit, eväät, kamerat, takki – kaikki mukaan, liput taskuun ja laivaan. Olimme matkalla Caprin saarelle auringon paistaessa yhä lämpimästi. Merituuli pyöritti hiuksia, nautimme olostamme laivan keinuessa ja tyrskyn kohistessa kokan alla.

CAPRI
Saavuimme tunnissa Caprin kaupungin satamaan – kaupungilla on sama nimi kuin koko saarella. Saari on jyrkkä, rosorantainen, kallioinen ja sitä hallitsevat kaksi korkeampaa vuorta: Monte Tiberio ja korkeampi on Monte Solaro. Saarella on toinenkin kaupunki eli Anacapri. Nimi tarkoittaa ylhäällä olevaa Capria. Asukkaita tuolla rosoisella vuoristosaarella on kaikkiaan 17.000.

Rinnejunat ja tuolihissit kuljettavat halukkaita ylhäällä olevalle piazzalle tai Monte Solaron vuoren 600 metrin korkeudessa olevalle huipulle. Bussit, laivat ja kantosiipialukset vievät merelle – eri puolille Capria, Anacapriin, La Grotta Azzurraan eli Siniseen luolaan ja vihreään luolaan sekä näkemään rosoiset I Faraglionin merestä nousevat kalliot. Osa matkoista on hinnoitettu päätähuimaavasti, osaan pääsee kohtuullisella hinnalla. Jotkut matkanjärjestäjät tekevät reissuja, joissa pääsee kiertämään saaren ja näkemään useampia kohteita samalla matkalla.

Sininen luola on Caprin tunnetuin nähtävyys. Pimeään kallioluolaan pääsee mereltä veneellä ja vesi hohkaa luolassa sinisenä. Valon vaikutus on omituinen. Merellinen sijainti, vesiluolat ja veden läheisyys ovat ristiriidassa sen kanssa, että Caprin saarella ei voi juoda vettä. Juomavesi kuljetetaan mantereelta laivalla.

Kiipesimme Monte Tiberion rinnettä kohti Anacapria. Ihailimme maisemia alhaalla ja ylhäällä – upeat näkymät. Löysimme pienen basilikan, jossa oli menossa messu. Ja pikkuruisen ruokakaupan, josta mukaan tarttui herkullisia leivoksia.  Puutarhoissa kasvoi appelsiinipuita, joissa oli yhtä aikaa sekä kukkia, raakileita että kypsiä oranssikeltaisia hedelmiä. Pihoissa puiden alla ja kukkapenkeissä kukki voimakkaan oranssina Kliivia eli punasarja – joka meillä on kukkaruukussa sisällä. Ja jälleen näimme sitä violettikukkaista voimakkaasti kukkivaa pensasta, jonka olimme nähneet ajomatkamme aikana.

Alas palattuamme näimme Grande Marinassa eli suuremmassa satamassa myynnissä Limoncelloa – erityisesti Napolin ja Amalfin seudun tuottamaa sitruunalikööriä. Juoma oli lasisessa Italian eli saappaan muotoisessa pullossa. Hauska keksintö! Joka tarttui mukaamme.

Auringon luovuttaessa kullankeltaisia säteitään läksimme merelle ja takaisin Sorrentoon. Punertava kajo näkyi Caprin saaren takaa ja meri kimmelsi keltaisen, oranssin ja punaisen eri sävyissä. Kaukaisuudessa näkyi sinisenä Vesuvius.

SORRENTO
Palaja Sorrentoon – me palasimme. Kaupunki oli täynnä pieniä putiikkeja, piazzat ruokailijoita ja kahvilla istujia. Ihmisiä kulki katselemassa ja juttelemassa. Mekin kävelimme ja kiertelimme kaupungissa. Näimme upeita kultasepäntöitä sekä laavasta ja korallista tehtyjä koruja, sokerista tehdyn 80 cm:n korkean ja neliön kokoisen Pompein kaupungin ja löysimme paljon kauniita keramiikkaesineitä. Näitä käsinmaalattuja, voimakkaan värisiä ja lasitettuja keramiikkatöitä olimme nähneet matkallamme useita kertoja putiikeissa, kaupoissa ja käsityöpajoissa Amalfin rannikolla. Ne ovat tyypillisiä alueen käsitöitä.

Sorrenton kaupunki on suojaisassa poukamassa, vuoret rajaavat sitä joka puolelta ja siellä näkyy paljon mustaa laavakiveä maastossa. Kaupungissa asuu 20.000 asukasta. Sorrento oli viehättävä, kaunis, viihtyisä ja miellyttävä.

Illan painuessa yötä kohden läksimme ajamaan takaisin Napoliin. Niin lyhyt matka ja niin erilainen paikka. Jonotimme jälleen maanteillä, pysähtelimme, odotimme. Minulla karnosti – savolainen sanonta eli tuntui ilkeältä – kurkussa ja aivastelin. Ostimme matkalla kurkkupastilleja sekä napolilaiset pizzat – ne, joista pizza on saanut alkunsa – paksut, valtavan suuret ja täynnä mitä ihmeellisimpiä täytteitä. Hostelliin mennessämme opimme kiertämään kaupungin pahimman keskustan sivukatuja, röttelökujia ja teollisuusalueita ajaen. Kierrellessäme näimme jälleen iloisia naisia, kaikkine tarjontoineen, tyrkyllä. Ja setiä, joilla ei ollut aivan puhtaat jauhot pusseissaan.

Napoli, Vesuvius ja Pompei

Su 12.4.2009
Saavuimme siis illansuussa Napoliin [lausu Naapoli]. Tihkusateessa etsimme yöpymäpaikkaamme. Alunpitäen olin tilannut yöpaikan Pompein kaupungista, hostellista, mutta puhelimitse toimitettu varmistus toi tiedon, että paikka onkin kiinni ja meidät ohjattiin saman yrityksen kautta – nimestä ei ole mitään havaintoa – edelleen Napoliin, kohtalaisen keskustaan, paikkaan nimeltä Mergellina. Navigaattorista ei ollut yöpaikan etsimisessä mitään hyötyä – se ohjasi meidät liikenneympyrään.  Etsimme seuraavaksi navigaattorin antaman liikenneympyrän läheltä ja löysimme lopulta – väärännimiseltä kadulta – Hotelli Mergellinan. Ajoimme auton parkkihalliin, purimme tavarat, raahasimme ne hotelliin – vain kuullaksemme, että emme ole asiakkaina siellä. Me emme tunne muita Mergellinoja, mutta teillä näkyy olevan L’Ostello, ei Hotel. Juu, niinpä näkyy. Auto pois hallista, maksa siitä pari euroa - kuitin vuoksi – ja ajoimme jälleen siihen liikenneympyrään. Toinen kävellen toiseen suuntaan, toinen toiseen. Löysimme oikeannimisen kadun, mutta kyseisen numeron kohdalla oli yksityisasunto ja ovet lukossa.

Soitin lopulta kännykällä hostellin antamaan puhelinnumeroon ja hämmästyksekseni sieltä vastasi joku – sunnuntai-iltana kello 18. Juu, olette oikealla kadulla, mutta ajakaapa sen kadun päässä liikenneympyrän jälkeen näkemänne sillan alta ja ennen toista siltaa käännytte jyrkästi sen työmaan jälkeen oikealle ja kiipeätte tänne vuorelle. Niinpä. Helppoa kuin heinäteko.

Hostelli oli kirkuvan keltainen, aula värikkäästi oranssi, mutta se vaikutti siistiltä. Saimme setältä lakanat – tee-se-itse-petaus – ja avaimen sekä ohjeen, että huoneiden täytyy olla joka päivä tyhjinä klo 10-14 – siivouksen vuoksi. Sillä lailla. Kiipesimme ensimmäiseen kerrokseen. Huone oli järkyttävä. Ruskeankeltainen, urille kuluneet linoleum-laattalattiat, lastulevykomero nurkassa, kaksi puista pukkisänkyä 3 cm:n patjalla, tyyny kuin kiveä ja yksi sininen parhaat päivänsä viettänyt muovituoli. Verhoista ei tietoakaan. Oli siellä ovellinen wc – minä mahduin sisään, mutta moni tanakampi ei olisi mahtunut. Vessassa ei ollut pyyhkeitä tai saippuaa, yksi rulla wc-paperia löytyi. Huoneen nurkassa nökötti matkatelevisio – vuosimallista en välittänyt tietää.

Seinät ja ovet olivat niin ohuet, että kuulime kaiken, mitä käytävällä tai naapurihuoneessa sanottiin. Tai tehtiin. Joissakin huoneissa ei ollut vessoja, vaan ne olivat käytävällä yhteiskäytössä. Istuin tovin sängynlaidalla ja huokailin. Ehkä en olisi halunnut palata 70-luvulle – seinällä luki suurella lapulla L’Ostello per gioventù. Minun nuoruuteni on aikapäiviä sitten ohitettu.

Purimme osan tavaroista ja menimme alakertaan. Siellä oli kuulema ruokasali, jossa tarjotaan illallinen 10 eurolla. Ystävällinen pyöreä setä laittoi siellä yksin salille illallisen – primo piatto, secondo piatto e dolce eli alkuruokana pasta, pääruokana grillattu liha ja jälkiruokana hedelmä tai pääsiäispullaa. Ruoka oli herkullista ja hintansa väärti.

Siirryimme huoneeseen kuuntelemaan yön ääniä. Niitä riitti. Asukkaiden äänten lisäksi pihalla olivat pääsiäismaanantaina työssä kaivurit ja nosturit, 50 metrin päässä oleva basilikan kello moukasi tunnit – emme olleet epätietoisia ympäröivistä tapahtumista tai ajan kulusta kaiken melun keskelläkään.

VESUVIUS   Ma 13.4.2009
Aamun valjettua kävimme hakemassa alakerran ruokasalista huoneen hintaan kuuluvat kolme lusikallista muroja puolen maitokupillisen kera, tankkasimme kylmälaukusta lisää evästä ja läksimme suunnistamaan kohti Vesuviusta. Aurinko paistoi Napolissa, Vesuvius näkyi pilvien keskellä, Napolinlahden toisella puolen. Navigaattorin avulla seikkailimme Il Vesuvion rinnettä ylös, ylös ja ylös. Päämääränä joku outo nimi, tietämättä, minne menemme ja mitä on tulossa. Missään ei ollut opasteita, kiersimme teitä ja ajoimme kuin muutkin - oikealle, takaisin väylälle, vasemmalle, umpikuja, suoraan ja jälleen käännös oikealle. Tie nousi yhä korkeammalle, kiemurteli roskien, jätteiden, rikkonaisen asfaltin ja rojun keskellä. Liikkujien määrästä päättelimme, että tuo kujatie johtaa ehkä johonkin. Aurinko painui noustessamme pilvipeiton taa, alla näkyi Napolinlahti auringonpaisteessa. Tie oli kapea, mutkainen ja ilman kaiteita. Välillä minä painuin penkin kupeeseen, kartta silmillä.

Tulimme Euroopan Unionin Observatorioon ja päätimme mennä katsomaan. Koko korkea rakennus oli lasinsirujen peitossa, ovet ja ikkunat olivat rikki, nuoriso kokoontui sinne kitaran ja makuupussien kanssa. Paikka kuvasti mielestäni täydellisesti sitä kuvaa, minkä minä Arvin kanssa sain koko Napolin kaupungista jo tullessani ja mikä vain vahvistui, mitä pitempään siellä olimme: saastaa, jätettä, roskapusseja katujen varsilla, tuulen mukana lentävää papereita, muovipusseja, pahveja joka puolella, kaikki paikat rikki, talot 70-luvun rähjäisiä höskiä, joita kukaan ei maalaa tai korjaa. Katujen varsilla oli kerjäläisten lisäksi iloisia naisia kaikki maallinen tavara näkyvästi tarjolla – ilo taisi olla jollain muulla kuin niillä naisilla. Liikenne menee yli kaaoksen rajan. Italialaisten sanotaan ajavan hillittömästi ja liikenteen olevan kaaosta. Napoli menee sen ylitse – se ylittää ihmisen ymmärryksen rajan. Kadut ovat täynnä reikiä - asfaltti siinä on joskus ollut - mukulakivet ovat kohonneet vaarallisen teräviksi, kolmen kaistan kadulla ajaa viisi autoletkaa rinnakkain, kaistaa vaihdetaan kääntämällä auto poikittain, vilkkua ei kukaan käytä missään, punaisia valoja ei tunneta, kiellettyyn ajosuuntaan tai erillistä raitiovaunukaistaa myöten voi ajaa kunhan ei törmää betoniporsaaseen.

Jatkoimme matkaa ja vuoren rinnettä ylöspäin - toivossa, ettei tarvitse peruuttaa koko vuorta alaspäin, vaan saamme kääntää auton järkevien ihmisten tavoin ympäri. Tulimme pienelle aukiolle, jossa oli matkamuistomyymälä ja turisteja etsimässä laavakiveä. Tie kapeni ja jyrkkeni, moottori jyristen kipusimme sik-sak-teitä yhä ylös. Lopulta olimme puuttoman rinteen reunalla - edessämme mustaa kiveä ja punaista hiekkaa – ja näimme toisen matkamuistokojun sekä reilun kokoisen hiekkaparkkialueen, ihmisiä ja autoja. Pysäytimme automme. Pilli soi ja mies tuli huitomaan, että odottakaa viisi minuuttia ja voitte ajaa eteenpäin ja pysäköidä. Meininki oli kuin Coppolan filmistä. Odotimme, ajoimme ja pysäköimme. Autosta noustuamme odotin miehen lähestyvän – tulihan se, Arvi maksoi, kuittiko? Ei varmasti saatu. Tuuli meinasi repiä kesävaatteet päältämme. Parkkialueen laidalla oli toinen puinen myyntikoju – pääsyliput Vesuviukselle. Arvi päätti, että me kiipeämme.

Palasimme autoon, puimme monta vaatekertaa päällemme - kahdet farkut ja sukat päällekkäin, villapaidat, kaulahuivit, hansikkaat – ja uskalsimme tulla ulkoilmaan. Onneksi hostellista lähtiessämme olimme ottaneet matkalaukun mukaamme takakonttiin. Olihan huone pitänyt tyhjentää – nyt siitä oli hyötyä. Maksoimme liput ja aloitimme kävellen matkan tolpin ja köysin rajattua polkua myöten kohoten yhä korkeammalle. Taivas peittyi pilveen, Napoli hävisi näkyvistä. Polku kapeni, tuulen nopeus lisääntyi, sade vihmoi ja piiskasi. Vaatteista piti pitää kiinni. Unohdin vitsit Milla Magiasta ja lentävästä luudasta. Lähestyimme lakea. Sumu oli niin sakeaa, ettei eteen nähnyt kuin muutaman kymmenen metrin matkan. Puristin köydestä tai Arvista. Minua pelotti.

Seisoimme lopulta aivan kraaterin huipulla, sen tulta sylkevän montun reunalla. Todellakin montun – kraateri oli kuin hiekkakuoppa – monttu, jonne en lähtisi kokeilemaan kävelemistä.

Keuhkoihin pisteli ja oli raskas hengittää. Tuuli puisteli joka puolelta, taivas piiskasi vaakasuunnassa vettä, sumu velloi kaikkialla. Kraaterin sisäreunoilta nousi muutamista kohdista hiljakseen savua.

Nähtyämme – tai pikemminkin tunnettuamme tarpeeksi – läksimme painaltamaan rinnettä takaisin alaspäin.

Lähtiessämme kiipeämään ylös  olin ajatellut kulkuköysien rajaavan kulkijaa vuoren äkkijyrkältä reunalta, mutta mennessämme ymmärsin niiden ensisijaisen tarkoituksen: niiden avulla tällainen ruipelo ei lennä tuulen mukana, vaan pysyy kiltisti polulla.

Auton luo tullessamme poskia kuumotti, joka paikkaa paleli, jätin vaatekerrokset päälleni ja laitoin lämmittimen täydelle teholle. Ajelimme rinnettä alaspäin ja otimme suuntiman Pompeihin.

POMPEI
Luulin tarinoiden perusteella, että Pompein kaupunki  on kovin lähellä Vesuviuksen vuorta tai tulta syöksevää kraateria. Sinne ajaessamme en edes tajunnut tulivuoren läheisyyttä – myöhemmin, kauempaa lahden takaa katsottuna, näin, että kyllä kaupunki oli tulivuoren rinteessä – aika loivassa sellaisessa. Matkaa sinne oli tulivuorelta reilut 15 kilometriä. Pompein nykyinen kaupunki on lähempänä merta kuin aikoinaan ollut kaupunki. Asukkaita nykyisessä kaupungissa on n. 25.000. Italialaiset siis luottavat yhä omaan kotiinsa.

Perillä aurinko porotti kuumasti – +30 C varjossa –  ja saatoimme heittää Vesuviuksen villahousut matkalaukkuun takaisin. Aloitimme kierroksen tuhoutuneessa ja esille etsityssä Pompeissa turisti-infon kartan mukaisesti. Kaupunki on ollut aivan valtava – sekä nykymittakaavalla että varsinkin lähes 2000 vuotta sitten. Kävelimme karttaan merkittyjä kohteita läpi, mutta emme nähneet läheskään kaikkea, mita siellä olisi voinut nähdä – paikkoja on niin paljon, siellä kaivetaan ja etsitään yhä eikä kaikkialle pääse edes katsomaan.

Kaupungissa kadut ovat hyvin nähtävissä ja kuljettavissa. Mukulakiveä ja kärrynpyöristä niihin jäänet urat. Kaikkialla kadunkulmissa on kolme puolenkuution kokoista kiveä, joiden väliin jää kärryurat. Aikamme ihmettelimme – sehän on suojatie! Seinät ovat monissa taloissa pystyssä, osittain, mutta kattoja ei ole kuin muutamissa. Ulkoseinissä näkyy talojen tai omistajien nimiä sekä katujen osoitekylttejä.

Kaupungissa on ollut piazzoja, toreja, basilika ja temppeleitä, baareja, ruokaloita, urheilustadion, kaksi teatteria, koulu, leipureiden tupia, puutarhoja, neitsyiden talo, lääkäreiden taloja, jonkinlaisia terveydelle hyödyllisiä liikuntasaleja ja kylpylöitä. Siellä oli myös esteettisiä nautintoja – eroottisia seinämaalauksia ja piirroksia on yhä näkyvissä.

Monissa taloissa on seinämaalauksia myös ulkoseinissä. Joidenkin talojen puutarhoihin on istutettu siellä aikoinaan olleita kasveja. Näimme kipsivaloksia, joita tuhkan alle jääneistä ihmisistä oli tehty – suu peitettynä tai huutoon jääneenä. Siellä oli myös pronssikauden luurankoja. Erään talon huomaan oli koottu tuhkan alla hyvin säilyneitä vaaseja, ruokailuastioita, kulhoja ja työkaluja.

Kaupunki oli aika erikoinen kokemus. Takana näkyi Il Vesuvio – se, jonka vuoksi kaupunki ei ole elävä – ja kaupungissa kaikki oli kuin yht’äkkiä kesken jäänyttä. Ikään kuin joku olisi lähtenyt käymään jossain – tyhjät huoneet ja paikat odottivat asukkaita.

Päivän aikana näimme ensin tuhon aiheuttajan ja sen jälkeen tuhon jäljet. Väsyneinä, mutta silti omalaisensa elämyksen saaneina palasimme Napoliin yöksi. Paluumatkaan saimme kulumaan neljä ruuhkaisen nälkäistä tuntia – ajonopeus tuossa hullunmyllyn kaupungissa oli pimeän aikaankin 2,5 kilometriä tunnissa.

Seuraavaksi suuntasimme iloisempiin maisemiin. Edessä odotti Napolinlahden smaragdi: Amalfin rannikko.

Rooma ja lähiseutu

To 9.4.2009
Viimeiset vahvistukset sähköpostilla maatilamatkailun, hostellien ja hotellien yöpymäpaikoista ja matkamme kohti Roomaa alkoi puolenpäivän aikaan. Muassa eväät, repertuaari lämpimiä ja ohuen keveitä vaatteita, makuupussit, kamera ja kartat sekä passit. Palattuamme huomasimme, että auton rekisteriote oli jäänyt asunnolle Padovaan. Meidän onneksemme kukaan italiaanoista ei tuntenut sen tarvetta matkamme aikana.

Ajoimme moottoritietä kohti Bolognaa. Ohitimme sen sujuvasti ja tutustumatta tällä erää kaupunkiin. Jatkoimme kohden Firenzeä. Navigaattori-Matti oli ilmaissut äänellään matkan pituudeksi reilut 500 km ja koko matkan ajoajaksi viitisen tuntia. Herra Tom-Tom ei liene kuitenkaan tutustunut italialaiseen liikenteeseen kovin tarkasti – ei ainakaan työstäpaluuliikenteen aikaan eikä millään muotoa pääsiäisen aikaan, jolloin puolimiljoonaa muutakin valuttaa tuskan hikeä kurvaillessaan teillä.

Jurnutimme Firenzen liepeillä moottoritiellä. Letka valui viisi minuuttia kerrallaan eteenpäin, pysähtyi, valui ja pysähtyi kokonaan. Lopulta päätimme ajaa lähimmältä ulosmenorampilta Firenzeen yrittäen oikaista kaupungin läpi. Ajattelimme selviävämme jollain keinoin eteenpäin. Tuumasta toimeen -  huomasimme kuitenkin muidenkin ajelijoiden päättäneen samoin. Firenzen ohittamiseen kului neljä hikisen tuskaista tuntia.

Jouduimme soittamaan Rooman yöpymäpaikkaan ja valittelemaan, inisemään, voivottelemaan ja pyytelemään anteeksi. Lopulta maatalousturismin – agriturismo – emäntä sanoi puhelimessa, että vaikka hänen mielestään me emme kerkiä mihinkään tavan tollikan nukkumaanmenoajan puitteissa, niin jospa silti soitamme hänelle uudelleen, kun kello tulee 21. Hän tekee silloin päätöksen, ottaako hän meitä yöksi taloonsa vai jäämmekö taivasalle makuupusseinemme.

Kaasujalka painui raskaammaksi, huokailut syvenivät ja auto lauloi moottoritiellä. Soitimme, ehdimme  ja saimme yöpaikan. Ja minkämoisen! Taivaallinen rauha, siisti, uusi, hieno ja mukava kuin mikä. Kostea se oli – käyttämätön talven jäljiltä – mutta siellä hurisi kiivaasti ilmalämpöpumppu lämpöä tupaan. Aamiaista ei tarjota – turistikausi ei ole alkanut, olipa pääsiäinen tai ei – olimme talon ainoat yöpyjät. Onneksi otimme kylmälaukullisen syötävää. Minä, joka en koskaan lähde mihinkään ilman eväitä, olin nyt tyytyväinen. Perheen valtava maatila sijaitsi kauempana, suuret hevoshaat, viljalaarit ja maataistelukoneet näkyivät ikkunasta. Me olimme aivan omassa rauhassamme, vaivaisella 30 euron hinnalla per henkilö ja yö. Maatilalta oli Rooman matkaa 20 km.

ROOMA Pe 10.4.2009
Aamulla ajoimme emännän ohjeiden mukaan neljän kilometrin päähän lähimmälle rautatieasemalle, jätimme auton ilmaiselle parkkipaikalle ja hurautimme junalla kohti Rooman keskustaa. Lippu maksaa euron. Neljän euron lipulla saimme ajaa koko päivän, junalla, metrolla, bussilla – mennen tullen aina puoleenyöhön saakka.

San Pietron eli Pyhän Pietarin rautatieasemalle saavuttuamme ostimme suunnistuksen avuksi alueen metro-juna-bussikartan ja jatkoimme bussilla keskustaan. Ohitimme Vitorio Emanuelen jättimäisen monumentin ja jatkoimme kävellen Foro Romanoa ympäri.

 

 

 

 

 

 

 

Osaa kaivausalueista pääsee katsomaan lähempää, osa on vielä työn alla ja joitakin paikkoja näkee vain köyden takaa kauempaa. Kartalla koko alue näyttää pieneltä, mutta luonnossa se on valtava – kymmenien kortteleiden muodostama pikkuinen kaupunki.

 

Koko Rooma oli täynnä turisteja: amerikkalaisia, japanilaisia, kiinalaisia, englantilaisia, ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia ja jopa tanskalaisia. Valtavat laumat ihmisiä vaelsivat meidän laillamme ympäri upeata kaupunkia.

 

 

 

Päätimme kävelymme Il Colosseolle. Sisään ei tällä kertaa ollut jonoja – il Papa oli tulossa puhumaan illalla aukiolle pääsiäisen viettäjille ja tilaisuus televisioitiin. Kameroita, turvamiehiä, poliiseja, johtoja, sähkölaitteita ja kaiuttimia – ei pääsyä sisälle. Näki paikan kuitenkin riittävän hyvin kaikessa komeudessaan ulkopuolelta ja raunioiden reunojen takaakin.

Päivän muuttuessa illaksi jatkoimme Piazza Navonalle, istuimme suihkulähteen reunalla, ihailimme koristeellisia veistoksia ja hämmästelimme piazzan täyttäviä taiteilijoiden maalauksia.

Jatkoimme matkaa neljän korttelin päähän Piazza della Rotondalle. Piazzan reunassa on Pantheon – valtava, jyhkeä, massiivinen roomalainen temppeli, sisältä korkeuksiin kohoava pyöreä huone.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Taiteellisen päivän kruunasivat piazzalla näkemämme oikeat, aidot italialaiset poliziotot – mies ja nainen, lehtiö, savuke, kärpässilmäiset aurinkolasit, kimittävä ääni ja nenää kohden kiertyvät silmät, sojottava pikkusormi – kuin suoraan Poliisiopisto-elokuvasta. Nämä vain olivat aitoja, tehden teoriassa oikeata työtäkin.

Läksimme nauraen nukkumaan - jatkaaksemme matkaa huomenna.

 

La 11.4.2009
Aamulla suunnistimme jälleen luoteiselle rautatieasemalle, jonne jätimme auton ja jatkoimme hyväksi koetulla junalla keskustaan. Kohteenamme oli Il Vaticano e La Basilica di San Pietro eli Vatikaani ja Pietarinkirkko.

Saavuttuamme Vatikaaniin ja kirkon edustalla olevalle piazzalle huomasimme, että ehkä, forse, miljoonat muutkin olivat päättäneet saapua sinne lauantaina heti aamusta. Kuvittelimme, että ne miljoonat tulevat sunnuntaina paavin pääsiäispuheen aikaan – eipä ei.  Basilikaan menevien odottajien jono kiersi kolmessa kilometrin ympyrässä pitkin suurten pylväiden reunustamaa valtavan suurta aukiota. Mietimme, pohdimme ja kävimme sitä tehdessämme katsastamassa aukion rakennuksissa olevia myymälöitä.

Lopulta huomasin, että basilikan toisesta päästä tulee jonossa ihmisiä ulospäin. Reippaasti marssimme sinne – lippuja meillä ei ollut, koska ne sai vasta sisäänpääsyjonon päästä – ja niin me liu’uimme takaperin ja sivuttain ulostulo-ovesta sisään sicurezzan tarkistaessa sillä hetkellä jotain muuta turistia.

Pietarinkirkko oli aivan ällistyttävä sisältä! Valtavan suuri ja julmetun korkea kirkko, jossa oli todella monta kuoria. Nämä kuorit jo sinällään olivat kuin kohtalaisen kokoisia kirkkoja.

Kaikkialla oli veistoksia, viisimetrisiä upeita marmorisia töitä, freskoja, tauluja, kukkia, lyhtyjä, kynttilöitä, kultakoristeita, kierrepylväitä ja väriä. Veistokset ja patsaat olivat paljon muutakin kuin uskonnollisista aiheista. Jokaisen kuorin jälkeen luulin tulevani takaisin ulosmenokäytävälle - aina tuli uusi kuori, lisää nähtävää. Ruhtinaallinen paikka, kertakaikkiaan.

Kierroksen jälkeen kävelimme Pietarinaukion taitse, pois Vatikaanista. Hillittömän kompleksin takaa, monen korttelin ja kilometrin kävelemisen jälkeen löysimme Vatikaaniin kuuluvan La Cappella Sistinan eli Sikstiiniläiskappelin. Se ei itseasiassa ole lainkaan kappelin näköinen – se muistuttaa enemmän jättimäistä museota, suurine näyttelyhuoneineen, pitkine käytävineen ja töineen. Kappelissa oli myös modernin taiteen näyttely – vaikka sieltä löytyivät, assolutamente, ehdottomasti myös Michelangelon ja Raffaellon maailmankuulut työt.

Kappeli itsessäänkin oli nähtävyys. Käytävät ovat täynnä freskoja, seinämaalauksia, valtavan suuria ja monimuotoisia kattomaalauksia, kymmeniä erisävyisiä marmorista veistettyjä pylväitä tai kullattuja seinäreliefejä, mosaiikkisia lattiateoksia,  pylväitä ja veistoksia, marmorisia kattoreliefejä. Sen lisäksi siellä oli myös kivestä tehtyjä kylpyammeita kuin roomalaisessa kylpylässä, soturien asuja,  Antiikin Kreikan ja roomanaikaisia patsaita, suihkulähteitä koristeellisine eläinveistoksineen,  kankaasta tehtyjä viiden metrin korkuisia seinätauluja sekä lasimaalauksia.

Päivämme meni  katsoessa ja kierrellessä tuntien valuessa kohti iltaa. Olin kyllä kuullut taidehistorian professoreilta tästä kappelista ja töistä, muttei mieleeni ollut tullut, miten valtava tämä laitos on. Sillä laitos tämä todella oli – uskomaton, sanoin kuvaamaton, upea – kuin Ranskan Louvre.

Hyppäsimme jälleen bussiin ja saavuimme Fontana di Treville eli niille kuulusille suihkulähteille. Paikka oli niin täynnä väkeä, että oli melkein mahdotonta päästä liikkumaan mihinkään tai saada valokuvaa. Kiertelimme, laskeuduimme rappusia, istuimme lähteen reunalle ja heitimme Sen Kolikon – molemmat, Arvi ja minä ja vielä yhden yhdessä. Suihkulähteiden takana olevat veistokset olivat valtavan korkeita, uhkeita ja kauniita. Tuntuu, että Roomassa ei muuta olekaan kuin valtavan suurta, massiivista, korkeata, kaunista ja paljon. Valokuvista näitä kaikkia on vaikea hahmottaa, mutta paikan päällä ne saivat oikeat kehykset.

Illan muuttuessa hämärämmäksi – ja kovin tuulisen viileäksi – jatkoimme kävellen matkaa kohti espanjalaisia portaita, Scalinata della Trinità dei Monti. Löysimme mennessämme pieniä putiikkeja, paljon pizzan myyjiä, sieviä pieniä veistoksia, kauniita vaatteita – joista päällemme eksyi muutama tarpeeseen tuleva lämmin neule ja pusero. Joka ikinen paikka oli täynnään kävelijöitä, katselijoita, turisteja, auringosta, kohteista ja näkymistä nauttijoita.

Espanjalaiset portaat johtavat Piazza di Spagnalta kohti Trinitá dei Montin kirkkoa. Portaat on rakennettu 1700-luvulla ja ne ovat saaneet nimensä espanjalaisen aukion mukaan, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä itse Espanjan kanssa.

Aukiot, portaat ja kirkon edusta olivat täynnä ihmisiä. Nousimme nuo 138 laskettua porrasta kohden kirkkoa. Korkealta kirkon aukiolta avautui kaunis näkymä iltavalaistuun Roomaan. Istuimme portaille, söimme suklaaleivoksia ja kuuntelimme kielten vaihtelevia sointuja. Yön hiipiessä lähemmäs me ajelimme junalla kohden makuusijaa. Matkamme jatkuisi huomenna.

CASTEL CANDOLFO Su 12.4.2009
Aamulla pakkasimme tavarat ja heitimme hyvästit Roomalle. Olin ennen matkalle lähtöä ajatellut Rooman olevan vanha, suuri, kivinen, etelän pääkaupungiksi tituleerattu. Nähtyäni ja käytyäni käsitykseni Roomasta muuttui totaalisesti. Se oli kyllä suuri, valtavan kokoinen, ja siellä oli vanhaa, kivistä, mutta kaikki oli jotenkin niin mahtavaa, kolossiaalista, hyvin hoidettua ja kauniisti tarjolle pantua. Paikat olivat siistejä ja puhtaita sekä ehjiä ja hyvinhoidettuja.

Turisteja oli paljon, mutta kaikkia palveltiin kohteliaasti ja palvelu oli automaattisesti englannin-, saksan- tai ranskankielistä. Ovia ei pantu nenän edestä kiinni kielen vuoksi ja käyttäytyminen ruuhkasta ja turistivirrasta huolimatta oli äärettömän kohteliasta. Näkemisen arvoiset paikat oli hoidettu huolella, kylttejä oli joka paikassa ohjaamassa menemistä eivätkä ne suinkaan olleet vain italiankielellä, kuten Ranska tarjoaa Pariisissa kaiken vain ranskaksi.

Rooma oli todella täynnä näkemistä. Siihen ei riittänyt kaksi tai kolme päivää – olisi pitänyt varata kuukausi nähdäkseen sitä kohtalailla hyvin. Saimme kuitenkin hyvän käsityksen Roomasta ja kerkisimme näkemään niin monia paikkoja, että olimme tyytyväisiä.

Autoilimme Roomasta reilut 20 kilometriä kaakkoonpäin. Saavuimme pienelle alueelle, jota roomalaiset ovat tiettävästi rakentaneet jo pronssikaudella. Siellä on Castel Gandolfon kaupunki – joka kyllä vaikuttaa lähinnä kylältä – sekä kaksi pientä vulkaanista järveä, Albano ja Nemi. Niitä kiertävät useat pienet kylät ja mustan hiekan hiekkarannat. Minua hivenen rikkaammat henkilöt asuvat alueella tai viettävät siellä kesiään. Myös il Papa on saanut sinne huvilansa. Alueella on useita museoita, arkkitehtuurisesti näkemisen arvoisia basilikoita ja huviloita sekä luonnonpuisto ja Vatikaanin observatorio.

Jatkoimme autoilua ja moottoritiehen tutustumista kohteena Napoli. Saavuimme sinne illan suussa eikä se näyttänyt lainkaan niin kauniilta kuin  näkemissäni valokuvissa, luomissani mielikuvissa tai joidenkuiden kertomuksissa. Olin kuvitellut sen olevan täynnä kauniita kohteita, kukkia, aurinkoa, hiekkarantoja ja näkemistä. Toisin kävi.