Sakkoja italialaisittain

Pe 20.2.2009
Uskoimme pitkään suomalaisystävällistä olalle taputellutta poliziaa kaupungintalolla ja pidimme automme kaukana tästä suojellusta asuinalueestamme. Auto lepäili kanavan varren kerrostalojen välissä, alueella, jossa ei ole parkkikiekkoja, lupalappuja tai muutakaan kummallista. Keltaiset viivat asfaltilla antavat luvan pysäköidä sinne, milloin tahansa, ilman läpyköitä ikkunoissa.

Vuokraisännän kehotettua kolme eri kertaa meitä tuomaan auton omaan kortteliin – kyllä sitä voi pitää täällä, ei mitään lupia tarvita, ajatte vain talon lähelle - me lopulta uskoimme ja siirsimme auton tänne lähelle, nurkan taakse. Eräänä aamuna ulos mennessämme näin auton ikkunassa tutun näköisen keltaisen lapun. Ei voi olla totta – sakko!

Kuljetin lapun sisälle ja luimme sitä Arvin ja Saran kanssa. Kyllä, se oli sakko, 38 euroa. Lapussa luki Polizia municipale eli paikallinen poliisi. Mitään osoitetta tai puhelinnumeroa, saati jotain pankkisiirtonumeroa emme lapusta löytäneet. Olihan lapun takana ilmoitus, että maksapa tämä tupakkakauppaan – sinne, josta niitä leimamerkkejä saapi. Mutta meillähän ei ollut aikomus maksaa sitä.

Sara soitti vuokraisännälle ja ilmoitti, että Kontiset eivät saakaan parkkeerata tälle kadulle. Isännän mukaan meidän piti vain siirtää autoamme lähemmäs taloa, se siinä oli ollut vikana. Mitä sitä sinne pensasaidan viereen pannaan, levikkeelle, kun taloon ei sieltä näy. Eikä sanaakaan siitä, että isäntä soittaisi poliisille tai jotta vaikka antaisi vuokrasta alennusta mokoman keltaisen lapun takia. Niin Sara soitti oikeudellista apua antavalle ystävälleen. Tämä neuvoi menemään poliisin toimistoon selvittämään asiaa ja kertomaan perättömiä puhuneesta vuokraisännästä. Jolle asunnon opiskelijat ovat antaneet lempinimen stiletti.

Kävimme asunnosta ilmaantuneen puhelinluettelon kimppuun ja löysimme paikallispoliisin osoitteita useita. Arpalippua heitettyämme suunnistimme siis yhteen niistä. Kaupungin muurien ulkopuolelle, turkasen kauas ja mitättömään paikkaan.

Tottakai juuri se toimisto oli sinä päivänä sulkenut ovensa heti aamutuimaan, ensimmäisten tuntien jälkeen. Eikä avaisi niitä ennen seuraavaa aamua. Niinpä palasimme takaisin ja yritimme seuraavana aamuna uudelleen – mukanamme keltaisen lapun lisäksi sanakirjat, passit, auton rekisteriote, yliopiston opintolupa ja kaikki, minkä ikinä mahdoimme arvella olevan tarpeen. Eväitä emme ottaneet.

Poliisitalon ulko-oven sisäpuolella oli jonotussali. Tuoleja täynnä ja varmuudeksi asiakas-wc, ei muuta. Seurasimme muiden tulijoiden käyttäytymistä, otimme jonotusnumeron ja jäimme istumaan penkkirivisaliin.

Kohta tuolien etusuunnan seinämällä olevien ovien yläpuolelle ilmestyi meidän numeromme, joka salli avata kyseisen oven ja astua sisään Kaikkein Pyhimpään. Siellä olivat virkailijat, ovien takana, tiskiensä ääressä. Meitä palveli ihka oikea poliisitäti. Ainakin tätillä oli poliisinuniformu ja yksi hopeinen natsa. Muilla täteillä ei mitään pukuja, ei natsoja. Siispä varoen lähestyimme tätiä.

Heti keltaisen lappumme näyttämisen jälkeen täti sanoi no-no-no – eieiei, olette väärässä paikassa, tänne ei voi maksaa mitään. Täti antoi uuden osoitteen toiseen poliisitoimistoon. Tämä toimisto hoitaa vain lupia suojelualueille. Haaa, olemme siis oikeassa paikassa, asiaamme nähden. Mehän emme haluakaan maksaa. Kysyin, selitin ja kysyin – lupaa parkkeeraamisen. Täti selitti, vastaili hi-taaaas-ti ja kertoi, ettemme voi mitään lupaa saada koskaan ikinä. Näettehän, näissä meidän papereissamme ei ole tuollaista -  mikä-sen-kadun-nimi-olikaan – katua erikoislupien antamista varten.

Kysyin, että mitä me sitten teemme sille keltaiselle paperille. Olemme iiiihan aivan syyttömiä. Asunnon omistaja lupasi parkkeerata ilman lupapaperia, vaikka se suomalaismielinen iso poliziotto - juu, una collega –  oli sanonut tammikuussa, että tarvitaan paperi omistajalta ja sen jälkeen saamme poliisilta parkkeerausluvan. Emme saaneet vuokraisännältä kirjallista paperia, suullisen luvan vain. Olipa monimutkaista – täti raapi päätään ja repi tukkaansa.

Ja sitä paitsi – kaivoimme dokumentin takataskusta – tässä ovat kaikki rekisterinumerot niistä autoista, jotka olivat myös samoilla kaduilla samaan aikaan. JA joissa ei ollut minkäänlaista keltaista typerää paperia ikkunoissaan. Tätin mielestä kukaan ei voi sille mitään, jos joku italiaano ei noudata lakia ja pitää autoaan siellä päivittäin pari tuntia. Ju-juuu, mutta kun nämä olivat koko päivän ja ovat nytkin. Täti katso killitti meitä ja näytti siltä kuin italiaano saattaisi sanoa jotain järjestelmästään ja henkilöistä, jotka keräilevät rekisterinumeroita.

Lopulta täti jopa katsoi keltaista paperiamme. Tämä ei ole meidän kirjoittamamme, tämän on kirjoittanut -  ja sieltä tuli jokin sana, joka kuvaa meidän Parkki-Pirkkoamme Suomessa – toimisto, joka vain hoitelee katujen tarkistamisen. Tämähän on vieläpä ulkomaisen auton rekisterinumero. Juu-u, todella. Ja täti jatkoi: “No, jos – tai olettakaamme kun - te ette maksa tätä, niin te saatte postissa kotiin kirjallisen huomautuksen. Sen jälkeen te teette kirjallisen valituksen siitä ja sitten oikeustalon prefektuuri kertoo, miten asiassa kävi.” Mihin kotiin postissa, kysyin. Sehän on Suomessa ja kodissa ei siis ole ketään postia availemassa, kun me istumme tässä, täällä Italiassa. Täti – ja puolet salista – räjähti nauramaan. Ai-että-Suomesta! No, siinä tapauksessa ehkä laskun lähettänyt Parkki-Pirkko-toimisto etsii kansainvälisistä rekistereistä tuon kyseisen auton rekisteriä ja omistajaa ja JOS he eivät vaikka löydäkään sitä, niin lasku ei saavu teille koskaan. Täti hymyili kuin puuhevonen kuutamolla, niin, että hampaisiin koski.

Vastasin, että forse - forse no. Koko sali näytti siltä, että he antavat meille ablodit. Kaikki olivat seuranneet asian etenemistä. Tungin keltaisen lapun reppuuni ja kävelimme reppuinemme ovesta ulos. Eräs täti oikein juoksi aukaisemaan meille oven.

Emme menneet keskustan toimistoon lapun ja rahojen kanssa. Ja yht’äkkiä olin todella hyvilläni siitä, että tässä taannoin joku oli pannut automme tuulilasiin käsinkirjoitetun lapun suomalaisista. Sen johdosta olimme näet riuhtaisseet takalasista suuren, valkoisen huomiotaherättävän FIN-tarran pois. Tämä vain tällä kertaa - Parkki-Pirkon onneksi ei auton kansallisuutta saata tietää nyt kukaan. Forse – forse no.