Veneziaa 600 v. sitten

Pe 15.5.2009
Viime viikolla olivat viimeiset piirtämisen ja grafiikan historin luennot. Helmikuusta alkaen niitä piti se cattiva-Elisabetta, ilkimys, joka jo aluksi ehdollisti minun osallistumiseni luennoille. Luentojen loppuosan veti gentiluomo, ystävällinen, nuori, hiljainen kauluspaitapoika.

Viimeisten tuntien jälkeen paikalle ilmestynyt Elisabetta lupasi pitää meille – opiskelijoiden pyynnöstä – muutaman ylimääräisen tunnin, joilla voimme harjoitella tunnistamaan lisää taidekuvia. Näiden aikana hän ripitti meitä – älkää yleistäkö, kertokaa tarkasti, miettikää ensin tekniikka, kuvan antamat viitteet aikakaudesta ja alueesta ja sitten lopuksi pääsette ymmärrykseen siitä, kuka kyseisen maalauksen on rustannut. Näyttääkseni kovin ahkeralta tein luentolehtiöön merkintöjä. Sinne ilmestyi cattivan karikatyyri. Maalasin samana iltana tuon tyyrin musteella ja piirtoterällä akvarellipaperille. Annan teknisen näytteeni tentin jälkeen Signoralle hyvän kesän toivotuksin. Vaikka en osaa ilmaista hiusterää italiaksi, niin osaan käyttää sitä suomalaisella kädellä.

Ripityksensä jälkeen signora ilmoitti, että voisi olla hyödyllistä tutustua Venetsiaan. Puheensa aikaan hän käytti seinällä jyrisevää, vetopyörillä varustettua 1800-luvun diaprojektoria, joten en parhaalla tahdollanikaan kuullut, mistä oli kyse. Huulten lopetettua liikkeensä, ymmärsin, että meille tulee – forse – viesti. Jollain vehkeellä, jonain päivänä, jostain Venetsiaan liittyvästä.

Tiistaina sain sähköpostiviestin ja keskiviikkoaamuna tuli jo viesti suomalaiseen kännykkänumeroon: vahvista tulemisesi mukaani Venetsiaan. Juu, vahvistan. Mihin, mitä ja miksi, hmm, katsotaan. Kuuklasin nettisivuilta viestin otsikkoa ja löysin jonkin säätiön ja restauroinnin sivut.

Pakkasin torstaiaamuna eväät, kameran, sadeviitan – vaikka ulkona oli klo 7 jopa +20 C lämmintä ja aurinko paistoi sinitaivaalta, en jättänyt sadevaatteita kämpälle – ja poljin Padovan rautatieasemalle ennen kahdeksaa. Ostin meno-paluut Venetsiaan ja löysin ryhmäni opiskelijat asemalaiturilta.

Venetsian rautatieasemalta siirryimme Tronchettoon eli vesibussiin. Seilasimme sillä 40 minuuttia kohti merta, kaarsimme Giudezzan kanaaliin ja tulimme lopuksi saarien sisäosiin. Vastaamme tuli paikallinen maitoauto: katettu säiliövene täynnä tuoretta maitoa. Sen perässä seurasivat herrat kondolieerit. Liekö harjoituskierros taidoista ollut menossa, kondooli oli vaihtunut venhoon.

Me jäimme vesibussista San Giorgio Maggioren pikkuisen saaren pysäkillä. Kävimme tutustumassa Pyhän Giorgio Maggioren kirkkoon ja maalauksiin, joita Tintoretto ja Bassano ovat sinne tehneet. Sen jälkeen siirryimme lähellä olevaan Cinin palatsiin. Takorautaportit aukaisi harmaatukkainen signore ja meitä tuli marmoriportaille tervehtimään – kukas muu kuin se kiltti-hiljainen-herra professori.

Cinin palatsin on rakennuttanut kreivi Vittorio Cini. Sodan aikaan SS-joukot olivat pidättäneet isän ja poika sai hänet pois keskitysleiriltä antamalla natseille timantteja ja jalokiviä. Poika kuoli pian tuon jälkeen lento-onnettomuudessa Ranskassa ja isä rakensi hänen muistolleen palatsin. Nyt rakennus on Cini-säätiön hallussa, jonka tarkoituksena oli uudelleenrakentaa nunnaluostari,   jonka Napoleonin, Itävallan ja Saksan armeijat olivat hävittäneet. Säätiön toimesta  myös kerätään ja suojellaan alueen taiteeseen liittyviä kulttuurisesti arvokkaita töitä. Rakennuksessa on 15.000 teosta – käsikirjoituksia, kirjeitä, luonnoksia ja dokumentteja musiikista, teatterista ja kuvataiteista.

Nuori herra professori vei meidät yksityiseen studioonsa yläkerroksiin. Hän oli koonnut huoneeseen talon kätköistä valtaisan kokoelman 1400-1700 -luvuilta olevia maailmankuulujen taiteilijoiden töitä.

Katselin huonetta ja töitä ällistyneenä. Aina täällä osataan hämmästyttää! Mieleeni ei olisi tullut, että pääsemme näkemään aitoja töitä – ilman lasia ja kehyksiä, nenä työssä kiinni – yleisöltä suljetussa paikassa, keskellä kelluvaa saarta, upeassa palatsissa. Ja mukana herra professori, joka työskentelee tuolla palatsissa ja tietää tuhannen monta asiaa näistä upeista töistä. Kerrassaan uskomatonta!

Ihalin punakynällä tehtyjä alastonmalleja, hämmästelin metalligrafiikan puolen metrin pituisia töitä, jotka olivat täynnä tuhansia pieniä viivoja, nauroin tussinesteellä tehdylle karikatyyrille venetolaisesta pormestarista 1500-luvulla. Ja suorastaan ällistyin, kun professoressa nosti paljain sormin näitä historiallisen arvokkaita, silkkilehtien väleissä olevia, arkistokaapeissa säilytettäviä töitä. Töiden alapuolelta, paperiin piirrettynä, hän löysi muita luonnoksia aiheesta, mutta myös lyijykynällä kirjoitettuja kirjeitä, joita joku taiteilija on tehnyt rakastamalleen naiselle 300 vuotta sitten.

Taideteosten tutkimisen jälkeen professori kierrätti meitä palatsissa. Siellä oli kaunis sisäpiha. Sitä ympäröivät vaaleat punertavat holvikaarelliset seinät ja sen keskellä oli muotopuutarha, jossa kasvoi korkeita tummia sypreeneitä. Näimme palatsin valtavan, suuren ja upean historiallisen kirjaston. Salista tuli välittömästi mieleeni elokuva, jonka näimme Jyväskylässä, Italian historian luennoilla. Pystyin hyvin kuvittelemaan tuonne kirjastoon partasuisen herran, joka turhautuneena ja äkämystyneenä naulasi käsintehdyillä nauloilla kaikki tuhatvuotiset kirjat pöytiin kiinni. 

Kierroksen jälkeen osa opiskelijoista halusi mennä syömään ja niinpä professoressa päätti, että menemme porukalla, hänkin tulee. Hyppäsimme keltaiseen kanaalin ylittävään kulkupeliin, seilasimme Pääsaarelle, Dorsoduron kaupunginosaan ja jäimme kyydistä.

 

 

 

 

 

 

Pienen kävelymatkan jälkeen löysimme trattorian, jossa oli aivan herkullisia venetolaisia Tramezzinoja! Kolmionmuotoisia pehmeitä suppiloon kierrettyjä leipiä, joiden suppilon sisään oli laitettu keitettyä suikalekinkkua, majoneesia, salaattia, juustoa – leivät luiskahtivat nälkäisiin suihin.

Aterian jälkeen, toisten juodessa caffè strettoa – kapeaa kahvia, kaksi senttilitraa tiukkaa juomaa – professoressa jututti nuorisoa. Siinä käytiin läpi kotipaikat, vanhempien kasvatus, avioliitot ja seurustelusuhteet, opintojen omituisuudet ja kummalliset opiskelijat. Lauseet lensivät niin tiuhaan tahtiin, etten pysynyt kaiken aikaa aivan perässä. Aiheen tiesin, välillä sain jopa sanasen väliin, mutta toisinaan puheenvuorot vaihtuivat niin lennokkaasti, että minä istuin kuin oopperassa – kuuntelin, katselin ja hymyilin kuin puuhevonen kuutamolla. Abloodeja en sentään antanut.

Kahvin jälkeen kävelimme Dorsodurosta San Polon kaupungiosan läpi. Keskustelun aiheena oli, miten taidetta voi opiskella, mikä on paras tapa. Professoressan mielestä paras tapa on heittää ne f..king manuaalit taivaan tuuliin ja käydä paikan päällä katsomassa töitä. Juu, voi olla, mutten sanonut, ettei kovinkaan moni suomalainen tule tänne lukiessaan Maailman Taiteen Historiaa – jätä 1.000-sivuista Honourin kirjaa kotiin ja lennähdä katsoamaan Tintorettoa, Michelangeloa ja Donatelloa lähempää, nenä työssä kiinni.

Pysähdyimme gelateriaan eli jäätelökauppaan. Valitsimme muhkeat marjaisat, hedelmäiset, suklaiset tai konjakkiset jäätelöt. Professoressa maksoi koko ryhmän jäätelöt. Kulkiessamme stazionea kohden hän huomautti, että näitä turisteja on taas tullut katukuvaan. Minua nauratti – olin koko matkan tuntenut olevani pihalla, turisti, auringossa ja meren äärellä, keinuvalla saarella silmät pyöreinä vaeltava valokuvaaja. Ryhmäläiseni puolestaan olivat kotiseuduillaan, puolen tunnin junamatkan päässä kotoaan – he katselivat lähempää niitä tuttuja töitä, joita he voivat nähdä joka viikko ja päivä.

Auringon paistaessa usvan takaa hohkavan lämpimästi jatkoimme matkaa rautatieasemalle. Siirryimme Padovan junaan. Kertakaikkisen outo päivä ja erikoinen tapa tutustua sekä taiteeseen että tähän professoressaan. Cattiva-nimityksen hän saa pitää, jollei halua vaihtaa sitä strettoon, tositarkkaan, nuukaan suorastaan. Tussityöni hänelle annan joka tapauksessa – jääköön se taidehistoriaan ja Veneton maakuntaan. Ehkä sitä tutkii joku 500 vuoden päästä ja ihmettelee, kenelle se on tehty ja miksi.