Voikukka! ja vaarallisia pisneksiä

La 31.1.2009
Olimme saaneet kaupungin informaatio-ufficion tätiltä karttoja ja opuksia vinon pinon. Toisin sanoen kähistelimme putiikista kaiken irtilähtevän, josta ei tarvinnut maksaa. Karttavalikoimamme päivittyi vuodelle 2007 – tosin vuotta, johon tiedot pohjaavat, ei oltu mainittu. Täti kysyi, mitä kieltä puhumme ja vastattuani, että suomea, hän vastasi saksasi minulle: “Ooo, kartta on vanha, ei se pidä enää paikkaansa. Täällä kaikki kadut muuttuvat, joka päivä. Jonain päivänä voit ajaa autolla tästä ja huomenna et. Meidän katumme ovat S:n, V:n, Y:n tai U:n muotoisia eikä niitä voi laittaa karttaan!” Ei todella. Ei sielä ole paljon muutakaan – siellä kartassa, maastossa sitten sitäkin runsaammin.

Saimme mukaamme kartan, jossa olivat alueen pyörätiet. Päätimme hyödyntää sitä ja läksimme upeilla menokeillamme pöröttämään.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aloitimme kanavan rantatieltä ja mitä sieltä reunasta löytyikään! Ohooo. Ihka elävä ja oikea Voikukka! Niitä oli koko kanavan pyörätien reunus täynnä. Sitten huomasimme, että meillä oli kolme karttaa, mutta juuri  se pyöräilykartta jäi asunnolle. Niinpä jatkoimme ilman sitä pitkin kanavanrantaa, auringosta katsoen suuntana länsi.

Tie kapeni ja pyörätie hävisi muuttuen kapeaksi asfalttitieksi. Jatkoimme sitä eteenpäin ja näimme kerrassaan reipashenkisen lähiön. En ollut ottanut valokuvia siitä, kun karabinieerit syöksyivät Auchaniin, en siitä, kun mahvijan miehet kävivät huoltoasemalla kuten en siitä kerrostalon kukkalaatikon pahvitalossa asujasta. Mutta nyt päätin ottaa.

Pyörimme tiellä ja kuvasimme ympäriinsä. Ihmettelin, kun autoja ei kulkenut ja kun ne vähäisetkin kulkijat tarkistelivat meitä kovin otsat kurtussa. Otin kuvan lähiöstä ja huomasin linssin takaa, että siellä syntyi kuhina. Kuvaan tuli pieniä eläjiä heiluttamaan käsiään ja muutama pieni eläjä hälytti isompia otuksia liikkeelle. Karjujen ulkoisesta kovin nahkaltaan ja naamaltaan tummasta olemuksesta päättelimme, että meille tulee kiire. Ei ollut aikaa kysyä, kuinka voitte ja muuta tarpeellista. Ponkaisimme ajokeillemme ja hävisimme tien päässä olevasta risteyksestä lähimpää modernia yhteiskuntaa muistuttavaa asumusaluetta kohden.

Jossain vaiheessa ajoimme ilmeisesti liian kovaa ja liian kauas. Huomasimme olevamme  Zona industriale nord eli pohjoisella teollisuusalueella, jota joka ainoa italiaano sekä Suomessa että täällä on mainostanut vaaralliseksi liikkua. Pyörimme menokeilla ympyrää, pysähtymättä mihinkään ja kitkutimme kohden häviävää aurinkoa. Onneksi se ei kerinnyt laskea, vaan pääsimme lopulta moottoritien alitse, älykkäämmille pyöräilyteille. Löysimme mennessämme muutaman hyvän menopelin. Ehkä – ehkä – olisimme voineet vaihtaa ajokkimme niihin, mutta vain hetkeksi ja turvallisuussyistä, niiden antaman metallisuojan vuoksi. Ferrari, Maserati, Aston Martin, Jaguar, Porche.   

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Asunnolle päästyämme tunsin kinttuni kipeytyneen. Jo Suomesta lähtiessä oli halvaantuneenpuoleisen jalan isovarpaan kynnessä mustelma. Mihin lie olin potkaissut sen – se kinttu ei aina pysy vauhdissani mukana vieläkään.  Ilmeisesti tämänkertainen mustelma on kynnen kasvaessa reissumme aikana paljon kävelemisen johdosta purkautunut ja nyt koko alue oli tulehtunut. Kynsi oli kipeä ja aivan vihreänkeltainen. Blondilogiikalla tuumasin, että siihen on saatava reikä ja tavara ulos sieltä. Ensin ajattelin ponkaisevani tien toisella puolen vastaanottoaan pitävän hammaslääkärin pakeille. Olihan hänellä kaikenmaailman pikkuruisia teriä, joilla saa reiän jopa luuhun, miksei siis kynteen. Ajateltuani toisen kerran – blondi siis osaa myös sen – pyysin Arvia avuksi. Terävä nuppineula, antiseptistä geeliä, vanutuppoja, desinfioiva tulenlieska ja niin toimi sai alkunsa. Arvin epäillessä totesin, että kynsi on aivan varmasti irti, joten reiän tekeminen ei liene vaikeata sen alta. Onhan sota-aikanakin toimittu raaoin menetelmin. Toimitus ei sattunut, asiakas ei huutanut kertaakaan ja oli tyytyväinen tulokseen. Mennessä näkee, kuinka pyöräilyvarpaan käy. Lukijoiden iloksi voin todeta, ettei kukaan ottanut valokuvia. Saralla oli hauskaa, mutta epäilen, ettei hän loppujenlopuksi ymmärtänyt, mistä olikaan kyse. Ja poeka kotimaassa saa aiheen todeta “Äiti, tämän me kaikki halusimmekin tietää!”