Venetsiaan Muranon lasintekijöiden saarelle

Su 15.2.2009
Halusimme nähdä Venetsian koillispuolella olevan, Venetsiaan kuuluvan, Muranon saaren. Siellä sijaitsevat maailmankuulut lasitehtaat ja muranolainen lasi lienee tunnettu myös suomalaisten keskuudessa. Tokihan halusimme nähdä myös Venetsian. Olemme nähneet sen neljä vuotta sitten ja teemme myöhemmin sinne vielä ihka oman reissun – onhan se ehkä vielä kuuluisampi kuin Murano – tämä reissu kuitenkin pyhitettiin muranolaisille.

Ajoimme uutta, vasta kaksi viikkoa sitten avattua Padova-Mestre -moottoritietä. Tietä on tehty viisi pitkää vuotta ja on se nyt hieno, leveä kuin mikä ja äkkiä se vei meidät Mestreen.

Uuden Mestren moottoritien sanotaan tuovan romanialaiset rajanylittäjät nyt entistä vilkkaammin Keski-Italiaan. Voihan se olla niinkin. Kustannuksista kiistellään, keskustelu käy kuumana, ja samalla mietitään, miten estetään tien tuomat ympäristöpäästöt. Tyypillistä. Ensin tehdään ja sitten vasta ajatellaan. Suomessa ajatellaan sata vuotta, riidellään toiset sata vuotta ja sitten tehdään asiaa vuoden verran.

Mestren kaupunki sijaitsee Venetsian laguunin pohjukassa, mantereella, ja on Venetsiaa lähinnnä oleva kaupunki sekä kaupunki, jonka kautta Venetsiaan useinmiten mennään. Auton jätimme Mestren rautatieaseman vieressä olevaan parkkitaloon ja hyppäsimme laguunin ylittävään junaan.

Venetsian on kuin saarella ikään – sinne pääsee kyllä lahden ylittävää kapeaa siltaa myöten autolla ja junalla, mutta ei Venetsian saaren rantaviivaa pidemmäs. Ei siellä teitä ole sen jälkeen - liikennöinti tapahtuu vaporettoilla eli vesibusseilla, moottoriveneillä tai kävellen. Johonkin saattaa päästä, ehkä, jopa polkupyörällä. Toki kondoleita löytyy ja ne kuljettavat halukkaita – juu, 90 euron hintaan – kuuden hengen huviajelulle.

Venetsian rautatieasemalle tulee junia eri puolilta Italiaa: suoria yhteyksiä pohjoisesta Torinosta, Milanosta, Triestestä ja Trentosta sekä etelästä Genovasta, Bolognasta ja jopa Roomasta saakka. Asema on niin suuri useine lähtölaitureineen, että se tuntuu kuuluvan johonkin muualle kuin kelluvalle saarelle.

Rautatieaseman takana on suuri Piazza, josta lähtevät Lucian ja Scalzin kadut. Aukiota rajoittaa Canal Grande, Venetsian suurin kanaali, joka aseman kupeesta alkaen kiertää saaren nurinpäin olevana ässänä jakaen saaren kahteen osaan. Kanaali päättyy saaren eteläpäähän, San Marcon kuuluisan aukion laidalle.

Rautatieaseman piazzan varrella on kondoolien parkkipaikka sekä päätepysäkit vesibusseille. Seisoin piazzalla ja minulle tuli tunne, että olen tullut maalaamani tauluun. Olen käynyt täällä, olen nähnyt tämän, maalasin siitä taulun mökille, mutta sen jälkeen se on muuttunut seinäkuvaksi. Nyt olin siinä kuvassa – sisällä, ikään kuin jossain kirjan kuvassa. Hymyilin typerästi auringonpaisteessa. Joku saattoi katsoa, että siinä sitä jälleen on ääliö turisti ihmettelemässä Venetsiaa.

Hyppäsimme vesibussiin, joka veisi meidät meren ylitse viiden kilometrin päähän, Muranon saarelle. Satamasta lähtiessä jostain kantautui voimistuva hälytyssireenien ääni. Miten täällä voi kuulua hälytyssireeni? Kanaalia myöten tuli hillittömällä vauhdilla pikavene – ambulanssi!

 

 

 

 

 

 

Merellä ohitimme San Michelen eli Pyhän Mikaelin saaren. Siellä on venetsialaisten hautausmaa. Tottahan nyt saarelaiset haudata pitää. Eikä hautoja voi kaivaa mihin sattuu – johan saari uppoaisi. Vaikka se näyttää jo kyllä nyt vuotavan.

 

 

 

 

 

 

Muranon saari on aivan kuin Venetsian saari pienoiskoossa: sen halkaisee Canale Grande eli Suuri Kanaali. Tämä kanaali vain jakaa saaren kahden sijasta viiteen osaan. Kanaali on leveydeltään pikkuinen eivätkä siellä moottoriveneet liikennöi läheskään siihen malliin kuin pääsaarella. Linjaliikennettä on saaren ympäri ja muutama harvalukuinen asemapysäkki löytyy eri puolilta saarta.

Saarella on neljä kirkkoa, pari campoa eli pikkuaukiota – ei piazzaa – kaksi poliisivoimien majaa ja jopa oma pikkuinen hautausmaa. Tietysti siellä on useita lasitehtaita sekä lasitaiteen museo. Jokapuolella saarta oli kaduilla lasista tehtyjä monta metriä korkeita veistoksia ja koristeita, joista osa oli jopa valaistu pimeän aikaan. Katujen varsilla oli kymmeniä, ellei satoja, pieniä kauppoja, jotka myivät lasia – käyttöesineitä, koristeita, fantasiahahmoja, koruja – hinnat vaihtelivat kolmesta eurosta tuhansiin euroihin.

 

 

 

Kadut ovat kapeita ja talot koristeellisia sekä värikkäitä. Saarella oli hyvin vähän ihmisiä, kovin hiljaista – pikkuisissa joka kadun varrella olevissa lasiputiikeissa oli muutamia ihmisiä – mistään ei kuulunut ääniä eikä missään näkynyt turistimassoja.

Palasimme takaisin pikaveneellä, meren ylitse, suoraan Venetsian rautatieasemalle auringon laskiessa tulenpunahehkuisena laguunin ylitse. Öiset poijuvalot syttyivät näyttäen kulkuväylää merellä, vihreät aallot keinuttivat venettä tuulen pyörittäessä tukkaa ja puhaltaessa korviin.