Puoliaika

Su 3.5.2009
Puoliväli täällä on ohitettu. Puoliväli olemiselle on ohitettu jo kuukausi sitten, mutta yliopiston opintojen suhteen oli puoliaika käsillä menneellä viikolla.

Opintojen puoliaika
Omituinen puoliaika – luennoista suurin osa päättyi viime viikolla tai päättyy ensi viikolla. Luennot olivat tosi tiuhalla tahdilla, useimmat kolmena päivänä viikossa ja nyt jää tällainen kummallinen lukuloma. Luemme tentteihin, jotka ovat vajaan kahden kuukauden päästä. Minun pääni on rei’ällä varustettu, joten asiat unohtuvat, kun ne eivät ole aktiivisia. Olisi vain ollut kuten Suomen yliopistoissa – luentoja pitempään, vähemmän viikossa ja tentti heti perään. Parin viikon lukuloma olisi riittänyt.

Monessa kurssissa on satoja sivuja luettavana tentteihin. Useiden kurssien vetäjinä oli kaksi professoria – ensin toinen piti modulin A asiat, kolme opintopistettä, ja sitten toinen jatkoi modulin B asiat, kolme opintopistettä. Ja nyt tentteihin tulee molempien luennoitsijoiden eri materiaalit ja eri kirjat luettaviksi – tentti on samana päivänä ja asiat täytyy muistaa samalla kertaa. Tuskallista. Varsinkin, kun tentit ovat suullisia ja niihin varataan 30 minuuttia / opiskelija.

Tuntuu oudolta, että lukukausi päättyy näin nopeasti luentojen suhteen. Ensin odotellaan koko tammikuu ja vielä suurin osa helmikuuta, että luennot alkavat ja sitten ne päättyvät kuin kananlento, kesken kaiken. Ja tentit pidetään suomalaisen silmin katsottuna keskellä kesää. Heinät heilimöivät, aurinko porottaa +29 c, ulkona on Suomen heinäkuu ja me luemme tentteihin. Tunne on ikään kuin reputtaneen kesänvietto, toisten kirmatessa minä istun pää kirjassa.

Oleskelun puoliaika
Oleskelun ollessa puolessa välissä, huhtikuun alussa, tuli kyllästyminen. Tuntui siltä, että oli nähnyt kaiken, tiesi, mitä luennot koskivat, oli reissunnut ja oppinut tuntemaan kaikenlaista Italiasta. Halusi lähteä jo kotiin.

Tunteeseen vaikutti vielä vahvasti se, että oli kyllästynyt jatkuvaan siivoamiseen, kämppisten sotkuisuuteen, öisiin ääniin, asioiden jatkuvaan muuttumiseen ja ainaiseen vaihteluun. Mikään ei koskaan pysynyt ennallaan, koko ajan on muutosta toisensa perään. Se rasitti – tuntui, että halusin vakaan, muuttumattoman ja säännöllisen ympäristön – olin väsynyt jatkuvaan muutokseen.

Olin väsynyt järjestyksen puutteeseen, rikollisiin, huumeenmyyjiin kaduilla, tekniikan onnettomaan käyttämiseen, monimutkaiseen byrokratiaan ja jatkuvaan ihmismäärään joka puolella. Huokailin tasa-arvoista, mielestäni vapaamielistä Suomea, jossa tekniikka toimii.

Myös saasteiden vaikutus ärsytti. Nenäni oli tukossa koko ajan ja siitepölyjen lisääntyminen vielä tukki nenää lisää. Kevät tuli ja kasvit alkoivat kukintansa ja pölyttämisen. Verta vuosi nenästä alvariinsa ja ulkona oli vaikea hengittää. Pyöräillessä tunsin tukehtuvani ja keuhkoihin koski. Ikävöin Suomen puhdasta luontoa. Nyt se ei enää ole minulle klisee, vaan täyttä totta ja jotain todella arvokasta.

Kyllästyminen tuli myös jatkuvaan sateeseen. Aina satoi. Mikäli aurinko sattui paistamaan pari päivää pilviharson takaa, niin sen jälkeen vettä tuli sen edestä viikon. Eikä sitä täällä sada ripsuttelemalla, pikkuisen, vaan sitä lojotti niin, että autotallin lattia peittyi nilkan korkeudelta veteen. Kaduilla vesi seisoi  lätäköissä, puista tippui vesi päähän. Kaikki oli märkää, rumaa ja kurjaa. Joka päivä yliopistolle mennessä kastuin. Istuin luennoilla märin vaattein ja kämpälle tullessa kaikki kastui vielä uudelleen. Edes pitkä sadeviitta ei auttanut. Ja täällähän ei kuiva mikään vaate  – kosteusprosentti hipoo 100, jolloin kastuneet vaatteet kuivavat kolme päivää. Mikäli eivät homehdu ennen sitä.

Ehkä tuohon veden tulemisen kyllästymiseen vaikutti se, että minulla oli kuvitelma kauniista ja lämpimästä keväästä. Että kun maaliskuussa kukat kukkivat, niin on kesä ja lämmin. Monet olivat vielä asiaa kysyessäni opastaneet, että tammi-helmikuun sataa, sitten tulee kevät ja vähenee sade. Eipä pitänyt paikaansa. Vettä tuli huhtikuun loppuun saakka kuin saavista ja lämpötila putosi +10 C aina sateen tullessa. Jopa nämä paikalliset italiaanot kyllästyivät sateeseen.

Enpä ole pitänyt sateesta myöskään kotimaassa. Olen ikäni sanonut, että otan kymmenen kuutiota lunta ja paukkupakkaset ennemmin kuin sadetta ja rapaa.

Kaikki juhlapäivät ovat lisänneet koti-ikävän määrää. Mietin, mitä suomalaiset nyt tekevät, mitä sukulaiset puuhaavat ja miten siellä vietetään tätä tai tuota juhlaa. Olen kuullut maahanmuuttaneiden myös sanoneen näin. Oma kulttuuri, yhteiset juhlat ja tavat tuovat ikävän hyvin äkkiä pintaan.

Ja sitten tulivat irrationaaliset tunteet. Täällä lämpeni, joinain aurinkoisina päivinä lämpötila nousi +25 C. Olin riemuissani ja nautin keväästä, kukista, kasveista ja tulevasta kesästä. Joka sitten toi mieleeni, että miltä Suomessa näyttää kevät. Ja että tällaista on Suomessa kesällä. Tuli tunne, että haluan äkkiä Suomeen kesäksi. Tuli jälleen koti-ikävä.

Toinen irrationaalinen tunne seurasi ensimmäistä. Huomasin, että luennot päättyvät ja loppusuora häämöttää. Minulle tuli kiire nähdä kaikki ne ihanat paikat, joissa en ole vielä käynyt. Ja kaikki ne ihanat paikat, joissa jo olen käynyt ja ihastunut. Äkkiä, äkkiä, äkkiä. Lisää matkoja, valokuvia, lisää piirroksia luonnoslehtiöön, lisää kaikkea kaunista, joista saan nauttia. Tuli irrationaalinen tunne alamäessä olemisesta. Vauhti kiihtyy loppua kohden. Minun on kerättävä reppuuni vielä paljon ja aikaa on enää niin kovin vähän.

Mietin, mitä kaikkea olen kokenut ja miltä tämä on tuntunut. Tämä on ollut totaalisen erilainen reissu kuin turistin, siirtolaisen, omasta maastaan pois haluavan maahanmuuttajan tai ulkolaiseen rakastuneen ja hänen perässään lähteneen matka on. Matkaa odottaa kuin turisti, hankaluuksista on kuullut ja kulttuurishokki tulee varmasti kuin siirtolaisella. Vaihtarilla opinnot ovat pakollisia ja välillä väsyttäviä, vertailua omaan maahan tekee koko ajan ja paluu kotimaahan on edessä joka tapauksessa – ja siellä on edessä toinen kulttuurishokki, paluushokki. Tulee kaipuu Italiaan.

Suomessa täytyy opetella elämään vanhaa elämää uudelleen. Suomi tuntuu pieneltä, ahtaalta ja rajoittuneelta – kukaan siellä ei ymmärrä, mitä minä olen kokenut. Palaan muuttuneena takaisin. Ja aika on siellä mennyt eteenpäin, on tapahtunut asioita, joissa minä en ole ollut mukana. Se pitää vain hyväksyä.

En vaihtaisi tätä aikaa, tätä kevättä, mihinkään, ehdottomasti en.  Kaikkine hankaluuksineenkaan en vaihtaisi – on tämä sellainen elämänkokemus, jota monella ei ole ja jota moni ei pysty toteuttamaan. Ja tiedän jo nyt, että tulen paluuni jälkeen kaipaamaan monia asioita täältä. Epäonnistumiset, vastoinkäymiset, täällä koetut ikävät asiat ja hankaluudet unohtuvat. Päällimmäiseksi jäävät hyvät muistot, upeat ja hienot kokemukset ja elämykset. Ja halu palata vielä joskus tänne, näkemään uudelleen tämä kaunis maa ja kuulemaan tätä kaunista kieltä.

Kirjoitin näistä ajatuksista ja kokemuksista pyynnöstä artikkelisarjan italian-suomalaisten verkkolehteen. Mikäli joku haluaa lukea artikkelit, niin ne löytyvät osoitteesta http://mansikat.vuodatus.net/. Lehteä toimittaa suomalainen journalisti, joka on naimisissa italialaisen kanssa asuen täällä.

Firenze ja restaurointia

Ke 30.4.2009
Taiteen teknisen historian luennoitsijaprofessoressa ilmoitti meille, että viimeiset tunnit pidetään Firenzessä. Sehän sopii – matkaa on vain 300 kilometriä. Professoressa oli välillä sairaana ja pois luennoilta, vaihtoi lähtöpäivää, ilmoitti museoihin, varaili ja soitteli pitkin Toscanan maakuntaa. Ajattelin, ettei reissusta tule yhtään mitään, etteivät nämä vilkasliikeiset italiaanotkaan saa jättikokoisen ryhmän matkaa aikaiseksi viikossa.  Niinpä vain tapahtui – yksi vanhempi opiskelija otti ja keräsi rahat, 1.000 euroa, hommasi ryhmäjunalipun, kertoi aikataulut.  Niin varustauduimme Padovan asemalle vappuaattona klo 7.50.

Minä olin ainoa, jolla oli kuution reppu – kuin rinkka ikään – mukana. Tottakai otin eväät, matka oli opiskelijalle kallis eikä rahaa ravintoloihin ole. Mukana oli myös kamera, sadetakki ja villapaita sekä tietysti luentolehtiö ja carta igienica eli hygieenisyyskartta, toisin sanoen suomalaisittain rehellinen rulla vessapaperia. Ilman sitä ei täällä kannata lähteä mihinkään matkalle – matkan aikana olin tyytyväinen valintaani. Toiset läksivät reissuun karkkipussin kokoisella käsilaukulla varustautuneena. Kännykkä, paperia ja kynä, ei muuta.

Saavuimme Firenzen rautatieasemalle ja professoressa odotti meitä siellä. Ryhmä jakaantui kahteen osaan: toiset menivät museon yhteydessä olevaan restaurointilaboratorioon ja me läksimme kohden Santa Maria Novellan valtavaa kirkkoa.

Jouduimme lähes juoksemaan kirkkon läpi. Aikaa kaiken näkemiseen oli puoli tuntia. Kirkko oli täynnä kuuluisien taidemaalarien freskoja, veistoksia, seinämaalauksia ja tauluja – Brunelleschi, Masaccio, Lippi, Ghirlandaio, Vasari –  juuri niitä, joita meidän pitää opetella ulkoa tenttiin. Ajattelin kuvaavani näitä kameralla  ja tämän antavan muistille hyvän pohjan. Ajatus jäi hajatelmaksi – tyly täti tuli näpsimään näpeille. Kamera laukkuun. Kas niin, täällä ei kuvata, kirkko mikä kirkko, vaikka on niin täynnä tavaraa, ettei Suomesta löydy kaikista museoista yhteensäkään  niin paljoa kohteita.

Kaiken näkemisen jälkeen kipitimme takaisin rautatieaseman taakse ja löysimme sieltä museon, Fortezza da Basson. Rakennuksen sisäpihan takaa kiersimme restaurointitiloihin eli täkäläisittäin laboratorioon. Saimme valtavan tietopaketin työntekijältä ja ihailimme Mantegnan La Pala di San Zeno -teosta. Työ oli viisi metriä korkea ja 4,5 metriä leveä fresko. Sitä on restauroitu kaksi vuotta ja nyt se näytti upealta. Tällä kertaa tämä suomalainen vähemmän upeisiin kirkkomaalauksiin tottunut osasi olla ottamatta kameraa kassista – ja aivan ilman käskyä tai italialaisia käsimerkkejä.

Seuraavaksi juoksimme professoressan käskyn mukaisesti kaupungin toiselle laidalle, kohti kaakkoa. Ohitimme pikaisesti uljaasti taivasta kurkottelevan vitivalkoisen, kauniin vihreine ja vaaleanpunaisine väreineen sekä siroine veistoksineen koristellun Duomon eli San Maria del Fioren upean tuomiokirkon. Olen nähnyt sen sisältä aikaisemmin ja yhtä kaunis se on myös sisältä kuin ulkoa.

Joka paikassa tungeksi turisteja ja amerikan jenkkienglanti kaikui kaduilla. Kiiruhdimme kohti Museo del Bargelloa.

Museossa oli näyttely, jonka nimenä oli Taiteilija Bernini sekä Elävä marmori ja barokin kuvailemisen syntyminen. Ei yhtään omituisempaa ja pidempää nimeä näyttelylle – oikein vetävä ja ytimekäs, sanoisin. Näyttely oli kolmessa kerroksessa, jotka olivat satojen neliöiden alalla. Juoksimme – kyllä, jälleen juoksimme – näyttelyn läpi. Professoressa halusi näyttää meille kaikki aivan ihanat työt.  Tuhansia töitä, marmoria, veistoksia, Donatello, Michelangelo, emalisia ja lasitettuja keramiikkatöitä, Velazquez, Rubens, muotokuvia, öljymaalauksia, pronssivalua, koruja, käyttöesineitä. Aivan hengästytti.

Ja ihmettelin, kuinka hiukan tukevahko professoressa pyöreine jalkoineen, tiukassa minihameessa, juhla-avokkaat jalassa, jaksoi juosta ja kiertää. Opiskelijat istuivat museovahtien tuoleille, kun tädin silmä vältti. Ja me kipitimme eteenpäin. Näkemistä riitti – kaikki oli kuitenkin todella sen arvoista. Päivä vain oli pitkä ja matka vielä pitempi. Emme kerinneet syömään missään, joten olin tyytyväinen eväisiini, jotka söin lennossa kävelyn aikana. Jotkut opiskeljat näyttivät nääntyvän ja joku inisi pizzasta jotain.

Museon jälkeen saimme levähtää. Läksimme ryhmän kanssa kohden Firenzen ehkä kuuluisimpia paikkoja: Piazza delle Signoria, jonka varrella on Michelangelon David-patsas. Siellä on myös Palazzo Vecchio eli vanha palatsi ja Uffici, joista löytyvät useat maailman kuuluisimmistia töistä. Palatsien vieressä, piazzan reunalla, on loggia eli holvikaarin varustettu katos. Tuon katoksen alla on veistoksia ja sen reunalla oleville portaille ihmiset kertyvät istumaan ja katsomaan jatkuvaa katuteatteria. Nyt siellä oli eläviä patsaita ja taidemaalareita.

Kävelimme Palazzo Uffizin vierestä kohden Arno-joen rantaa. Rantakadulta avautuu kaunis näkymä: vasemmalla näkyy Monte alle Croci -kukkula ja oikealla näkyy Ponte Vecchio eli vanha silta. Tuo silta on jokaisessa Firenzen postikortissa, elokuvassa ja kaikkialla, missä kaupungista vain jotain mainitaan. Sillalla on taidekauppoja sekä kultaseppien myymälöitä   – värikkäitä pieniä taloja toisissaan kiinni –  ja valtavasti taiteilijoita tekemässä maalauksia maisemista, rakennuksista sekä karikatyyrejä ohikulkevista muiden riemuksi.

Ihailimme auringon paisteessa rantanäkymiä ja läksimme vaeltamaan kaupungin halki takaisin rautatieasemalle. Kävelimme pitkin leveää ja kalliita liikkeitä täynnä olevaa via dei Speziali -kävelykatua. Kadun varrella olevissa liikkeissä myydään 3.000 euron kenkiä, 300 euron käsilaukkuja ja muuta mukavaa, mutta täysin tarpeetonta tavaraa. Kadun varrelle näkyi piazza della Republica suurine Napoleonin riemukaarennäköisine portteineen.

Mennessä näimme myös muita nälkäisiä syöjiä. Nämä punaruskeakarvaiset nelijalkaiset kuljettivat Roomassakin turisteja katsomaan kaupunkia.

Juna läksi viiden aikaan illalla kohden Padovaa. Istuin junassa ja mietin, että miten omituinen vappu tämä oli. Sain kännykkään vapputoivotuksia ja mietin, mitä suomalaiset tekevät juuri nyt. Tuli ikävä munkkeja ja simaa ja niitä jonnen joutavia vappujuhlia. Ei täällä vietetä mitään, oli italialaisten vastaus. Jossain voi jotain tavallisen sunnuntaipäivän spektaakkeleita olla, mutta ne ovat pieniä ja vappupäivänä, eivät aattona. Kuka juhlii aattona? Suomalaiset. Ja ruotsalaiset.

Junan saapuessa auringonlaskun aikaan Padovan asemalle otin polkupyöräni vartioidusta varastosta ja ajoin päätä pahkaa Auchanille. Löysin kuin löysinkin munkkeja! Ihan oikeita ja nimeltään ciambella eli rinkeli. Aikani kierreltyäni päätin tehdä siman sitruunasoodasta ja passionhedelmä-mehusta. Hyvä yhdistelmä, kävi kehnosta simasta paremman puutteessa. Saavuin kämpälle kellon käydessä yhdeksää, juuri ja juuri ennen pimeää. Otin lasin keinosimoineen sekä munkin mukaani ja menin kattoterassille istumaan uuden kirpparipöydän ääreen. Auringon häipyessä kaupungin silhuetin taakse nostin maljan suomalaisille ja sisarelleni, joka täytti vuosia! Hyvää Vappua vaan sinne Suomeen.