Tottumus on toinen luonto

Ma 16.2.2009
Vieraassa paikassa ollessa sitä tulee monta monituista kertaa miettineeksi, mitä haluaisi täällä muuttaa ja mitä on ikävä omasta kotimaasta, mutta myös niitä asioita, joita ehdottomasti tulee ikävä täältä pois lähtiessä. Miettii asioita, joihin tottuu helposti, asioita jotka ärsyttävät täällä ja asioita, joita suomalaiset voisivat oppia tästä toisenlaisesta kulttuurista ja elämästä. 

Aluksi Suomesta lähtiessä tuntui, että sitä juuri juuri kerkisi näkemään ja kokemaan lumen ja pakkasen. Ajattelin, että sitä tulee ikävä – olen pakkasfani ja pidän lumen narskeesta kenkien alla. Tuntui omituiselta, kun lunta pakkasesta puhumattakaan ei näkynyt eikä kuulunut täällä. Vähin erin tuli tunne, että palasimme syksyyn takaisin – varsinkin, kun satoi jatkuvasti, maa oli ruskeaa ja mustaa ja joka paikassa oli rapaa. Sitten sitä yht’äkkiä täällä siirryttiin puhkeavien lehtien ja kukkien myötä kevääseen eikä enää kaivannutkaan lunta, vaan odotti kiihkeästi kevään etenemistä. Uutiset Suomen lumesta ja talvesta tuntuivat oudoilta ja tuntuivat tulevan jostain todella kaukaa. Kuvat netissä, Länsi-Savon sivuilla, jäätyneestä järvestä tuntuivat irrationaalisilta.

Tähän kosteuteen täällä tottui äkkiä. Siitä huolimatta se tuntuu jatkuvasti ja vaikuttaa eri tavoin. Aluksi näin kaduilla ihmisiä, joilla oli hengityselinten edessä kaulahuiveja, liinoja ja jopa hengityssuojaimia. Ihmettelin asiaa, kunnes eräänä iltana, työstä palaavien ruuhkan aikaan ulkona liikkuessa huomasin, että oli vaikeaa hengittää, yskitti ja silmiä kirveli. Savusumu! Korkean kosteuden myötävaikutuksella se tuntuu raskaalta hengittää ja vaikuttaa nenässä, silmissä ja kurkussa. Onneksi en ole kokenut tuota montaa kertaa – vielä.

Suomessa sitä tietää, milloin mikäkin pihakasvi kukkii ja tuottaa ärsyttävää siitepölyä. Täällä eivät ilmavoimien sää-Pekat eivätkä uutis-Urpot kerro, milloin on paljon ultraviolettisäteilyä, milloin otsonikato on suurimmillaan, saati anna jotain siitepölytiedotetta. Nenäni reagoi milloin mihinkin, silmät kirvelevät ja kutisevat ja ovat turvoksissa. Onneksi varasin tuhdin arsenaalin kaikkia mahdollisia maailman lääkkeitä tänne mukaani. Ja onneksi pölyt, savut ja sumut eivät sentään tunge sisätiloihin saakka.

Asia, jota ei tule ensinkään ikävä, on kalkin runsas määrä. Jatkuva kattiloiden ja hanojen hinkkaaminen on tuskallista, työlästä ja kovin turhauttavaa. Keittäessäni vettä kattilassa lilluu kiehumisen päätyttyä veden pinnalla valkoinen sakka, joka jää lopuksi jollei juojan nieluun niin kattilan pohjaan ainakin. Olen kuitenkin hyvilläni siitä, että täällä voi juoda hanavettä. Monet kantavat täällä silti kaupasta tonkkakaupalla juomavettä koteihinsa.

Kalkkiin, kosteuteen ja ilmansaasteisiin reagoivat myös hiukset ja iho. Tukka on töhnäinen joka päivä ja retkottaa ikävästi pitkin päätä. Ulkona olemisen jälkeen se haisee – todellakin haisee. Eikä ensinkään sellaiselle raikkaalle kuin Suomessa ulkoilun jälkeen. Hämmästyin suunnattomasti myös sitä, että iho kuivaa täällä suuressa kosteudessa – kosteusprosentti hipoo jatkuvasti 100%. Naama kesii sekä minulla että Arvilla näyttäen kuin coccodrillon eli krokotiilin nahkalta ikään.

Ja voi – SAUNA! Sitä on ollut ikävä, alusta saakka. Huomaan olevani himosaunoja, vaikken niin luullutkaan. En pidä ensinkään puolivillaisista vesihöyrykopeista, joihin tungetaan yksin seisomaan tihkuavan veden alle. Saunassa voi istua, nauttia, jutella toisen kanssa, käydä vilvoittelemassa ja ottaa kaiken uusiksi. Kuka haluaa vilvoitella suihkun välillä? Tai ottaa sen höyrytihkuttelun uusiksi? Ja kenen kanssa siellä juttelet, suihkuhanan vai?

Kaasuhellat heittäisin ensi töikseni typerien keksintöjen romukoppaan – sinne bideen sekaan. On niitä helloja Suomessakin, mutta olen sitä mieltä, että ne ovat käyttökelvottomia – onnettomia ja jatkuvaan asumiskäyttöön erittäin epäkäytänöllisiä. En ole ydinvoimaloiden kannattaja, mutta sähköllä toimivat hellat, uunit ja jääkaapit saavat totaalisen kannatukseni. Jossain kohdin kulkee järjen käytön ja teknisyyden raja.

Ruumiini tarvitsee urheilua enkä katso siihen kuuluvan italialaisen jalkapallon. Tai minkään muunkaan maalaisen jalkapallon – edes televisiosta katsottuna. Suomessa voi urheilla tuhansilla eri tavoilla, on mahdollisuus hiihtää ja luistella, pelata sählyä, lentopalloa ja koripalloa, on järjestettyä kuntoliikuntaa joka kylässä, voi harrastaa tanssia baletista, kantriin urheilusta kilpailuun saakka, voi uida ympäri vuoden, voi soutaa kesäisin ja hypätä mäkeä tai lasketella talvisin. Meillä on pururatoja juoksemista varten ja pyöräilyteitä ajamista varten. Täällä urheilu on – sen jalkapallon lisäksi – huippurikkaiden erikoislaji kuntokeskuksissa. Sisään pääsee jonkun suosittelemana ja kymmenien erilaisten korttien maksamisen jälkeen. Tavan kansalainen urheilee toki – sunnuntaisin mennään vuoristoon, reppu selässä  ja istutaan niiden kahden puun alla syömässä perheen kanssa eväät. Kesällä mennään lähimmän meren rantaan - olipa se sitten 50 tai 200 kilometrin päässä. Kukapa sitä siellä uisi, kun merivesi on lämpimimmilläänkin 19 C asteista. Siellä otetaan aurinkoa.  En katso myöskään sitä urheiluksi. Sulaahan siinä toki, mutta läski ei ole se, mikä siinä sulaa eikä nivel tai lihas, joka kunnostautuu.

Kaipaan suomalaista järjestelmällisyyttä ja täsmällisyyttä. Sitä, jota italialainen Jyväskylässä sanoi inhoavansa yli kaiken. Täälläkin tehdään se, mitä sanotaan, mutta aikatauluista ei ole tietoakaan. Ärsytyskynnyksen ylittävät myös kauppojen, toimistojen, virastojen, pankkien ja muiden laitosten aukioloaikojen satunnaisotanta. Toiset ovat kiinni aina maanantaisin, toiset keskiviikkoisin ja herra-ties-millä-logiikalla asiasta on päätetty. Jotkut tekevät töitä lauantaisin. Se on kuitenkin varmaa – tai lähellä varmuuden maksimaalista toteutumaa – että padovalainen virkamies ei ole töissä minään päivänä klo 13-15. Silloin syödään kotona. Toiset tulevat töihin takaisin sen jälkeen, mutta osa virkamiehistä päättää työpäivänsä klo 13. Olisi aika ilahduttavaa, jos Suomessakin työpäiväni olisi ma-pe klo 9-12! Unelma, josta vielä joku maksaa täyden palkan, jess.

Olen kuitenkin päivätauon – täällä kukaan ei kutsu sitä siestaksi, se on toisen maan termi – kannattaja. Sen voisi tuoda myös Suomeen. Minä vain tarkkana ja täsmällisenä suomalaisena muokkaisin sen tauon täälläkin jokaiselle samaan aikaan ja laatisin kaikkiin paikkoihin täsmällisen suomalaisen avoinnaoloaikataulun. Jota jokainen sitten myös noudattaisi.

Tietoteknisen yhteiskunnan toimintaa olen aina silloin tällöin manaillut ja moittinut. Nyt huomaan kaipaavani sitä täällä. Miksi kaiken pitää mennä niin monen mutkan kautta, hankalasti pyörittäen, tupakkakaupan merkkejä maksellen? Eivätkö internet-yhteydet toimi, ovatko tietokoneet liian kalliita tai verkot mahdottomia rakentaa? Välillä tulee pöllämystynyt olotila – olen kuin 60-luvulle takaperin palannut. Täällä on muutenkin paljon keksintöjä, joita on tehty, mutta joita ei kehitetä edelleen. Tai laitteita, joita joko ei haluta tai osata käyttää.

Italialainen näyttää inhoavan sääntöjä ja rajoituksia. Mikäli ne voi jotenkin kiertää, niin se tehdään ja varmasti täysillä. Opiskelijat lunttaavat poskettomasti. Tentteihin mennään tiedot paperilapuille kirjoitettuina ja laput piilotettuina mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Kaikki tietävät, että se on kiellettyä, mutta jokainen tekee silti niin. Kiinnijääminen on se typeryyden huipentuma. Tietysti sitä seuraavat täälläkin rangaistukset, mutta sillä ei ole täällä väliä. Suomalainen militaristi uskoo useinmiten rangaistuksen saatuaan eikä häpeältään enää halua tehdä samaa uudelleen.

Italialainen nauttii elämästä. Kaikesta otetaan ilo irti ja jokaisesta asiasta tehdään la festa, juhla. Asioihin suhtaudutaan rennommin eikä masennus näy täällä sillä tavoin kuin Suomessa. Siitä voisi suomalainen ottaa mallia. En suinkaan toivo suomalaisen heittäytyvän suinpäin säännöttömäksi, rajoja rikkovaksi, mutta jossain kohden voisi ottaa löysemmin. Ajatella, että elämä on – entä sitten – ja minähän nautin!

Suomalainen tuppisuisuus korostuu täällä. Ihmiset suhtautuvat täällä toisiinsa ystävällisesti, kyselevät kuulumisia myös ventovierailta ja iloitsevat toisten seurasta. Kaikkien kanssa keskustellaan ja kaikesta. Pulina ja pälpätys kuuluvat joka puolelta eikä kukaan vetäydy nurkkiinsa – paitsi toinen suomalainen.

Ihastelen jatkuvasti sitä, miten täällä on kaikesta tehty nättiä ja koristeellista. Toki krääsää, rojua ja kertakäyttörihkamaa on niin paljon, että välillä se käy häiritsemään. Mutta kauneutta arvostetaan ja joka paikassa pidetään huoli siitä, että rakennelmiin tulee mukaan estetiikka. Mitään vanhaa ei pureta sen vuoksi, että se on vanha – kuten suomalainen tekee. Suomalainen panee kaiken sileäksi ja rakentaa siihen teräksestä, betonista ja lasista häkkyrän, jota 20 vuoden päästä ällistellään ja hävetään. Täällä säästetään ja pidetään vanha arvossaan.

Tottahan toki täälläkään rahaa ei aina käytetä turhan paljon sen vanhan korjaamiseen tai uusimiseen. Seinät ovat vinoja, rakennusten katoilta puuttuvat räystäskourut ja vesi valuu niskaan, pihojen ja teiden kallistukset ovat taloihin päin veden valuessa seiniin ja homehduttaessa ne. Siitä huolimatta toisin Suomeen tämän: upeat suuret ja värikkäät istutukset, aitakoristeet, hienot vanhat alueet, koristeelliset takorautaiset kaiteet, värikylläiset talot, monimuotoiset rakennukset ilman laatikkomallia, veistokset ja patsaat, koristekiveykset ja kaariholvit. Niissä silmäni lepää ja niitä täältä tulee ikävä.

Kymmenet hedelmät, vihannekset, sadat erilajiset kalat, suussasulavat sienet – niitä tulee ehdottomasti ja varmasti ikävä. Runsas tarjonta ja halvat hinnat. Paksuja lihaisia hedelmämehuja, kymmeniä herkullisia leivonnaisia, itsepaistettavia luonnonsuolessa olevia raakoja makkaroita, mitä ihmeellisimpiä pastakastikkeita, sosepurkkeja, mausteita ja yrttivalikoimia. Voivoi-voi. Kaikki kauppojen yllättävät ja monipuoliset tarjoukset – eurolla kilo.

Toisaalta ikävöimme suomalaista teetä ja kahvia. Tai niitä, mitä Suomeen tuodaan, mutta mitä siellä meille myydään. Täällä ei niitä saa. Kahvi on vehnäjauhomaista, patruunan sisällä olevaa yhdelle ihmiselle keitettävää höttöä, joka on niin vahvaa ja tummapaahtoista, että silmät pyörivät päässä. Teetä sitten taas on vain valmispusseissa eikä lainkaan teelehtinä eli haudutettavina teelaatuina.

Ja tänne puolestaan jättäisin sisällä kengissä kävelevät ihmiset. Taloissa on kivilattiat, mutta monessa paikassa on lattiamateriaalina myös puu tai laminaatti. Aamutohvelitarjonta on uskomatonta, hörhelöä, röyhelöä, sifonkia, turkista, teddykarvaa ja huopaa. Silti täällä kävellään aina ja kaikkialla kengät jalassa. Omassa talossaan toiset jättävät kengät ovelle ja siirtyvät tohveleihin, mutta muille mentäessä se ei tule edes mieleen. Monta kertaa on mieleni tehnyt työntää lattiamopin varsi tulijan nilkan eteen poikittain. Kaikesta huolimatta pidän mattoni lattialla – kuraiset ne ovat ja ruskeat, mutta jarruttavat jonkin töhnän kulkeutumista sänkyyni saakka.

Kaikkea ei voi kerralla saada ja siihen on tyytyminen. Nautin tästä ja varmasti tuon jotain Suomeen täältä. Kulttuurin ja kielen lisäksi.