Kielipuolipotilas

Pe 8.5.2009
Kielen käyttäminen sujuu vähän paremmin ja saan asiani hoidettua kohtuullisesti. Välillä kuitenkin takaraivossani olevan pikkuisen bucon, reiän, kautta häviää luvattoman paljon tavaraa taivaan tuuliin. Välillä tuo aivovuoto suututtaa – tiedän, että tiedän tämän, mutta kun en vain löydä sanaa ja asiaa pääkopastani. Kaikkia muita sanoja sieltä tulee tulvimalla, muttei sitä täsmällistä ja tarvittua.

Niinpä olen reiän myötä oppinut käyttämään Alias-pelin toimintaa hyväkseni. Selitän sanani toisin, korvaan muilla sanoilla ja annan vastapelurin arvata, mitä asiaa siinä toimittelen. Toisinaan tämä onnistuu kohtalaisen hyvin –  keskustelukumppani lausahee mystisen äänneyhdistelmän ja kadonneen sanan metsästys loppuu. Toisinaan saan aikaiseksi typertyneen töllistyksen; ei sillä ole väliä, elämä on peliä.

Tandem
Kielikeskus tarjosi kieltenluentojen kupeessa Tandem-systeemiä. Halukkaat ulkkari ja vaihtarit voivat ilmoittautua kielikeskukseen ja kertoa, mitä kieltä he hallitsevat parhaiten ja toiseksi parhaiten ja mikä on kieli, jota he haluavat harjoituttaa. Sen jälkeen – jonkinlaisella randomillä eli satunnaisotannalla – tarjokkaat saavat itselleen kielenkäyttäjän, jonka kanssa he voivat vaihtaa osaamistaan.

Minä ilmoitin osaavani suomea hyvin. Eieiei, kukaan ei tule opiskelemaan suomea. Entä ruotsia? Eieieiei, pohjoismaiset erikoiset kielet voit unohtaa, valisti ystävällisesti kielten luentojen professori-Luigi. Niinpä ilmoitin englannin kieleksi, jota tarjoan – kankealla lausumisella, kuten perilliseni asian ovat ilmaisseet.

Pohdin, minkälaisen parin mahdan saada. Alakertalaiset ovat heittäneet vitsiä Tandem-pareista – kuka niistä mitäkin haluaa ja  iltaisin voi aina lähteä ulos sanomalla menevänsä Tandemia tapaamaan, menipä minne hyvänsä. Mietin, saanko parikseni jonkun teininaamaisen italiaano-pojan – toisaalta papereissa kyllä näkyi syntymävuosi. Mietin myös,  mahtaako englanninkieleni olla opiskelijallle vastikkeena minkään arvoinen tai saanko paria ensinkään.

Yllättäen sähköpostiini tuli viesti, että minulla on Tandem-pari – italialainen mies, Eugenio. Monen sähköpostiviestin jälkeen sovimme tapaamisen Livianon yliopistorakennuksen kellon alle. Menin paikalle kaikkine epäilyksineni.

Siellä oli kyllä italialainen mies. Hän on pitkä, tumma ja naimaton, muttei lainkaan teini. Eugenio on napolilainen opettaja, pääaineena maantiede, historia ja italian kieli. Hän on täällä Padovassa puoli vuotta tekemässä yliopistossa työtä tohtorinväitöskirjaa valmistelevien kanssa – tarkastaen heidän kielensä. Hänen mukanaan oli ryhmä tohtorinväitöskirjaa tekeviä ja menimme koko porukalla syömään ravintolaan. Minun tyrmistykseni oli täydellinen! En koskaan olisi voinut kuvitella saavani tällaista paria. Kielitaitoni hävetti ja pyörin tuolissani näiden tohtoreiden seurassa. Ilta oli kuitenkin miellyttävä ja opin lisää uutta kieltä. Eugenio korjaili sanontoja ja neuvoi kieliopissa.

.. ja brutaalit barbaarit
Kielten luennoilla puolestaan tapahtuu ja sattuu aina. Jollei Luigi keksi mitään, niin kansainvälinen jättiryhmä saa aina aikaan jotain hämminkiä.

Kreikkalaiset, joita on viisi tai seitsemän – heistä ei ota millään tolkkua – näkyvät ja kuuluvat aina. Heidän tulonsa huomaa joka ikinen kerta. He tulevat aina ryhmässä, suurella porukalla, äänekkäästi meluten – todella, he ovat äänekkäämpiä kuin italiaanot tai espanjoolit – he etsivät paikkaansa, pyörivät salissa, meluavat lisää, selittävät kovaäänisesti asioitaan. Tilanne hiljenee vasta, kun Luigi sanoo jotain tai korottaa ääntään pitäessään jo luentoa. He tulevat jatkuvasti vähintään vartin verran myöhässä luennoille. Eräänä iltapäivänä Luigi sanoi tylysti, ettei suvaitse heidän allekirjoittavan läsnäoloaan, koska he tulivat paikalle yli tunnin myöhässä.

Kreikkalaiset istuvat yhdessä ryhmässä – vaikka Luigi on erottanut heidät toisistaan useita kertoja –  ja kun joltain heistä kysytään jotain, niin koko ryhmä vastaa – yhteen ääneen. Me muut nauramme, Luigi puree hammasta ja lopulta käskee yhden nimeltä mainitsemansa vastata yhteen kysymykseen ja mielellään yhdellä lauseella.

Eilen kävimme luennolla läpi aihetta vapaa-ajan harrastuksista ja nuorison käyttäytymisestä, kun eräs kreikkalaisista kysyi kesken kaiken, saako hän tehdä kysymyksen. Ensin käytiin polemiikki siitä, onko se yksi kysymys, saako kysyä mitään, seuraako kysymyksestä yleinen ryhmäkysymys. Ei, on vain yksi kysymys. Esitä se, pyysi Luigi eikä tiennyt, mitä olikaan tuleman.

Kreikatar kysyi, kuulostaako heidän kielensä venäjältä. Hämmästynyt katse Luigilta ja vastaus ei, ei se kuulosta. Ja nopea kreikkalainen tokaisu: Kiitos! Johon yllättynyt Luigi: Mistä kiittelet, mitä varten sanot kiitos, jos kielenne ei kuulosta venäjän kieleltä? Kreikkalainen vastasi, että he eivät halua kuulostaa venäläisiltä. Ja Luigi kysyi, miksette, miltä venäjän kieli sitten mielestänne kuulostaa. Ja sanoi vielä, että meillähän on täällä mukana venäläinen opiskelija, olette kuulleet, kun hän puhuu.

Tuo venäläinen poika, nuori mies,  on hiljainen, pitkä, vaaleanruskeatukkainen, sinisilmäinen ja ystävällinen. Me istumme ympyränmuodossa ja näemme toisemme. Keskustelun edetessä me muut emme tienneet, mihin katsoisimme.  Kreikatar jatkoi: Venäjän kieli on barbaarien kieli, se kuulostaa brutaalilta. Venäläinen istui sanomatta sanaakaan, täysin kivettyneenä paikallaan.

Luigi ei jäänyt sanattomaksi. Hän tokaisi tyypillisen italialaisen lauseen: ”Mah, adesso hai fatto una brutta figura!” Eli tuo ruma ulkomuoto olisi suomeksi ”olet menettänyt kasvosi, nolannut itsesi totaalisesti”.

Sattuneen jälkeen Luigi jatkoi, että nyt jokainen, jolla on erikoinen, vieraalta kuulostava äidinkieli, lausuu meille un poema eli runon, jotain soljuvaa omalla kielellään. Englanninkielisiä ei pyydetty, ei ranskaa, saksaa, ei espanjaa. Venäläinen sai aloittaa – mietti pitkään, muisti pätkän ja lausui hiljaa ja pehmeästi. Kreikkalaiset saivat antaa vastineen – kovaa kieltä, täynnä konsonantteja. Arabialainen jatkoi, kiinalainen sai muutaman sanan tehtyä – kaikilla oli vaikeuksia muistaa mitään runoa tai edes lasten lorua. Ja entä suomalainen? Arvasin, että joudun lausumaan – olen ollut erikoinen kohde alusta saakka. Mitä sanoo jäinen maa, joka syö joulupukin poroja, ui hyytyneessä vedessä, jääsohjon keskellä ja jonka musiikki voi  minun sanojeni mukaan olla dramaattista, taidetta, jossa on juoni, kertomus.

Aloitin hiljaa, lauloin hitaasti ja keinuvasti, etsin katsekontaktia muista, jalkani heilui.
”Tuu tuu tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla.
Tulin pitkin Turun tietä,
hämäläisen härkätietä.
Mistäs tunsit meidän portin..”
Lauluni päätteeksi sain raikuvat ablodit. Saudiarabilainen nuori mies sanoi, ettei hän voi enää sanoa mitään, kun ei ole mitään noin kaunista. Tilanne oli lauennut. Olen maasta, jossa ihmiset miettivät ensin ennen kuin sanovat – ajattelevat hartaasti ja pitkään.