Lähes 3 sentin kertomus

Ma 25.5.2009
Lauantaina imuroidessani säikähdin puolikuoliaaksi, kun joku musta kitiinikuorinen luikki letkun edestä kohden patterinalustaa. Juoksin keittiöön hakemaan myrkkypulloa – oli mikä tahansa, niin exodus sille ja heti. Ruiskutin ja se kellistyi, ryömi koristessaan kohden ulko-oven vieressä olevaa porrastasanteen nurkkaa. Otin hätäpäissäni mustekynän, jolla tökitin ötökkää ja sen liike pysähtyi. En saanut sitä nurkasta pois, joten jatkoin imurointia. Toiminnan päätyttyä hain taskulampun ja sama mustekynä aseenani rynnistin nurkkaan tarkastaakseni, kuka siellä makasi. En löytänyt enää mitään – vain suuri reikä, betonia ja putken pätkiä.

Sunnuntaina aamulla sain kiljua uudelleen. Oleskelutilan lattialla juoksi ihka elävä torakka! Tuli sieltä samasta rei’ästä ja meni kohti keittiötä. Ensin meinasin hätäpäissäni lyödä sitä aamutossulla, mutta mieleeni juolahti, että josko se on naaras ja täynnä munia. Niinpä otin keittiön kaapista jälleen saman myrkkypullon ja lotrasin siitä vähintään kaksi desilitraa mönjää rumiluksen päälle. Se pyöri, sätkytti, heilui kiivaasti, yritti ryömiä hellan alle, kaatui selälleen, sätkytti ja sai desilitran lisää mönjää päälleen. Hain ulkoa rikkalapion, jolla nostin sen kattoterassille sankoon. Päälle kaadoin aimo tujauksen ammoniakkia suoraan pullosta. Näkyi sätkyttelijän seurana olevan terassisangossa kaksi vaaleankirjavaa otustakin – liekö sokeritoukkia vai kaatopaikkakuoriaisia – kuolivat sillä samalla aineella. Sanko jäi +34 C:n paateeseen kaikkine lilluvine sisältöineen.

Istuin penkille ja pyyhin otsaani. Päätin, että kämppikseni herättyä puramme keittiöstä yhden pöydän, suljemme kaasuhanat, siirrämme kaasuhellan irti seinästä ja pesemme hellan tauksen ja alustan. Pericoloso, vaarallista, sanoi kämppis, mutta niinpä vain teimme. Vanha rasituksesta vammatunut polveni oli äitynyt tulisen kipeäksi, joten kämppis huhki hellan takana mekko märkänä. Puhdasta tuli, hella takaisin, pöydän ruuvit kiinni, kaasu päälle. Ainakin yksi ruokapaikka on otuksilta tuhottu.

Josko tämä lauantainen ensivierailija oli torakka – se tiedustelija-torakka, joka jätti hajujäljet muille. Ja sunnuntainen kauhistus oli se, joka löysi jäljet, söi kuolleen toverinsa – ne syövät toisiaan – halusi lisää ruokaa ja tuli alakerrasta tulevien putkien reikää myöten tänne ylös. Tuumailin, että kohta niitä tulee sieltä rei’ästä lisää. Meillä ei ole kellarissa minkäänmoista sementtiä, jolla tukkisin aukon. Niinpä tein blondityön: lotrasin aukkoon raakaa alkoholia, otin tarvikelaatikosta ruuveja, joita työnsin reikään ristikkäin niin monta kuin mahtui ja tukin niillä myös törröttävät putken päät. Lopuksi kaasin sinne pikaliimaa, jolla kruunasin koko komeuden umpeen. Hätätilaratkaisu ennen betoninvalua.

Illala pahimman paahteen hellitettyä kärräsimme kaikki kompostilaatikot, roskapussit, lasinkeräyslaatikot sekä alakerrasta portaiden alta löytyneet haisevat ja kärpäsiä kuhisevat muovipussit Auchanin ostoskärrillä kolmen korttelin päässä oleviin jätteen lajittelusäiliöihin. Taivas tummeni, jyrinä peitti alleen ulisevat ambulanssien äänet ja salamat leiskuivat ääriään myöten täynnä olevan kärrin kiihdyttäessä vauhtiaan.

Takaisin päästyämme pesimme kuljetuslaatikot desinfiointiaineella. Huusin ukkosen melun läpi kattoterassia pesevälle kämppikselle, ettei ehkä ole enää kovin turvallista hääriä ulkona. Valkoiset salamat halkaisivat taivaan ja vettä tuli läjähtämällä alas. Ulkomaanelävä huusi minulle ovelta ”Viene vedere!” – tule katsomaan.  Vesi oli vaihtunut yli kahden senttimetrin kokoisiksi rakeiksi, jotka rummuttivat terassia, peltipöytää ja metallitikkaita niin, että helisevä pauke kuului sisälle saakka. Juu, rakeita, ovat ne oikeita, vakuutin, ja niitä tulee myös Suomessa. Täällä ehkä ei.

Tunnin se kesti, tuli hiljaista, valkoinen jäähile hävisi ja lämpötila oli jälleen yli kolmenkymmenen. Olisi sitä vettä voinut tällä kertaa tulla enemmänkin, nyt olisin ollut tyytyäinen. Vaikka jätti tulematta, niin lämpötilan olisin sallinut jäävän 24 asteen tuntumaan.

Tänä aamuna alakerran Bojana kertoi, että useina öinä hänen tullessaan työvuorosta on koko katu ollut täynnä juoksevia, ryömiviä ja sätkiviä torakoita. Ettei enempää olisi voinut iljetykseni määrä kasvaa. Pidän kuivakasta pakkasesta ja lumesta yhä enemmän.

P.S. Valaisua niille, joille torakan tuntemus jää jo ammoin kuolleen isotädin sota-aikaisiin puheisiin. Torakka jättää kahdenlaisia jälkiä, toiset ovat hyvää tuoksua muille lajitovereille kiinnostavasta ruokapaikasta ja toiset niitä, joilla vastustetaan vihollista eli tässä tapauksessa ihmistä. Haju on epämiellyttävä.

Ne asuvat pimeässä, kostessa kolossa ja liikkuvat öisin etsimässä ruokaa. Torakat syövät viljatuotteita, vihanneksia, rasva-, tärkkelys- ja sokeripitoisia ruokia, mutta myös paperia ja kangasta. Torakka oksentaa syömäänsä ruokaa syödessään ja ulostaa ruokansa päälle. Oksennus ja ulosteet sisältävät viruksia, bakteereja, alkueläimiä sekä sukkula- ja kaalimatoja. Ne aiheuttavat ihmisille ripulia, salmonellaa, legionellaa, A-hepatiittiä ja sairaalainfektioita. Torakan jätteet sisältävät myös proteiinia (tropomyosin), joka aiheuttaa ihmisille allergisia reaktioita ja saattaa laukaista astman.

Myrkytys pitäisi tehdä kaikkii niihin paikkoihin, joihin löydöksen yhteydessä olevasta talosta on yhteydet, koko viemäriverkostoon. Pesäpaikka pitää löytää ja tuhota. Myrkytys tehdään siihen erikoistuneiden yritysten toimesta ja asunnoissa ei voi tuolloin asua. Se on myös uusittava kolmen viikon kuluttua. Tosi hauska sanonta on, että mikäli ydinpommi tuhoaa maapallolta kaiken, niin torakat jäävät eloon. Ja näitä ääliöitä tunnetaan liki 4000 eri lajia.

Kaiken tällaisen tutkimiseen voi kuluttaa aikansa, kun tenttiin lukeminen häiriintyy kuvottavien elukoiden esiintymisen myötä.