Vanhaa ja uutta

Pe 6.2.2009
Halusimme postikortteja Padovasta. Sellaisia aivan tavallisia kortteja – niitä, joita löytää jokaisesta mikrokokoisesta kyläruokakaupasta Suomesta ja joita kioskit ovat pullollaan. Eipä ole täällä. Isossa Central Giotton Auchanin ruokakaupassa on jopa kirjakauppaosasto, mutta ei yhtä ainutta aivan tavallista postikorttia. Giotton kauppakeskus on täynnä mitä erilaisimpia erikoismyymälöitä, myös lehtimyymälä, jossa on pelejä, sanaristikkolehtiä ja paperia, mutta ei myymälää, jossa on kortteja.

Menimme siis kaikenkattavaan Tabaccheriaan eli tupakkakauppaan. Siihen ihmepaikkaan, josta saa lottokuponkien lisäksi veromerkkejä ja postimerkkejä. Sieltä löytyi kortteja! Aivan. Kortteja vuosimallia 1997 ja Roomasta. Voi – löysimme kortin Padovasta: painovuosi oli 1964! Saaja ei taida olla edes syntynyt silloin. Mutta ehkä kuvan rakennukset ovat vielä ennallaan. Tai ainakin ne pitävät näiden paikallisten karttojen kanssa yhtä.

Central Giotton lehtimyymälästä löysin ristikkolehden Arville. Se oli tietysti italialainen, mutta näytti helpolta ja antaisi puuhaa iltahämärissä. Lehden painovuosi oli 2006, mutta asia ei liene haitannut Arvia. Sanat eivät vanhene niin nopeasti kuin kuvat. Tai kartat.

Kävimme yliopistolla etsimässä il professorea. Herra, jota ei löytynyt ja josta ei kukaan tiennyt, missä hän on ja milloin tulee. Samaisella reissulla tutustuimme myös humanistisen tiedekunnan rakennukseen ja siellä olevaan tiedekunnan omaan kirjastoon. Rakennuksessa on kirjaston lisäksi lähinnä tiedekunnan hallinto sekä kielten osaston luentosalit.

Rakennus on nimeltään Malduran palatsi.  Palatsin on rakennuttanut Malduran perhe vuonna 1693. Signooresta tuli yksi pyhän roomalaisen palatsin kreiveistä. Myöhemmin perhe rynnäköi Euganein kukkuloille ja valloitti sieltä itselleen elinpaikan. Palatsi siirtyi kunnan omistukseen ja sinne perustettiin kirjasto.

Palatsia on entisöity, restauroitu ja töitä tehdään jatkuvasti.  Isot kokoseinän ikkunat ristikkoineen ja ikkunasyvennyksineen on säilytetty. Kivisissä portaissa näkyvät kulkijoiden menourat. Seinät ja katto ovat täynnä koristeellisia ja suuria maalauksia. Seiniä kannattelevat korkeat kierteiset pylväät.

Kirjaston ensimmäisessä suuressa valtavassa salissa oli vain yksi osa kirjoista ja lukusali keskellä. Seiniä kiertävät kirjat lattiasta kuuden metrin korkeudelle kattoon saakka. Virkailijat kiikkuvat tikkailla katonrajassa noukkimassa kirjoja. Loput kirjat ovat pienissä huoneissa, ympäri rakennusta, kuin muurahaispesässä. Kirjastossa olevat kokoelmat käsittävät kielten historiaa, lingvistiikkaa, filologiaa sekä teatteri- ja näyttämötaiteen historiaa ja kansanperinnettä. Löysimme hyllyistä kirjoja 1960-70 -luvuilta. Jotain oli jopa 1990-luvulta, mutta yhteenkään uudempaan kirjaan emme törmänneet. Kirjaston tiedot mainostavat, että sieltä löytyy keskiajan kirjallisuutta. En yhtään ihmettelisi.

Paluumatkalla Arvi huomautti, ettei ole nähnyt yhdenkään huimapäisen polkupyöräilijän käyttävän kypärää. Mutta moottoripyöräilijöille uuden lain mukaiset säännöt ovat ankarat: kypärä päähän, kädet ohjaustankoon – molemmat kädet. Mikäli pyöräilijä ajaa ilman kypärää, kuljettaa liian suurta kuormaa tai edes tervehtii kättä nostaen toista pyöräilijää, siitä seuraavat korkeat sakot ja pyörän takavarikointi poliziotolle. Välillä tuntuu, että äkkinäiset polkupyöräilijät saattavat menopelinsä yhtä huimaan vauhtiin kuin motoristi konsanaan. Eivätkä heillä ole kädet tangoissa ja taakkaakin saattaa olla pyörän verran mukana.

Siivotessamme asuntoa löysimme keittiön kaapista 95 %:sta denaturoitua spriitä. Sitä myydään myös Auchanissa puhdistusaineena. Samaa ainetta – ilman vaalenapunaista erottavaa väriainetta – myydään viinihyllystä. Tottahan sitä piti kokeilla – siis kaappeihin, altaisiin ja raanoihin. Puhdasta tuli eikä alkoholi mennyt tässä tapauksessa lainkaan hukkaan.

Yllätys on ollut se, kuinka hyvin täällä puhutaan nykyään englantia. Ja myös se, kuinka ystävällisesti suhtaudutaan englannin kieleen ylipäätäään. Aivan toisin kuin Ranskan Pariisissa, jossa saimme syksyllä asiakaspalvelun luukun sormillemme yrittäessämme saada virkailijaa lausumaan englannin kieltä. Pariisi, jossa informaatiokyltit tai mitkään tiedotteet eivät olleet muulla kielellä kuin ranskaksi. Täällä kaikissa pankkiautomaateissakin voi aina valita neljästä kielestä haluamansa – italia, saksa, englanti, espanja ja joskus jopa portugali tai se ranska. Kukaan ei suhtaudu ylimielisesti muita kieliä puhuviin. Aina haetaan paikalle joku, joka osaa, jos se ei itseltä onnistu. Maa on siinä suhteessa edistyksellisempi kuin moderni Ranska.

Aamulla näimme ikkunastamme hauskan näyn: vastapäisen talon pikkuinen vanha mummeli istua nökötti pöydän ääressä, tihrutti silmälasiensa lävitse sanomalehteä pöydällä, ikkunaluukut avoinna kadulle. Luukkujen välissä makasi pää jalkojen päällä pieni musta koira seuraten kadun menoa. Pyrähdin ulos – kamera mukana – ja pyysin lupaa kuvata. Certo, tottakai, taloako siis? Eei, kun teitä, hyvä leidi. Certo, se käy ja niin pikkuinen mummeli koirineen siirtyi sähköisesti tallennetuksi.

Jo kohta mummeli ja koira olivat ulkona näyttäen pallotemppuja. Koira oli älykäs ja totteli kaikkea, mitä mummeli siltä keksi pyytää. Se kiersi talon ympäri, haki pallon naapurin aidan takaa, kävi sisällä juomassa vettä, noukki pallon mummelin taskusta ja lopetti haukun vain muutamalla käskevällä sanalla. Rupattelin mummelin kanssa. Juu, hänkin oli huomannut, että macchina finlandese e verde – vihreä suomalainen auto – oli ilmestynyt katukuvaan. Signorenko? Si-si, kyllä on.