Suomalainen, ruotsalainen…italialainen

To 19.3.2009 
Elokuvissa
.. ja kiinalainen. Tästä syntyivät ainekset, kun meille annettiin elokuvahistorian luennoilla tehtäväksi mennä katsomaan tiettyjä elokuvia. Elokuvia esitetään joka maanantai aina luentojen päätteeksi, mutta maanantaipäivät eivät riitä, mikäli aikoo suorittaa 9 opintopistettä ja katsoa kaikki siihen tarvittavat 10 elokuvaa.

Il professore kertoi, että kaupungin eri elokuvateattereissa esitetään yliopiston, dosenttien, Padovan kunnan tiedotuskeskuksen ja elokuvakeskuksen yhteistyönä erikoisia elokuvia. Näistä joitakin me käymme katsomassa. Elokuvalippu ei maksa kuin kolme euroa, joten tämä ei liene kohtuuton vaatimus. Elokuvan katsomisen jälkeen teemme jokaisesta elokuvasta analyysin.  Niiden pohjana ovat luennot ja siellä esitetyt historialliset asiat aiheesta. Analyyseja ei – luultavasti – palauteta, mutta niitä käytetään hyödyksi, kun kesäkuussa suoritamme tentin tästä aiheesta.

Tämän viikon maanantaina esitettiin Multisala Pio X -cinemassa elokuva Fanny ja Aleksander. Elokuvan ruotsalainen ohjaaja Ingmar Bergman on kohtalaisen tuttu myös suomalaisille katsojille. Alkamisajaksi ilmoitettiin klo 21 ja luulin päättymisajan oleva klo 22.30. Teatteri on kaupungin toisella laidalla ja koska oli myöhäinen ilta-aika, niin kyselin kiinalaiselta kämppikseltä, josko hän haluaisi lähteä mukaani. Yksin on kohtalaisen vaarallista kuljeksia edes polkupyörällä öiseen aikaan. Sara tunnisti heti ohjaaja Bergmanin ja lupasi lähteä mukaani. Onneksi lähti, sillä elokuva loppui vasta klo 00.45.

Elokuvateatteri oli pikkuruisen kadun varrella ja sen löytämiseen meni  hyvä tovi jo kaksi vuotta täällä asuneelta Saraltakin. Kartat olivat, tottakai, mukana – niistä en luovu. Laitoimme jopa muovit kartan päälle, että niitä voi kuljettaa taskussa, satoi tai paistoi.

Oikea katu löytyi kartan avulla. En aluksi edes tajunnut, että elokuvateatteri on ihan edessäni, niin pieni kolonen kulkemista vaarten sementtiseinässä oli. Lipputoimisto oli kadun varrella, omassa erillisessä talossaan. Itse elokuvateatteri oli kuitenkin yllättäen sisältä valtava. Hulppea, suuri, kaksikerroksinen, korkea, täynnä punaista samettia ja kokolattiamattoja, valtavan suuret pehmustetut ja korkeat istuimet, tummaa puuta, mustaa väriä. Upea!

Elokuvan muistan joskus nähneeni – ainakin jotain osia siitä – mutten muistanut juonta, tapahtumien kulkua tai miten se päättyisi. Tottakai se oli dupattu – kuultu kieli oli italia. Tapahtumat alkavat joulusta ja ruotsalaiseen joulunviettoon kuuluva yhdessä laulaminen Morsgrisar är vi allihopa oli ainoa kohta, jossa kuului tuttu ruotsinkieli.

Tuntui aivan omituiselta istua italialaisessa kerrassaan kauniissa elokuvateatterissa, katsomassa pohjoismaista elokuvaa, ruotsalaista -melkein kuin kotimaasta. Elokuvaa, jota esitettiin oudolla kielellä,  italiaksi. Kieli tuntui aluksi aivan väärässä paikassa olevalta, irtonaiselta, elokuvaan kuulumattomalta. Vähitellen siihen tottui. Katsomisen omituisuutta lisäsi vielä se, että ruotsalaista joulua, juhlaa, arkea, hautajaisia ja papillista kovaa ja ankaraa elämää istui vieressäni katsomassa kiinalainen, maailman toiselta laidalta.

Elokuvan päättymisen jälkeen kysyin Saralta mielipidettä nähdystä. Kaikkea muuta odotin, mutten sitä: hän ei ymmärtänyt elokuvaa. Yritin kysyä, mikä osuus jäi tajuamatta – olisin voinut selittää – mutta sain vastaukseksi vain sanan troppo, liikaa, liian paljon. En tiedä, oliko ajanjakso tuntematon, olivatko ruotsalaisen yhteiskunnan tavat oudot, olivatko tapahtumat kummalliset vai jäikö kielen ymmärtämöttömyyden vuoksi elokuvasta tärkeitä asioita pois.

Niinpä olin hyvilläni, kun itse ymmärsin elokuvan. Vaikka kaikkia sanoja en kyennyt tulkkaamaan, niin juonen kulun – tapahtumat ja seuraukset – tajusin ja kykenen tekemään filmistä analyysin. Mietin, että olenko oppinut kieltä paremmin, osaanko jotain enemmän kuin tänne tullessani. Sara on kuitenkin sentään ollut täällä jo kaksi vuotta. Kieli puhuttuna pitäisi olla kohtalailla hallussa.

Rautakaupassa
Keskiviikkona menin käymään rautakaupassa. Etsin kattoterassin kukkasaaviin siemeniä istutettavaksi. Menin tarkistamaan info-pisteen tätiltä, että onkohan se nyt ihan varma, että näitä siemeniä voi kylvää jo nyt, maaliskuussa ja ulos, ilman peitettä. Vieressäni odottanut italiaano, ikäiseni mies, laukaisihe info-tätille vuoron olevan tällä italialaisella naisella ja osoitti minua. Kommentoin, etten suinkaan ole italiaano. Mies totesi, että kyllä italiassakin on blondeja. Niinpä.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minua luultiin italialaiseksi. Tai ylipäätään joksikin muuksi kuin  saksalaiseksi, ruotsalaiseksi tai venäläiseksi. 

Auchanissa ja lehtimyymälässä
Kukkasiemenreissun jälkeen köpitin Central Giottoon. Auchanissa vanhempi setähenkilö antoi kassalla tietä minulle sanoen, että neiti menee vaan edeltä, kun tämä vähän vanhempi italialainen nainen, vaimoni, nyt hiukan viipyilee. En vastannut, että Euh, olen suomalainen enkä niin kovin neitikään – hymyilin vain auliisti ja otin toisen italialaisuuteni vastaan.

Jatkoin samalla reissulla Giotton lehtimyymälään ostaakseni päivän sanomalehden. En muistanut, mikä oli tarkka nimi, joten kysyin saisinko jonkin padovalaisen il Gazzettinon eli lehden. Samassa silmänräpäyksessä tajusin lausuneeni sanan vain yhdellä z:llä. Vieressä ollut vanhempi mies myhäili ja totesi, että hassua kuulla lausuttavan tuo tuolla murteella, tällä lailla sanoisi padovalainen: gat-tsettiino. Toistin sanan hänen perässään ja tällä kertaa tormistuin ja jatkoin, mutta kun olen suomalainen. Sekä myyjä että herrahenkilö ällistelivät, että MIKÄ! Puhutte hyvää italiaa, miten se on mahdollista, Suomihan on – missä, hirveän kaukana, voi mahdoton, hyvää italiaa, luulin teitä maan kansalaiseksi. Niinpä. Kohta minulla tulee bingoruutu italialaisuutta täyteen.

Kämpällä lueskelin lehteä muina naisina Saran kurkkiessa pöydän takaa. Selitin kaikkea, mitä tässä Padovassa nyt on tapahtunut ja mitäpä uutiset kertoilevat tänään. Hirnuin sarjakuville ja tipotin tuolissa teekupin kera kuin italiaano konsanaan. Hmmm.